Suonna Kononen & Kimmo Kirves: Itä on itä.

Suonna Kononen & Kimmo Kirves: Itä on itä. Itä-Suomea etsimässä. 2022. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys. 227 sivua.

Suonna Kononen ilahdutti minua, entistä joensuulaista, mukavalla postilähetyksellä. Paketista löytyivät tuoreet Karjalainen ja Karjalan Heili sekä Konosen & Kirveksen kirja Itä on itä. Kiitos Suonna tästä yllätyksestä. Lehdet luin tarkkaan alusta loppuun ja kirjan myötä oli kiva palata vanhoille asuinpaikoille.

Itä on itä -teoksen tekijöinä ovat Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen ja valokuvaaja Kimmo Kirves. Karjalaisessa oli ilmestynyt vuosina 2020-2021 kulttuuriaiheinen Itä on itä -juttusarja, joka koostui itäsuomalaisten kulttuurihenkilöiden haastatteluista. Työpari Kononen & Kirves pohti, olisiko juttusarjasta aineksia vaikkapa kirjaksi. Ja olihan siitä. Aihetta laajennettiin haastatteluin ja kuvin, ja lopputuloksena on näyttävä 227-sivuinen tietoteos itäisen Suomen kulttuurin tekijöistä.

Konosen ja Kirveksen käsite itäinen Suomi on laajempi kuin vaikkapa Wikipedian määritelmä Itä-Suomesta. Wikipedian mukaan Itä-Suomeen yleensä lasketaan kuuluviksi Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon ja Etelä-Savon maakunnat. Kononen laajentaa itäisen Suomen käsitettä Kainuuseen ja Etelä-Karjalaan, mutta toteaa kuitenkin, että "Idän rajat elävät. Selväpiirteisen, yksiselitteisen Itä-Suomen löytyminen olisi yhtä mahdotonta kuin Kalevalan, Pohjolan tai Väinölän raitille tupsahtaminen aikakoneella, keskelle idealisoitua kalevalaista hyörinää." (s. 10)   

Kirjassa nostetaan esille itäsuomalaista kulttuuria laidasta laitaan. Haastateltavien henkilöiden joukossa on eniten kirjailijoita ja muusikoita. Eikä se olekaan mikään ihme, onhan itäisessä Suomessa paljon tunnettuja kirjailijoita ja muusikkoja. Lisäksi haastateltavien joukossa on valokuvaajia, kuvanveistäjä, monitaiteilija, kulttuuritoimittaja, tekstiilitaiteilija ja sarjakuvantekijä. Koska joukossa oli useitakin minulle uusia tuttavuuksia, olisinkin kaivannut haastateltavien jonkinlaista ryhmittelyä, esimerkiksi kulttuurialoittain. Haastattelujen lomassa avataan itäsuomalaisuutta laajemminkin, uskontoa, arkkitehtuuria, kieltä, ruokakulttuuria ja historiaa. Yksi kirjan tähtijutuista on Karjalan tutkimuslaitoksen tutkija Ismo Björnin haastattelu, jossa hän avaa rennolla otteella itäisen Suomen historiaa. Itäsuomalaisuudesta hän toteaa: "Sellaista paikkaa ei ole kuin Itä-Suomi, mutta itäsuomalaisuus on olemassa." (s. 27)  

Kuvanveistäjä Hanna Vahvaselkä

Itselleni ahkerana lukijana mielenkiintoisimmat haastateltavat olivat kirjailijoita. Kirjassa nousee esille tuttuja kirjailijahahmoja. Yksi kirjan suosikkijutuistani on Heikki Turusen ja Antti Heikkisen haastattelu. He istuvat Heikki Turusen hirsitalossa Pielisen rannalla Juuan Piitterissä. Molemmat ovat suosittuja ja ahkeria kirjoittajia, joiden molempien teoksia olen lukenut useammankin. Turusella ja Heikkisellä riittää juttua kirjoittamisesta, mutta mielellään molemmat ottavat kantaa myös itäsuomalaisuuteen. He toteavat, että savolaisuuden ja pohjoiskarjalaisuuden välillä ei juuri ole eroa. Mari Mörö on minulle tuttu puutarhakirjoistaan ja Maria Kuutti ihastuttavista lasten kirjoistaan. Myös Martti Issakainen ja Esko-Pekka Tiitinen ovat haastateltavien joukossa. Haastateltavien joukkoon on luonnollisesti päässyt vain pieni osa itäsuomalaisia kirjailijoita. Kun joukkoon lisätään vielä tunnettuja kirjailijoita, kuten vaikkapa Leena Lehtolainen, Marja-Leena Tiainen, Matti Rönkä, Tuomas Lius, Mika Kähkönen, Marko Kilpi ja Ninka Reittu, voi vaan todeta, että kirjoittaa täällä itäisessä Suomessa kyllä osataan.

