Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz - Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi

                                      

Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz - Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi. Into. 2021. Kansi: Maria Mitrunen. 246 sivua.  

Arvostelukappale kustantajalta

"Shlomo Zabludowicz sai elää yli 20 vuotta Tampereella päätymättä paikallisen päälehden palstoille sen enempää hyvässä kuin huonossa. Hän sai juhlia 50-vuotispäivänsä isossa ja värikkäässä kansainvälisessä seurassa ilman julkista huomiota. Lopulta hän sai kuollakin mediakatveessa. Hänen maallisen taipaleensa päättyminen elokuussa 1994 noteerattiin Lontoon Timesissa ja Helsingin Sanomissa mutta ei Aamulehdessä." (s. 199)

Luulen, että on monia suomalaisia, jotka eivät ole kuulleetkaan Shlomo Zabludowiczista (1916-1994), tyhjästä nousseesta  asekaupalla rikastuneesta suomalaismiljardööristä. Itse tunnistin nimen ja osasin yhdistää Zabludowiczin nimen jollakin tavalla asekauppaan. Kiinnostukseni heräsi, kun huomasin Mörttisen kirjan ilmestyneen. Nyt moni asia on saanut selityksensä.  

"Antakaa minulle lapsenne." (s. 31)

Zabludowicz oli puolanjuutalainen. Hänen syntymävuotensa on arvailujen varassa, mutta kaiketi vuosi 1916 on oikea, tai ainakin lähellä oikeaa. Hän oli koulutettu nuori mies ylioppilastutkinto ja insinöörin tutkinto suoritettuina. Zabludowiczit asuivat Lodzissa, jonka asukkaista joka kolmas oli juutalainen. Saksalaiset marssivat kaupunkiin syyskuussa vuonna 1939. Natsit muodostivat Lodziin Puolan toiseksi merkittävimmän juutalaisgeton, todellisen kadotuksen esikartanon. Monissa historiankirjoituksissa on tuotu esille eräs tietty karmaiseva tapaus Lodzin getosta. Natsit esittivät vaatimuksen juutalaisten vanhimpainneuvoston johtaja Rumkowskille: juutalaisten piti valita getosta natseille luovutettavaksi yli 20 000 juutalaista. Rumkowski teki valinnan. Vanhempien piti luovuttaa natseille kaikki alle kymmenvuotiaat lapset ja 65 vuotta täyttäneet ikäihmiset. Myöhemmin kävi ilmi, että nämä ihmiset tapettiin leirillä ison bensiinimoottorin pakokaasulla, koska kyseisellä leirillä ei ollut kaasukammioita. Sodan loppuvaiheilla Zabludowiczin tie kävi Lodzista Auschwitziin. Hän selviytyi elossa keskitysleiriltä, mutta sodan jälkeen hän oli täysin yksin. Vanhemmat ja viisi hänen sisarustaan oli tapettu. 

Zabludowiczin uusi elämä alkoi ruotsalaisessa Lärbron sairaalassa. Siellä hänelle annettiin nimi "Papa", koska hän pyrki aina auttamaan juutalaisia ja huolehtimaan siitä, että potilaat saivat riittävästi ruokaa. Hän jopa järjesti juhla-aterian potilaille juutalaisten rosh hashanahina eli uutena vuotena. Ruotsista Zabludowiczin tie kävi kohti Suomea. Helsingin juutalainen yhteisö otti hänet vastaan ja antoi hänelle työtä heprean kielen ja juutalaisten historian ja kulttuurin kotiopettajana. Kotiopettajan pesti merkitsi Zabludowiczille isoa harppausta pois gettojen ja leirien kauhuista. 

