Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus. Gummerus. 2018. Saksankielinen alkuteos Das Herzenhören. Englanninkielisestä, uudistetusta laitoksesta suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. 326 sivua.

Omasta hyllystä

Burmasta kotoisin oleva Tin Win asuu New Yorkissa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Tin Win on juristi, joka matkustaa paljon työnsä puolesta. Eräänä ihan tavallisena työpäivänä hän sanoo jälleen lähtevänsä työmatkalle. Siitä päivästä ei kuitenkaan tule ihan tavallista päivää. Lähdön jälkeen Tin Winistä ei kuulu sanaakaan. Tin Winin katoaminen jää mysteeriksi.

Kuluu vuosia. Tinin perheessä luonnollisesti kaivataan isää, mutta vuosien mittaan muisto haalistuu. Elämä tuo mukanaan todellisen yllätyksen, kun ullakolta löytyy isälle kuulunut laatikko. Sieltä Julia-tytär löytää isänsä kirjoittamia rakkauskirjeitä, jotka on osoitettu Mi Mille Burmaan. Isän kaipuu nousee voimakkaana Julian mieleen, mieleen tulevat kaikki nuo arvokkaat muistot lapsuudesta ja nuoruudesta. 

"Isä kumartuu ylleni, hymyilee ja vetää syvään henkeä. Kuulen hänen äänensä,  joka ei ole pelkkä ääni. Se  kuulostaa joltain soittimelta, ehkä viululta tai harpulta. Hän ei koskaan puhunut kovaa. En koskaan kuullut hänen huutavan. Hänen äänensä kantoi ja lohdutti minua. Se suojeli minua ja sai minut nukahtamaan." (s. 95) 

38 Circular Road, Kalaw, Shanin osavaltio, Burma

Intuition ohjaamana Julia matkustaa Burmaan pieneen Kalawin kylään tavoitteenaan saada selville, kuka on Mi Mi. Ehkä myös tavata hänet? Ehkäpä myös löytää kadonnut isä? Monen mutkan kautta Julia pääsee kylään ja tapaa siellä U Ban, iäkkään kyläläisen, jolle kylän ja kyläläisten elämä on tuttua vuosikymmenten takaa. Hän on tuntenut myös Tin Winin lapsena. U Ban kertoo, että Tin Win ei ollut haluttu lapsi. Hänen isänsä kuoli hänen ollessaan pieni ja äiti lähti ja jätti Tin Winin istumaan kannon nokkaan. Tin Win odotti ja odotti, mutta äiti ei palannut. Onneksi naapuri Su Kyi otti pojan hoitoonsa. Epäonni jatkui, Tin Win sokeutui. Su Kyi vei Tin Winin luostarikouluun, missä Tin Win menestyi opinnoissaan erinomaisesti sokeudestaan huolimatta. Hänen muut äärimmäisen herkät aistinsa korvasivat sokeudun.

Mi Min äänessä oli taikavoimia

Tin Win tapasi elämänsä ystävän, kallisarvoisen ihmisen, joka tuli merkitsemään hänelle paljon koko loppuelämän ajan. Mi Mi oli kaunis ja viisas tyttö, jolla oli äärettömän kaunis lauluääni. Hänelle kävely oli mahdotonta, hän eteni kontaten. "Mi Mi ei voinut liikuttaa jalkateriään. Jalat olivat jäykät ja kääntyneet sisäänpäin." (s. 150).  Mi Min vammaisuus ei haitannut nuoria. Nuoret nauttivat toistensa seurasta ja olivat yhdessä aina, kun se vain oli mahdollista. "Te olette täysin erottamattomat, Mi Min äiti oli sanonut kerran puoliksi leikillään. Erottamattomat. Mi Mi oli pohdiskellut sanaa tavalliseen tapaansa pitkään. Hän oli käännellyt sitä mielessään joka muotoon nähdäkseen, pitikö sen soinnista, tuntuiko se sopivalta, ja oli tullut muutaman päivän päästä siihen lopputulokseen, ettei mikään muu luonnehdinta ollut osuvampi. He olivat erottamattomat." (s. 207) Näin jatkui lähes neljä vuotta. Sitten Tin Winin piti lähteä Rangooniin setänsä luo. Nuoret eivät enää tavanneet, mutta molempien mielessä toisen muisto eli läpi elämän. 

Kirja on kaunis rakkaustarina. Se ei ole imelä, se on kaunis ja kipeä kertomus kahdesta toisiaan rakastavasta nuoresta. Kuinka olisikaan suonut, että he olisivat saaneet nauttia rakkaudestaan. Muiltakin  osin kirjaa oli mielenkiintoista lukea. Burman tietoni ovat minimaaliset, ja tämä kirja perehdytti minua Burman historiaan. Kirja oli minulla lomalukemisena Gran Canarialla menneenä talvena ja hyvin se sopi aurinkotuolilukemiseksi.