"Joka kylä on oma Ruikonperänsä, samat juopot siellä." (s. 13)

Ja kun itäisessä Suomessa ollaan, musiikilla on iso rooli ihmisten arkipäivässä. Kirjan ensimmäisessä jutussa Jaakko Teppo ja poikansa Ilja Teppo tempaavat heti lukijansa mukaan Ruikonperän tunnelmiin tarinoidessaan musiikin tekemisestä ja karjalaisuudesta Joensuun Otsolan omakotitalon piha-alueella.

Jaakko ja Ilja Teppo

"Joka paikkaan pannaan konsultti laskemaan, miten tehtäisiin vielä virtaviivaisemmin." (s. 48)

Atso Almila on sanavalmis kapellimestari, jonka kanssa matkataan Kuopiosta Joensuuhun. Almilan kanssa puhutaan ilman muuta musiikista. Almila on toiminut sekä Joensuun että Kuopion kaupunginorkesterien taiteellisena johtajana. "Minähän olin hetken Savo-Karjalan Karajan, kun johdin yhtä aikaa Kuopiota ja Joensuuta." (s. 44) Nyt Almila haluaa jo rauhoittua. Matkahaaveita on enää yksi: Hurtigruten-risteily. Haastattelun jälkeen Almila suuntaa askeleensa Joensuussa kohti Sointulaa Kemal Achourbekovin keskiviikkokonserttiin.

Kotiteollisuuden Jouni Hynynen toivottaa toimittajat paikalle sanoin: "Tervetuloa Lappeenrantaan, humppa täällä soi." Haastattelua on mukava lukea, Hynynen on rento tyyppi, joka mielellään kertoo musiikistaan. Välillä hän poistuu pihamaalle tupakoimaan, "kun se on kaikkialta kielletty, mie alotin kolme-neljä vuotta sitten". (s. 184) Myös musiikin alalta löytyy haastateltavien lisäksi monia taitavia muusikoita, vaikkapa Erja Lyytinen, Nightwish, Eläkeläiset, Ismo ja Ilkka Alanko, Katri Helena ja Sari Kaasinen.

Jouni Hynynen Joensuun asemalla

Kirja tarjoaa kiinnostavan kulttuurisen retken itäiseen Suomeen. Kirjaa on kaikin puolin mukava ja helppo lukea. Konosen kieli on letkeää ja mukaansavievää. Kimmo Kirves puolestaan on todellinen vankan kokemuksen omaava valokuvauksen ammattilainen. Kimmo Kirveksen itävalokuvia voi nähdä Joensuussa Pohjois-Karjalan museo Hilmassa helmi-huhtikuussa 2022.

Kirjan lopusta löytyy kattava lähdeluettelo, henkilöhakemisto ja "teostärppejä itäiseen mielenmaisemaan".

Helmikuussa luetut

Rauman talvea

Niin ollaan jo maaliskuussa. Kevät lähestyy ja aurinko paistaa. Kevään tulosta voisi iloita, ellei mielessä jyskyttäisi huoli Ukrainan kansasta.

Helmikuussa luin 12 kirjaa, joista kolme oli kotimaista kaunoa ja yhdeksän ulkomaista kaunoa. 

Kotimainen kauno:

Anu Patrakka: Katumuksen kallio. Into. 2022.

Merja Mäki: Ennen lintuja. Gummerus. 2022.

Eija Laine: Kivun alla. Books on Demand. 2021.

Ulkomainen kauno: 

Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY. 2020.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle. Otava. 2022.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.  Johnny Kniga. 2013.

1. Rakkaus. Äänikirja.
2. Sairaus.  Äänikirja.
3. Kuolema. Äänikirja.

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta. Bazar. 2022.

J. D. Salinger: Franny ja Zooey. Tammen keltainen kirjasto. 2010.

Heather Morris: Kolme sisarta. Aula & Co. 2022.

Lisa Jewell: Näkymätön tyttö. WSOY. 2022.

Lukupiirikirjoja oli Owensin Suon villi laulu ja Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

Parhaimpiin lukukokemuksiin valikoituu neljä kirjaa: Delia Owensin Suon villi laulu, Merja Mäen Ennen lintuja, Colson Whiteheadin Harlem Shuffle ja Heather Morrisin Kolme sisarta. 

Mitä muuta helmikuussa? 

Alkukuussa kävin Savonlinnassa ja Joensuussa ihmettelemässä lumen määrää. Sitä oli ihan hemmetin paljon. Ja lisää on tullut senkin jälkeen.

Tässä kaivettiin Kristan hautakivi esille. Lunta oli lähes metrin verran.

Ja kävimme 23 tunnin risteilyllä Viking Gracella. Vietettiin miehen synttäreitä ja tyttären perhe oli mukana. Oli kiva!

Maarianhaminassa

                                                      Hyvää maaliskuuta! Hyviä lukukokemuksia! 
                                                     

Haaste: Kirjahyllyn aarteet 3

Haaste: Kirjahyllyn aarteet 3





Kiva haaste tämä oli. Sain luetuksi kirjahyllystä kuusi kirjaa.

Natasha Lester: Diorin salaisuus. Gummerus. 2021.