Juutalaisten uusi kotimaa Israel veti Zabludowiczia puoleensa. Hän halusi auttaa uuden valtion itsenäistymisessä. Mahal-liikkeeseen rekrytoitiin 1940-luvun lopulla nuoria juutalaismiehiä ympäri maailmaa. Taistelijoiden joukossa oli myös Zabludowiczin värväämät 28 suomalaista juutalaista, jotka virallisten asiakirjojen mukaan olivat menossa Ruotsiin opiskelemaan maataloutta. Kun mahal-taistelijoiden joukko oli koossa, heräsi kysymys, millä aseilla he taistelisivat. Saunan lauteilla asialle saatiin ratkaisu. Näin Daily Telegraph kuvaa saunakeskustelua vuonna 1994 julkaistussa Zabludowiczin muistokirjoituksessa:

"Tarinan mukaan Zabludowicz istui eräänä päivänä saunassa ja jutteli Tampellalle työtä tekevän eläköityneen kenraalin kanssa. Keskustelu kääntyi kranaatinheittimien myymiseen Israelille, mutta kenraali sanoikin yllättäen: "Miksi ette valmistaisi niitä itse?" Zabludowicz teki työtä käskettyä." (s. 92)

Saunakeskustelun lopputuloksena kenraali otti yhteyttä Tampellaan ja agentti Zabludowicz israelilaiseen Solel Bonehiin. Niin syntyi yhteisyritys Soltam, joka valmisti ja myi Tampellan kranaatinheittimiä, tykkejä ja ammuksia. Ensin aseet menivät Israeliin, mutta myöhemmin kauppaa käytiin useiden maiden kanssa.  Sodan jälkeen poliittinen tilanne Suomessa oli tulenarka, erityisesti asekauppoja ajatellen. Äärimmäistä varovaisuutta tarvittiin, koska Pariisin rauhansopimus määritti, että Suomessa voitiin valmistaa aseita vain omille puolustusvoimille. "Neuvostomiehityksen uhka oli vähintään varjona niin päättäjien kuin kansalaistenkin mielessä." (s. 94) Viranomaisia huijattiin monin tavoin aseviennissä, mm. niin, että laivattaessa aseita Israeliin, ne merkittiin vientiasiakirjoissa   maatalouskoneiksi.

Kirjan kuvitusta

"Hän bluffasi lopulta itsensä läpi koko elämän." (s. 25)

Yhteistyön tiivistyttyä Tampellan kanssa Zabludowicz hankki asunnon Tampereelta. Asioiden hoitaminen Tampellan johdon kanssa sujui mallikkaasti. Johtaja Åke Kihlmanista, suuresta Israelin ihailijasta, tuli Zabludowiczin luotettava yhteistyökumppani ja ystävä. Tampellan asekauppa kukoisti ja aseita myytiinkin kaikille halukkaille. Tampellan kranaatinheittimien ja tykkien mainetta nosti vuonna 1967 käyty kuuden päivän sota Israelin ja kolmen arabimaan välillä. Puolustusministeri Moshe Dayanin sanotaan kertoneen, että "kiitos voitosta sodassa kuului etenkin ranskalaisille Mirage-hävittäjille ja Tampella-tyypin heittimille." (s. 185-186) Säännöllisin väliajoin aseyhteistyö Suomessa nousi median kohuotsikoihin, mutta koskaan Zabludowiczin nimi ei noussut esille. Zabludowiczin työura oli menestystarina kulissien takana. Hän ei koskaan janonnut julkisuutta. Mörttinen toteaakin, että Zabludowicz oli mies, joka viihtyi melkeinpä missä vain paitsi julkisuudessa.

"Hitler ei asu enää täällä, mutta minä asun." (s. 99)

Puolassa syntynyt ja kasvanut Zabludowicz ei koskaan käynyt leireiltä vapauduttuaan kotimaassaan. Sen sijaan liikematkoilla hän yöpyi niissä hotelleissa, joissa Hitler oli ollut majoittuneena. Yksi sellaisista hotelleista oli hotelli Imperial Wienissä. Hotellin toinen kerros oli ollut Hitlerin vakiomajapaikka Itävallassa. Hotellin alle oli rakennettu jopa bunkkerit Hitleriä ja SS-johtaja Himmleriä varten. Myös Pariisin Hotel de Crillon oli Hitlerin ja Zabludowiczin suosima hotelli. Samoin natsien jäljittäjä Simon Wiesenthal yöpyi Hitlerin suosimissa hotelleissa. 