Laila Hietamies: Maan väkevän lapset. Otava. 1977.

Laila Hietamies: Kaikilla elämän kaipuu. Otava. 1978.

Joan Haslip: Keisarinnan yksinäisyys. Itävallan keisarinna Elisabetin elämäkerta. WSOY. 1970.

Outi Pakkanen: Kissa kuussa. Otava. 1990.

J. D. Salinger: Franny ja Zooey. Tammen keltainen kirjasto. 2010.


Kaikki nämä olivat hyviä kirjoja eli omasta hyllystä löytyi tällaisia kiinnostavia kirjoja.


Kiitos Mai haasteen järjestämisestä.

Lukupiirikirjana Owensin Suon villi laulu

                                                                       

Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY. 2020. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. Suomentanut: Maria Lyytinen. 416 sivua.

Helmikuun lukupiirikirjaksemme oli valikoitunut todellinen bestseller. Suon villi laulu oli vuonna 2019 USA:n myydyin kirja, joka oli pysynyt  New York Timesin bestseller-listalla 110 viikkoa. Kirja on ilmestynyt yli 40 maassa. Myös Suomessa kirja on ollut hyvin suosittu. Kirjakauppaliiton tammikuun 2022 Suomen luetuimpien kirjojen tilastoissa Suon villi laulu oli pokkarilistan ykkönen. Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö on ostanut teoksen filmatisointioikeudet. 

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1952. Päähenkilö Kya on kuusivuotias. Kyan isä oli aikoinaan luvannut vaimolleen hyvän avioliiton ja kauniin talon Pohjois-Carolinasta. Vaimo oli luottanut miehensä lupauksiin. Mutta sodan runtelema mies ei saanut elämästä otetta. Mukaan tulivat alkoholi ja väkivalta. Vaimo, Kyan äiti, ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin lähteä pois kotoa. Krokotiilikengissään hän katosi polun mutkan taakse metsän siimekseen. Kya jäi huteraan mökkiin juopon isänsä ja veljensä Jodien kanssa. Joka päivä Kya odotti äitiä palaavaksi, mutta äiti ei palannut, ei koskaan, ei edes syntymäpäivänä. Sitten lähtee Jodie ja vähän myöhemmin isä. Pikku Kya jää yksin mökkiin. Mutta onneksi Kyalla on jotakin arvokasta. On monimuotoinen marskimaa ja marskimaan runsas eläimistö. Marskimaa tutustuttaa Kyan Tateen, joka Kyan lailla on kiinnostunut luonnosta ja eläimistä. Taten kannustus ja luja ystävyys auttavat Kyaa selviämään päivästä toiseen. Taten johdolla Kya oppii lukemaan.

"Ansainnut kansainvälisen menestyksensä"

Pohdimme, mikä kirjasta on tehnyt bestsellerin. Löysimme menestykseen useita syitä. Kirja on kasvutarina, joka luotaa syvälle ihmismieleen ja ihmissuhteisiin. Hylätyksi tuleminen jättää jälkensä lapseen koko elämän ajaksi. Ihmissuhteita on vaikea luoda, koska luottamus ihmisiin on mennyt. Tilalla on usein syyllisyys ja jatkuva yksinäisyys. Kya kokee monta hylkäämistä, ensin lähtee äiti, sitten veli, sitten isä ja vieläpä ystävyyssuhde Tatenkin kanssa päättyy. Kya kompensoi ihmissuhteiden puutetta tutustumalla marskimaan eläimistöön. Marskimaa hänet lopulta pelastaakin. Eläimistä tulee hänen ystäviään ja simpukoita myymällä hän saa rahaa polttoaineeseen ja ruokaan. Mutta sittenkin jotakin puttuu.  

"Ylistys luonnolle"

Marskimaan kuvaukset ovat suorastaan lumoavaa luettavaa. Kauniisti kirjoitetuilla kuvauksilla lukija pääsee helposti aistimaan marskimaan ainutlaatuista tunnelmaa. Delia Owens, joka on opiskellut eläintiedettä, on hyödyntänyt tietojaan luonnosta ja sen monimuotoisuudesta. Joskus tuli kyllä tunne, että hän hieman jopa briljeerasi eläintiedollaan. Mutta kaiken kaikkiaan, lopputuloksena on upea villin luonnon ylistys. Eräs lukijoistamme oli kirjaa lukiessaan kiinnostunut marskimaan eläimistä ja oli hankkinut lisää tietoa mm. rukoilijasirkoista ja kiiltomadoista. Vastaavaa kaunista luonnon ylistystä löytyy myös Etelä-Carolinaan sijoittuvasta Pat Conroyn teoksesta Vuorovetten prinssi (WSOY 1987). James Bond puolestaan liikkuu Louisianan marskimaan vesillä elokuvassaan Elä ja anna toisten kuolla. 