Zabludowicz kuoli miljardöörinä vuonna 1994 Israelissa, missä hän vietti viimeiset elinvuotensa opiskellen pyhiä kirjoja. Hänellä oli kaksi lasta, joille jättiomaisuus siirtyi. Toinen lapsista Poju on mm. Tapparan suurin omistaja Tamhockey-yhtiön kautta. 

Kirja on kiinnostavaa luettavaa. Se selvittää monen monta asiaa Zabludowiczin salaperäisestä elämästä. Toimittaja Matti Mörttinen on tehnyt valtavan työn selvittäessään Zabludowiczin ennen tuntemattomia elämänvaiheita. Lopputuloksena on kiinnostava, hyvin kirjoitettu elämäkerta salaperäisen suomalaismiljardöörin elämän taipaleesta. Mielenkiintoinen valokuvaliite täydentää kirjan tekstimateriaalia.

Shlomo Zabludowicz (kirjan kuvistusta)

Syyskuun luetut ja muut jutut

 

Syyskuussa tuli luetuksi yhdeksän kirjaa, joista kaksi oli äänikirjaa.

Kirjoista neljä edusti suomalaista kaunoa (mukaanlukien dekkari):

Minna Lindgren: Aina on Toivoa. Teos. 2020. Äänikirja.

Minna Lindgren: Armon Anneli. Teos. 2021. Äänikirja.

Johanna Valkama: Katariinanpyörä. Otava. 2021.

Kale Puonti: Saarni. Bazar. 2021.

Ulkomaista kaunoa oli kaksi kirjaa.

Marie Benedict: Rouva Einstein. Sitruuna kustannus. 2020.

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika. Aula & Co. 2021.

Loput kolme kirjaa olivat ulkomaisia tietokirjoja.

Johanna Bäckström Lerneby: Perhe. Mafiosoja vai ruotsalaislähiön ongelmanratkaisijoita. Gummerus. 2021.

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki. Bazar. 2021.

Ingrid von Oelhafen & Tim Tate: Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset. Elämäni Lebensborn-lapsena. Atena. 2015.

Suurin osa syyskuun kirjoista oli hyviä eli kolmen kärjen valinta oli jälleen vaikeaa. Mutta näillä mennään.

Kiva katsella syyskuun kalenterimerkintöjä siinä mielessä, että joitakin tapahtumia on ollut. Tämä lupaa hyvää - toivottavasti. Kiva juttu oli Rauman Naisten Pankin lukupiirin aloitus eli ensimmäinen kokoontuminen on nyt pidetty. Seuraava tapaaminen on lokakuussa.

Olin Joensuussa pitkän viikonlopun. Laitoimme tyttäreni kanssa Kristan haudan talvikuntoon. Raumalla kävimme kuolleen lapsen muistopäivän hartaudessa. 

Elokuvissa kävin pitkästä aikaa. Kävin katsomassa Oscar-palkitun elokuvan Isä. Eilen olin kansalaisopiston luennolla kuuntelemassa Rauman 1950-luvun paikallishistoriaa.

Ja nyt tulevana viikonloppuna kirjamessuille Turkuun. En ole aiemmin ollutkaan Turun messuilla.  - Teetin uudet käyntikortit! 

Mukavaa ja lukurikasta lokakuuta! 

Johanna Valkama: Katariinanpyörä

                     

Johanna Valkama: Katariinanpyörä. Otava. 2021. Kannen suunnittelu Timo Numminen. 462 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tänään olin puolestani itse sanonut asioita, joita olin tuskin uskaltanut ennen edes kuvitella. Voisinko todella ryhtyä kaupankäyntiin ja astua porvarismiehen saappaisiin itäisellä Ruotsinmaalla? En epäillyt taitojani, mutta kylmäpäisyydestäni ja periksiantamattomuudestani riippuisi paitsi oma toimeentuloni myös lasteni elanto ja turva. Olisinko riittävän neuvokas ja viisas voittamaan Pohjolan raavaat turkiskauppiaat, jotka laskivat joko sormillaan tai nyrkein?" (s. 64)

Eletään nuijasodan jälkeistä aikaa. Nuijasota oli saanut alkunsa, kun Kuningas Sigismund ja Suomen asioita hoitava Klaus Fleming päättivät pitää sotilaat linnaleireissä. Se ei ollut talonpojille mieleen, jotka kyllä hyväksyivät linnaleirityksen sodan aikana, mutta rauhan aikana se oli heille liikaa. Näin Susanna muistelee nuijasodan alkua. "Muistin, kuinka piinamme oli alkanut muutama ajastaika sen jälkeen, kun olin saapunut Kyrölle. Pitkä viha, viisikolmattavuotinen sota Venäjän tsaaria vastaan oli päättynyt, mutta marski ei halunnut luopua sotajoukoistaan. Kun huovit lauloivat ja söivät linnaleirissä meidän ruokaamme, meidän kaltaistemme talollisten joukossa kytevä tyytymättömyys oli lopulta leimahtanut raivoisaan liekkiin." (s. 64-65) Ja niin talonpojat nousivat kapinaan Klaus Flemingin huoviarmeijaa vastaan ja hyökkäsivat vuonna 1596 linnaleireihin johtajanaan suurtilallinen Jaakko Ilkka. Ensi alkuun Ilkan joukot pärjäsivät hyvin, mutta suuressa taistelussa Nokialla Klaus Flemingin huoviarmeija saavutti voiton. Näin talonpojat oli nujerrettu. Jaakko Ilkka vangittiin ja teloitettiin.  

"En aikonut jäädä poltetulle maalle makaamaan." (s. 51)

Jaakko Ilkan leskivaimo on Ilkkalan Susanna alias Susanna Katariina Weck, kaunis, sivistynyt ja arvonsa tunteva lyypekkiläisen hansakauppiaan tytär. Susanna tietää, että nyt kun hänen miehensä on teloitettu, tilanne on paha. Häntä vaanitaan kaikilta tahoilta, niin sodassa hävinneiden talonpoikien kuin huoviarmeijankin taholta. Susanna tekee uhkarohkean päätöksen. Hän jättää kolme lastaan ja Ilkkalan talon poikapuolensa haltuun ja lähtee Turkuun hakemaan apua suvultaan. Tiedä vaikka hänestä voisi tulla kauppaporvari. Lisäksi Susanna haluaisi tietää miehensä viimeisistä vaiheista ja kuka onkaan ollut se, joka oli auttanut Jaakko Ilkan pakenemaan Turun linnan vankilasta. 

"Sallitteko minun puhutella teitä kasvotusten?" (s. 314) 

Onnekkaan sattuman kautta Susanna onnistuu saamaan kyydin Turkuun. Laihelan apupappi Sigfrid Johansson eli Sipi ottaa Susannan mukaan rekeensä. Ensin Susanna ei oikein tiedä, miten apupappiin pitäisi suhtautua. Pappi vaikuttaa aluksi ujolta ja aralta, ehkä vähän ylimieliseltäkin. Vaikutuksen Susannaan tekee miehen sivistyneisyys, kun käy ilmi, että pappi on kiinnostunut astrologiasta ja lääketieteestä. Matka on pitkä ja tapahtumia täynnä. Mukaan rekeen nousee kaksi lasta, jotka Susanna lupaa kuljettaa Turkuun. Matkan edetessä Susanna huomaa viihtyvänsä yllättävän hyvin Sipin seurassa.  

Monien kommellusten jälkeen päästään perille Turkuun. Siellä asiat eivät suju kuten Susanna olisi toivonut. Mitä tekee Susanna? Onko hän valmis luovuttamaan?

On historiallinen tosiasia, että Jaakko Ilkka oli nuijasodan johtaja ja että hän oli kahdesti naimisissa. Siitä, kuka Ilkan toinen vaimo on ollut, ei ole tietoa. Näin kirjailijalla on ollut vapaat kädet luodessaan Susannan  persoonallisuutta. Ja kiinnostavan henkilön hän onkin saanut aikaiseksi. Pidin Susannasta, jonka määrätietoisuus ja rohkeus ihastuttivat minua. Niin mielelläni matkasin Susannan ja Sipin kanssa Kyrönmaalta Hämeenkorven ja Satakunnan kautta Turkuun. Onneksi tuttavuutta Susannan kanssa ei tarvitse jättää tähän kirjaan, sillä Katariinanpyörä on ensimmäinen osa Ilkkalan Susanna -sarjaa. Toivottavasti Susanna pääsee jossakin vaiheessa takaisin kotiinsa Ilmajoelle. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaista arkea vietetään Pohjanmaalla 1600-luvulla.  