"Uskottava oikeudenkäynti"  

Kirjan tapahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa. Vuonna 1969 Barkley Coven pikkukaupunkia ravistelee ikävä tapahtuma. Kaupungin oma kultapoika Chase Andrews löydetään kuolleena hylätyn palotornin luota. Poliisi, kuten kaikki muutkin kaupunkilaiset, pohtivat, onko kyseessä itsemurha, onnettomuus vai ehkä murha. Chasen kuolemaa seuraa oikeudenkäynti, jonka lopputuloksena syytetty voidaan tuomita vaikkapa kuolemanrangaistukseen. Pohjois-Carolinassa oli ja on edelleen voimassa kuolemanrangaistus. Viimeisin kuolemanrangaistus on pantu täytäntöön vuonna 2006. Itse olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä, miten ja millaisin perustein valamiehistö päätyi tekemäänsä ratkaisuun. Amerikkalaisista oikeudenkäynneistä kiinnostuneena olen lukenut useita John Grishamin oikeudenkäyntejä kuvaavia teoksia. Esimerkiksi Oikeuden vartijat (WSOY 2020) on voimakas kannanotto Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen eriarvoisuutta ja korruptiota vastaan (linkki).  

"Elämänmakuinen kirja" 

Olimme yksimielisiä siitä, että kirjan juoni oli vetävä ja huolella rakennettu. Kahdessa aikatasossa liikkuminen ei haitannut, koska lukujen alussa mainittu vuosiluku vei lukijan heti oikealle aikajanalle. Rikoksen esille tulo jo tapahtumien alkuvaiheessa piti kirjan jännitettä yllä aivan loppuun asti. Kaiken kruunasi kirjan yllätyksellinen loppuratkaisu. Emme pitäneet kirjaa satukirjana emmekä unelmahöttönä. Päinvastoin, olimme sitä mieltä, että tarina voisi olla tottakin. Lapsilla on kyky selviytyä tilanteista, jotka tuntuvat suorastaan ylitsepääsemättömiltä. Näin tapahtui myös Tara Westoverin teoksessa Opintiellä (Tammi 2018), kirja, jota myös Barack Obama on suositellut (linkki).

Keskustelimme myös kirjan nimestä. Suomenkielinen nimi Suon villi laulu on onnistunut. Alkuperäinen nimi Where the Crawdads Sing tulee kirjassa esille, kun Tate tutustuttaa Kyan marskimaahan ja kuljettaa hänet kauas pois ihmisten luota, sinne missä ravut laulavat. Kya muistaa, että samaa sanontaa käytti myös äiti, kun hän oli kehottanut Kyaa tutkimaan marskimaata. "Mene niin pitkälle kuin pääset - aina sinne asti, missä ravut laulaa."

Kirja sai meiltä komean pistemäärän: 4,8 (asteikko 1-5). Joitakin perusteluja:

- Kirja on hyvin kirjoitettu.
- Maria Lyytiselle kiitos hyvästä käännöksestä

- Yksi parhaista lukemistani kirjoista, numerot loppuvat kesken.

- Hallittu kokonaisuus

- Varmasti tiedossa on kiinnostava elokuva.

- Kertakaikkinen taideteos

Seuraavalla kerralla käsiteltävänä kirjana on Rosa Liksomin Väylä.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle

Colson Whitehead: Harlem Shuffle. Otava. 2022. Englanninkielinen alkuteos Harlem Shuffle. Suomentanut Markku Päkkilä. 374 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hullu mies", Carney sanoi. Kaduilla liikkui ylimääräisiä poliisipartioita palauttamassa järjestystä, partioautoja ja poliiseja oli joka kadunkulmassa, mutta Freddie kanniskeli Madison Avenuella salkkua, joka oli selvästi jonkun muun omaisuutta. Huumeitako siinä oli? Ei kai Freddie niitä hänelle toisi, eihän? "Mihin sinä yrität sotkea minut?" "Olen sinun serkkusi", Freddie sanoi. "Sun on pakko auttaa. Ei ole ketään muutakaan." (s. 261)

Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ilmestyi USA:ssa vuonna 2016. Whitehead kertoi New York Timesille, että kirjan kirjoittaminen oli ollut rankka ja raskas kokemus. Siksi hänen suunnitelmanaan oli seuraavaksi kirjoittaa rikosromaani, koska se saattaisi olla hyvää vastapainoa Maanalaiselle rautatielle. Mutta suunnitelmat muuttuivat. Mustien teinien poliisiammuskelusta järkyttyneenä Whitehead päätti toteuttaa fiktiivisen kertomuksen Nickelin pojat (Otava 2020). (linkki) Kirja kertoo Nickelin koulusta, joka ei ollut koulu, vaan pikemmin rangaistuslaitos nuorille pojille. Täällä opiskeltiin elämää, sitä millaista elämä oli jatkuvan väkivallan uhan alaisena.