Kirja tarjosi minulle mukavan ja viihdyttävän lukukokemuksen. Olen historiallisten viihdekirjojen ystävä. Lukukokemuksesta tulee uskottava, kun kirjan fiktiiviset tapahtumat nojaavat todellisiin historiallisiin tapahtumiin, kuten tässä kirjassa. Kaikesta huomaa, että taustojen kartoittamiseen on todella panostettu. Henkilöiden käyttämä kieli, pukeutuminen ja käyttäytymistavat unohtamatta tuon ajan yhteiskunnallista taustaa antavat uskottavuutta ajankuvaukselle. Kirja vahvistaa entisestään Johanna Valkaman asemaa historiallisten viihdekirjojen kirjoittajien kärkijoukossa.

Kirjan kiinnostavuutta lisäävät Ruotsin kartta, henkilöluettelo ja historialliset faktatiedot.

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika

                                                      

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika. Aula & Co. 2021. Espanjankielinen alkuteos Temporada de huracanes. Suomentanut Emmi Ketonen. Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti. 210 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kuule Luismi, sanotaan, että Noidalla on jossakin kultakätkö, ne vanhat kolikot kattaisivat takuulla loppusumman, ja kerrotaan, että kerran joku tyyppi oli löytänyt yhden pienen kolikon tuolin jalan alta, kun tyyppi oli mennyt myymään sen pankkiin, tälle oli sanottu, että se yksi likainen pikkukolikko oli viiden tonnin arvoinen! Se homo oli tiputtanut sen vahingossa, eikä ollut huomannut sen kierivän tuolin alle, sillä ihan taatusti jossain siellä talossa oli kattiloittain tai säkeittäin niitä rahoja, koska millä muullakaan Noita eli, kun ei kerran käynyt töissä ja Tehtaan tyypit olivat jo huijanneet häneltä kaikki maat." (s. 183)

Hurrikaanien aika vie lukijan pieneen meksikolaiseen La Matosan kylään. Poikajoukko löytää kanavasta ruumiin. "Keskellä ruokoja ja muovipusseja, jotka tuuli oli puskenut veteen valtatieltä asti, erottuivat kuolleen mädäntyneet kasvot, tumma naamio, joka kihisi täynnä mustia käärmeitä ja hymyili." (s. 10) Ruumis kuuluu kaikkien kyläläisten tuntemalle Noidalle. Kirjailija ei lähde selvittämään rikosta eikä kutsu poliisia paikalle, vaan purkaa tapahtumia taaksepäin ja antaa puheenvuoron kyläläisille, joiden elämänvaiheet ovat tavalla tai toisella olleet sidoksissa Noitaan. 

Noita ja tytär asuivat don Manolon talossa La Matosan kylässä. Herra don Manola kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. Samoin kuolema korjasi pois hänen kaksi poikaansa, kun kuorma-auton lavalta irronneet teräsputket listivät heidät juuri isän hautajaispäivänä. Selvä juttu, sanoivat kyläläiset. Noita oli langettanut kirouksen, jotta saisi asua don Manolon talossa. Noita jääkin asumaan taloon Pikku-Noidan kanssa. Vanha-Noita oli vuosien varrella auttanut kyläläisiä heidän huolissaan ja aina lähes ilman maksua, mutta ovela Pikku-Noita tunsi rahan arvon. Maksuja perittiin ja lisäksi Pikku-Noita ryhtyi lainaamaan rahaa köyhille kyläläisille aina kovalla korolla.

Monet kyläläisistä ovat Noidan tuttuja. Useat heistä käyvät Noidan talossa juhlimassa, jolloin laulu soi ja viina virtaa. Kuvatuista kyläläisistä erityisesti kahden nuoren - Norman ja Brandon - elämä kosketti minua. 

Chabelan ja Munron poika Luismi on työtön narkomaani. Mutta nyt Luismi löytää uuden vaihteen elämälleen; hän tapaa Norman, ihanan 13-vuotiaan tytön. Norman äiti on prostuoitu. Näin vauhdikkaasti Norman äiti kuvaa bisnestään. "Kyllä vaan, ennen kuin tulin raskaaksi sain veloittaa mitä halusin ja käyttäytyä niin kuin huvitti ja silti sain miehet aina koviksi: laskin vain paidan alas tai vilautin pyllyä, niin heillä jo seisoi. Mutta oli helvetin paha virhe sekaantua Maurilioon. Se koitui kohtalokseni. Häneltä en ikinä pyytänyt palkkaa, voitko kuvitella, olin niin kusessa mieheen. Ihmiset puhuivat, että hän olisi pakottanut minut myymään itseäni, mutta valetta kaikki tyynni, siinä asiassa mies oli täys toope: hänellä ei ollut yritteliäisyyttä. Oli oma päätökseni ryhtyä prostituoiduksi, minusta se tuntui hiton luontevalta." (s. 130)   

Sunnuntai seitsemän

Tapahtuu sunnuntai seitsemän eli nuori tyttö tulee raskaaksi. Tässä tapauksessa 12-vuotias insestin uhri Norma odottaa lasta isäpuolelleen 29-vuotiaalle Pepelle. Mutta eihän Norma voi synnyttää lasta. Käännytään Noidan puoleen ja saadaan häneltä myrkkypullo. 

"Luismi on insinöörin huora!" (s. 173)

Kylän nuorisoon kuuluu myös Brando. Poikien yleisin puheenaihe on naiset ja seksi. Brandolle nauretaan, kun hänellä ei ole ollut seksiä, vaikka hän on jo 12-vuotias. Brando uppoutuu seksin puutteessa videoihin ja päätyy ihailemaan eläinseksiä. Mutta tavattuaan seksiä haluavan, 10 vuotta vanhemman Letician, Brando pääsee mukaan piireihin, kun hänelläkin on nyt seksijuttuja kerrottavana. Brando ei kuitenkaan halua jatkaa suhdetta Letician kanssa, varsinkin kun Leticia haluaisi Brandon saattavan hänet raskaaksi. Sen sijaan Brando haluaa Luismia, Norman tuoretta aviomiestä. Mutta Luismi ei häntä edes huomaa, hän on täysin Öljy-yhtiön isomahaisen ja puoliksi kaljun insinöörin lumoissa. Ja kaiken aikaa niin monen kyläläisen kulku käy Noidan talolle. Siellä juhlitaan ilta illan jälkeen. On huumeita, alkoholia ja Noidan pillereitä.  Puhutaan, että Noidalla on talossaan piilotettuna runsaasti rahaa ellei jopa aarretta. Johtaako aarteen etsintä Noidan murhaan?

Tämä on heidän elämäänsä.

Kun aloitin kirjaa, ajattelin että kyseessä on dekkari. Mutta dekkari tämä ei ole, vaikka kirja alkaakin ruumiskohtauksella. Kirja on ajankuvausta tämän päivän meksikolaisesta maaseudusta. Ajoittain tuntui kuin olisi lukenut ajankohtaista dokumenttia. Läpi kirjan La Matosan kylässä vallitsee kaaosmainen elämä, jota hallitsee köyhyys ja selviytyminen päivästä toiseen. Seuraavaan päivään mennään alkoholin ja huumeiden voimin. Avioerot, väkivalta, prostituutio ja insesti ovat kyläläisten arkipäivää. Kaiken yllä lepää köyhyys. Mutta rahaa tarvitaan. Huumeisiin, ellei muuhun. Viimeisessä hädässä pitää mennä kauluspaitaisten homojen luo veturitallien taakse. Mytologia ja taikausko leimaavat Meksikon maaseudun elämää vielä tänä päivänäkin. Kyläläisten elämä on karua, vaihtoehtoja ei ole. Sosiaalinen liikkuvuus ylöspäin ei ole mahdollista tämän kylän asukkaille.