Nickelin poikien jälkeen oli rikosromaanin vuoro. Harlem Shufflen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Harlemiin. Päähenkilö on Ray Carney, joka omistaa vaatimattoman huonekalukaupan Harlemin pääväylällä 125. kadulla, kadulla jonka toinen nimi on Martin Luther King Jr. Boulevard. Ray on arvonsa tunteva kauppias. Hän tuntee ylpeyttä, kun katsoo nimeään kantavia puolimetrisiä kirjaimia liikkeen julkisivulla. Ray uskaltaa luottaa siihen, että hän on vihdoin voittanut häpeällisen perhetaustansa. Kouluaikana Raylla oli ollut täysi työ pärjäämisessä. "Kukaan ei auttanut, kaikki täytyi tehdä itse. Täytyi oppia laittamaan ruokaa ja maksamaan laskut, kun posti toi karhukirjeitä, ja selvittämään asiat puhumalla, kun vuokraisäntä kolkutti." (s. 20-21) Äitiä ei enää ollut ja isällä oli omat hämärät juttunsa. Sitten poliisi ampui isän.

Tällä kadulla sijaitsi Rayn huonekalukauppa. Kuva AA.

"Yritän päästä elämässä eteenpäin." (s. 108)

Ray haluaa kovasti menestyä. Hän haluaisi muuttaa paremmalle asuinalueelle ja hän ajaakin usein Riverside Drivelle haaveilemaan uudesta asunnosta. Eikä liikkeenkään laajentaminen olisi hassumpi juttu. Mutta ihan pelkät huonekalukaupan tuotot eivät riitä tuohon kaikkeen. Pientä lisäansiota Ray saakin välittämällä serkkunsa varastamaa tavaraa. Hän kyllä haluaa ehdoin tahdoin ylläpitää mielikuvaa rehellisestä miehestä. "Minä myyn huonekaluja." "Älä nekru yritä." (s. 40) Serkku saa Rayn osallistumaan hotelliryöstöön. Keikka ei onnistu. Nyt Rayn on mietittävä, miten selvitä kaikesta - romahtaako kaikki ja mitä tapahtuu serkulle. Päätöksiä on tehtävä. Lähteäkö rehelliselle tielle ja jättää kaikki pienikin epärehellisyys? Vai luottaako rikollisten maailmaan, jotta saisi riittävästi rahaa hyvän elintason saavuttamiseen?

Rayn perheeseen kuuluu Black Star -matkatoimistossa työskentelevä vaimo Elizabeth ja kaksi lasta. Elizabethin vanhempia tavataan usein. Appiukko jaksaa kertoa toistuvasti Dumas Clubista, menestyvien mustien yhdistyksestä. Salaa Raykin haaveilee jäsenyydestä, mutta vaatimattomana huonekalukauppiaana, jolla on kyseenalainen tausta, hän ei täytä valintakriteereitä. Ja vielä kaikkein tärkeintä: "...Dumasiin hyväksyttiin vain miehiä, joiden iho oli vaaleampi kuin ruskea paperipussi. Carney oli liian tummaihoinen." (s. 85) Kuitenkin, klubi kiinnostaa Rayta ja hän miettiikin, voisiko viralliset valintakriteerit jotenkin ohittaa.

Kirjan kolmannessa osiossa eletään vuotta 1964, kansalaisoikeusliikkeen aikaa, jolloin Harlemissa mellakoitiin, osoitettiin mieltä rodullista epäoikeudenmukaisuutta ja juurtuneita valtarakenteita vastaan, tapeltiin ja ammuttiin. Viimeinen pisara oli, kun valkoinen poliisi ampui James Powellin, 15-vuotiaan mustan opiskelijan. Poliisi Munson totesi: "Tiesin sillä sekunnilla, kun kuulin uutisen radiosta. Poika oli ammuttu. Siinä helteessä Harlem ei ollut ruutitynnyri - vaan ruutirehdas." (s. 297) Mutta Rayta ei kansalaisoikeusliikkeen ajama mustien aseman parantaminen juuri huolettanut. Enemmän häntä kiinnosti oman asemansa parantaminen. Joskus hän kuitenkin halusi leikitellä. Hän laati mainoksen divaanista. "Suunniteltu nykypäivän liikkuvalle mielenosoittajalle...Kun takana on pitkä päivä täynnä yhteenottoja esivallan kanssa, olisiko aika nostaa jalat Collins-Hathawayn uudelle ottomaanille?" (s. 257)

Harlem Shuffle on paljon kaikkea, paljon sellaista, mistä minä pidin. Kirja on lämminhenkinen rikostarina ja samalla se on perhesaaga. Kirjan yhteiskunnallinen näkökulma liittyen rasismiin vetosi minuun ja myös se, että tapahtumaympäristönä on nimenomaan Harlem. Pidin paljon Ray Carneystä. Rayn henkilökuva on taidokkaasti rakennettu ja uskottava. Hänen persoonansa kautta tulee esille Harlem Shufflen ydin eli se, että laillisuuden ja laittomuuden välillä on vain hämärä ero. Loppujen lopuksi kun pohditaan tekojen moraalisuutta, lieneekö rikollisten päämäärissä ja keinoissa kovinkaan paljon eroa taloudellisen eliitin ja liikemiesten harjoittamaan toimintaan. Kirjan levoton kansi kuvaa hyvin Harlemin 1960-tunnelmaa.

Kirjan tapahtumapaikat ovat todellisia. Näitä seurasin kiinnostuneena, ihan kartan kanssa. Monet paikoista olivat minullekin tuttuja. Hotelli Theresan vieressä olevassa Chock Full o' Nuts:ssa Ray kävi kahvilla. Apollo-teatterikin mainitaan.

Apollo-teatteri. Kuva AA.

Whitehead oli juuri lopettanut kirjan kirjoittamisen, kun protestit puhkesivat ympäri Yhdysvaltoja vastauksena George Floydin murhaan.

Colson Whitehead, kaksinkertainen Pulitzer-voittaja, tulee Helsinki Litiin 14.5.2022 kertomaan kirjastaan Harlem Shuffle.

New Yorkin matkamuistot koristavat puutarhaa. Kuva AA.

Harlem Shuffle on luettu myös Mummo matkalla -blogissa. 

Anu Patrakan Portugali-dekkari Katumuksen kallio

 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio. 2022. Into. Kansi: Perttu Lämsä. 289 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Rui Santos katseli joen toisella puolella kohoavaa vastarantaa. Lukuisat pienet asuintalot kipusivat rinteitä epäsäännöllisinä ryppäinä. Alue oli vähemmän kehittynyt kuin sillan länsipuolella Ribeirassa, tänne turismi ei ollut vielä levittänyt lonkeroitaan. Varhain aamulla olisi luullut jonkun asukkaan katsoneen ulos ikkunastaan ja huomanneen jotain, mutta näkyvyyttä haittasivat kaiteen vieressä kasvavat pensaikot." (s. 16)

Anu Patrakan Portugaliin sijoittuva Rui Santos -dekkarisarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Ensimmäinen osa Huomenna sinä kuolet ilmestyi vuonna 2017 ja sen jälkeen kirjoja on tullut yksi/vuosi -vauhtia. Ihastuin jo heti ensimmäiseen osaan, ja tuntuu, että kirjat vain paranevat osa osalta. Myös Katumuksen kallio on todella kiinnostava ja otteessaan pitävä teos, josta löytyy dekkariaineksen ohella paljon muutakin sisältöä.

Suomalaiset Lilli ja Seppo ovat olleet vierailulla Portossa. Aamulla he olivat lähteneet laivaretkelle Dourojoelle. He ihailivat kauniita maisemia, mutta sitten Seppo huomasi jotakin tummaa kellumassa joessa. Ehkäpä se onkin vain puunrunko, tuumi Seppo. Mutta myös aluksen kapteeni oli huomannut, että joessa kellui jotakin epätavallista. "Se oli mustaan kankaaseen kietoutunut ihmisen ruumis." (s. 13)

Rikosetsivä Rui Santos hälytetään paikalle. Joesta löytynyt mies on 37-vuotias katolisen kirkon padre Nicolau. Kaikki ovat hämmentyneitä. Mitä padrelle oli tapahtunut? Miten hän oli joutunut jokeen? Oliko hänet surmattu? Vai oliko hän tehnyt itsemurhan? Pappilassa kirkkoherra Afonso Certo selventää Rui Santosille, että  itsemurhan voi poissulkea padren kohdalla, koska katolisen kirkon oppien mukaan itsemurha on synneistä suurimpia eli ihminen ei itse saa jouduttaa kuolemaansa. Ja eihän padrella ollut mitään syytä tehdä itsemurhaa, koska kaikki oli hyvin, vakuuttaa kirkkoherra.

Rui Santos, nuorempi konstaapeli Ana Torres ja vanhempi konstaapeli Pedro Silva ryhtyvät selvittämään tapausta. Kirkon työntekijät haastatellaan ja padren asuinhuone tutkitaan. Poliisille jää tunne, että heille ei kerrota kaikkea. Padren asuinhuone on hyvin vaatimaton, mutta jotakin yllätyksellistä sieltä löytyy. Tapauksen tutkiminen ei ole helppoa. Rikosehdokkaita on kyllä useita, mutta palaset eivät kuitenkaan loksahda paikalleen. Itse olin jo varma loppuratkaisusta, mutta pieleen meni minun arvaukseni, niin yllätyksellinen loppuratkaisu oli.

"Ei padrella ole yksityiselämää." (s. 63)

Dekkarijuonen ohella kirjailija tutustuttaa lukijan katolisen kirkon papistoon ja työntekijöihin. Kirkko noudattaa ikivanhoja sääntöjä, joiden seurauksena pappistehtävät eivät enää vedä nuoria miehiä puoleensa kuten ennen vanhaan. Naisia ei luonnollisesti kelpuuteta papeiksi. Millainen katolisen kirkon papin tulee olla? Vain työlleen omistautuva? Eikö pappi voi olla puoleensa vetävä? "Ei kai sellainen ole papille soveliasta?" (s. 64) Samaan aikaan, kun Rui Santos perehtyy katolisen kirkon saloihin, hänen on tehtävä isoja ratkaisuja oman elämänsä suhteen. 

"Depois de jantar, illallisen jälkeen, yhdeksän aikoihin." (s. 139)

Anu Patrakka osaa rakentaa psykologisen dekkarin. Kirjan henkilöt ovat eläviä ja hyvin kuvattuja. Rui Santos on sympaattinen, ammattitaitoinen ja työlleen omistautuva poliisi, jonka työskentelyä on kiinnostavaa seurata. Santos itse pohtii poliisin työtä ja toteaa, että työ on hektistynyt, eikä eri mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen punnitsemiselle jää riittävästi aikaa. Patrakan kirjat viehättävät minua suuresti portugalilaisuudellaan. Portugalinkieliset ilmaisut siellä täällä tekstissä ovat mukava lisä. Patrakan tekstiä lukiessa pääsee mukaan portolaiseen tunnelmaan, tuoksuihin ja makuihin. Paikallinen luonto tulee kauniisti esille tässäkin kirjassa.

"Näky oli pysäyttävä. Aurinko loimusi tulisena pallona, se värjäsi taivaan ja väsymättömänä vellovan meren oranssin ja keltaisen lukemattomilla sävyillä. Mitä lähemmäs horisonttia aurinko painui, sitä voimakkaammin se tuntui hehkuvan, silti sen ääriviiva piirtyi terävänä vasten taivasta. Mainingit löivät rantaan ja merelle kurkottavaan aallonmurtajaan, vesi lensi lasihelminä ilmaan." (s. 65)

Perttu Lämsä on suunnitellut tämänkin Patrakan dekkarin kannen. Hän on onnistunut siinä hyvin, kuten aiemmissakin kirjoissa.

Aiemmat Patrakan Rui Santos -dekkarit. Postaukseni löydät kirjan nimeä klikkaamalla. 

Huomenna sinä kuolet. (Myllylahti 2017)

Kuolet vain kahdesti (Myllylahti 2018)

Syyllisyyden ranta (Into 2019)

Totuuden portaat (Into 2020)

Häpeän aukio (Into 2021)

Katumuksen  kallio on luettu myös Hemulin kirjahylly -blogissa.

Lukupiirikirjana Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1-3

 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. 2013. Johnny Kniga. Ruotsinkielinen alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar. Storytell.

1. Rakkaus. Lukija Antti J. Pääkkönen. 9 t 50 min. 
2. Sairaus. Lukija Antti J. Pääkkönen. 10 t 31 min. 
3. Kuolema. Lukija Antti J. Pääkkönen. 10 t 46 min. 

 

"Huomatessaan tulokkaan Benjamin hidastaa samalla sekunnilla kulkuaan, on hetken ajan aivan liikkumatta, ja hän tietää, että koko hänen eteenpäin pyrkimisensä on tähdännyt tähän paikkaan, tähän hetkeen, tähän kohtaamiseen, tämän miehen luo.
Tänne hän on ollut matkalla koko ajan.
Kenties hän oli itse asiassa uskonut käyvänsä koputtelemassa oville todistaakseen Jehovasta. Tosiasiallisesti hän oli vain etsinyt tätä miestä."

Rauman Naisten Pankin "Päi avara mailma" -lukupiirin helmikuun kirjaksi olimme valinneet Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, kirjasarja, joka ilmestyessään sai paljon huomiota ja tuotti kirjailijalle monia palkintoja. Kirjasarjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun tukholmalaiseen homoyhteisöön, aikakauteen, jolloin AIDS rantautui Ruotsiin.

Ensimmäinen osa Rakkaus alkaa niin pysäyttävästi ja koskettavasti, että tällaisia alkuja harvoin kirjoissa tapaa. Tutustumme kirjan päähenkilöihin Benjaminiin ja Rasmukseen. Benjamin tulee tukholmalaisesta jehovalaisesta perheestä. Benjamin on itsekin ollut aktiivinen kirkon palvelija kiertäen levittämässä uskon sanomaa ovelta ovelle. Benjaminin isä on ollut pojastaan ja hänen jehovalaisuudelle omistautumisestaan hyvin ylpeä. Opinnot sekä uusi elämä odottavat Benjaminia Tukholmassa. Tukholmaan päätyy myös pikkuriikkisestä Koppomista tuleva maalaispoika Rasmus. Rasmus on ollut koulukiusattu, kun taas kotona hän on ollut kaikki kaikessa iäkkäille vanhemmilleen. Rasmus tuntee, että Tukholmassa hän saa olla oma itsensä. Ja kun hän löytää Paulin johtaman homoyhteisön ja rakastuu Benjaminiin, hän tuntee kuuluvansa joukkoon.

Toisessa osassa Sairaus Rasmuksen ja Benjaminin suhde jatkuu. Sanomalehdistä luetaan ensimmäiset uutiset AIDS:in leviämisestä myös Ruotsiin. Ensimmäiset uhrit kuolevat. Myös Rasmus on HIV-positiivinen. Benjamin pohtii, että homoseksualismi ja jehovalaisuus eivät sovi yhteen eli toisesta on luovuttava. Luopuako uskonnosta vai homoseksuaalisuudesta?  Päätös on vaikea. Tätä kamppailua kirjailija kuvaa onnistuneesti. Lopulta Benjamin luopuu jehovalaisuudesta ja kertoo vanhemmilleen olevansa homoseksualisti ja jättävänsä seurakunnan. Lopputulos ei yllätä: ei perhe eikä seurakunta hyväksy hänen homoseksuaalisuuttaan.

Kolmannessa osassa Kuolema käsitellään Rasmuksen kuolemaa ja sitä, mitä tauti tuo mukanaan sairastuneelle ja omaisille.

"Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua. Tämä käsittämätön, ennenkuulumaton vaatimus oikeudesta rakastaa.”

Vaikka kirjasarja on saanut aikanaan paljon huomiota, kukaan meistä ei ollut aiemmin lukenut tätä trilogiaa. Totesimme, että homoseksuaalisuus eikä AIDS ole olleet pikkukaupungin tyttöjen ensimmäinen mielenkiinnon kohde, varsinkin kun kukaan meistä ei muistanut, että tuttavapiiriin olisi kuulunut ketään homoseksualistia. Nyt tilanne on pikkukaupungissakin toinen.

Kirjasarja kuvaa uskottavasti 1980-luvun tukholmalaista homoyhteisöä, vaikka tapahtumat olisivat voineet tapahtua yhtä hyvin jossakin toisessakin suurkaupungissa. Toisaalta on salailua, on häpeämistäkin, mutta onneksi on ystävät, on ihana Paul, joka ottaa kaikki homot omakseen, ja on kaikki muutkin, joiden kanssa jaetaan kaikki vapaa-aika. Ensimmäiset tuttavuudet solmitaan usein juna-aseman Homoringin vaiheilla. Sitten suunnataan anonyymin tuttavuuden kanssa johonkin pisuaariin tai puistikkoon. Tukholmassa oli tuolloin vain yksi virallinen homobaari. Monin osin kirjan tapahtumat vahvistivat tavanomaisia stereotypioita homoyhteisöstä. Paljon juhlittiin ja biletettiin, mutta ilman huumeita, kuten eräs lukijoistamme oli pannut merkille. Normaalin arjen kuvausta kirjassa ei juuri ollut.

Kirjailija Jonas Gardell tietää, mistä kirjoittaa. Hän on yksi heistä, jotka selviytyivät AIDS:in kiroista. Kirja ei kuitenkaan ole perinteinen selviytymiskirja, vaan pikemmin se on homoseksuaalisuutta kuvaava kaunokirjallinen teos. Ihmiskohtaloiden ohella kirjassa on runsaasti tietoainesta homoseksuaalisuudesta ja AIDS:sta. Tietoaines on ripoteltu tekstin joukkoon. Vaikkakin kirjasarja on hyvin kirjoitettu, mietimme, olisiko lukemisesta tullut vielä intensiivisempi kokemus, jos tietoaineksesta olisi muodostettu omia lukuja. Kirjassa on kaunista luonnon kuvausta, mm. kun Rasmuksen isä tutustuttaa poikaansa luontoon. Luonnon kuvauksissa kirjailija on hyödyntänyt myös symboliikkaa. Tähän viittaa mm. valkoisen hirven - "vikakappaleen" - kohtaaminen. Benjaminin pikkusisko kapinoi hiljaisesti jehovalaisuutta vastaan. Olisimme mielellämme lukeneet enemmän siskon kokemuksista ja siitä, miten hän reagoi Benjaminin jehovaisuudesta eroamiseen. 

Osa meistä oli lukenut ensimmäisen osan ja muutama oli lukenut/kuunnellut kaikki kolme. Mielestämme ensimmäinen osa Rakkaus on todella vahva teos, kirjassa on intensiivistä ja tasokasta kerrontaa, mutta valitettavasti muut tasot eivät yllä ensimmäisen osan tasolle. Mietimme, että kakkos- ja kolmasosan olisi voinut yhdistää. Kirjasarjan kuunteluun meni yli 30 tuntia. Kirjasarjan pituus ei kuitenkaan vähennä kirjasarjan arvoa. Tarinan henkilöiden kohtalot ovat koskettavia ja puhuttelevia. On arvokasta, että Gardell on rohjennut ja halunnut kertoa lukijoille sellaisista kohtaloista ja maailmoista, jotka monelle ovat vieraita. Kyseessä on historiallisesti merkittävä trilogia, jolla on merkityksensä yhä tänäkin päivänä viitaten yleiseen suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen.   

Pidimme kirjan nimeä liian pitkänä ja olisimme suosineet jotakin nasevampaa nimeä. Ymmärsimme kyllä, että nimellä on kirjan tapahtumien kannalta tärkeä merkitys. 

Annoimme kirjasarjalle arvion 3,75 (asteikko 1-5).