Melchor antaa palaa, hän ei kiertele eikä kaunistele kuvatessaan kyläläisten saastaista, säädytöntä ja karua arkipäivää. Lukija ei voi ahdistumatta lukea La Matosan kylän tapahtumista. Miten niin paljon köyhyyttä, väkivaltaa ja julmuutta voikaan mahtua yhteen kylään. Kun sain kirjan, selasin sitä ja totesin, että tässäpä taitaa olla aika haasteellinen kirja. Raskaan näköistä tekstiä, pitkiä lauseita, jotka vievät kaksi tai kolme sivua eikä juuri kappalejakoa. Mutta jotenkin se kirjoitustyyli vaan sopi tähän kirjaan. Pääsin mukavasti tekstiin mukaan, enkä edes huomannut raskasta kirjoitustyyliä. Kirjan kääntäjä Emmi Ketonen ansaitsee kiitokset vaativasta käännöstyöstä. Olisi ollut kiinnostavaa kuunnella kirja. Pitkien lauseiden lukeminen on täytynyt olla haaste äänikirjan lukija Meri Nenoselle.

Kirja on melkoisen karu, mutta siitä huolimatta kiinnostava, lukukokemus. Onneksi kirjan lopussa voi hyvällä tahdolla nähdä jotakin toivon pilkahdusta. "Joko näette sen? Kaukana loistavan valon? Sen tähden näköisen pienen valopilkun? Sinne teidän on mentävä, hän selitti, sitä kautta pääsette ulos tästä kolosta." (s. 208) Meksikolainen Fernanda Melchor on palkittu toimittaja ja kirjailija. Hurrikaanien aika oli ehdolla myös Booker-palkinnon saajaksi. Meksiko tapahtumaympäristönä on kiinnostava. Olen lukenut valitettavan vähän Meksikoon sijoittuvaa kirjallisuutta. Ensinnä mieleen tulevat Naisten Pankin lukupiirikirjamme Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuori (Like 2014) sekä Barbara Mujicanin Frida (WSOY 2002). Meksikossa liikutaan myös Lucia Berlinin kirjassa Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & Co 2019)  ja Cecilia Samartinin kirjassa Kirottu kauneus (Bazar 2018). 

Kirja on luettu myös Kirsin Book Club -blogissa. 

Ingrid von Oelhafen: Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset

 

Ingrid von Oelhafen & Tim Tate: Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset. Elämäni Lebensborn-lapsena. Atena. 2015. Englanninkielinen alkuteos Hitler's Forgotten Children. Suomentanut Virpi Vainikainen. 228 sivua.

Omasta hyllystä

"Tämä ikuinen luonnonlaki, rodun säilyttäminen puhtaana, on kansallissosialistisen liikkeen perintö Saksan kansalle aina ja ikuisesti." Kansallissosialistinen propagandaelokuva, 1935. (s. 75)

Olen vuosien mittaan lukenut melko paljon kirjallisuutta natsi-Saksasta ja natsien hirmuteoista. Olen myös vieraillut joillakin keskitysleireillä, joista vaikuttavin oli vierailu Auschwitzissa. Ajattelin, että natsien hirmuteot ovat jo tulleet minulle tutuiksi. Mutta näin ei ollut. Lebensborn-ohjelma oli minulle tuttu vain nimenä, mutta en ollut tiennyt, miten karmaisevia ja epäinhimillisiä toimenpiteitä ohjelma sisälsi.

Vuonna 1935 arvostettu natsilääkäri Gerhard Wagner ilmoitti, että on tulossa laki saksalaisen veren suojelemiseksi. Meni vain muutama päivä, kunnes Nürnbergin rotulait tulivat voimaan. Natsikansalaiset jaettiin neljään ryhmään. Ainoastaan saksalais- ja lähisukuverta omaavat kansalaiset olivat rodullisesti hyväksyttäviä ja heidät kelpuutettiin "valtakunnankansalaisiksi" (Reichsbürger). Rotulakeihin perustuen  Reichsführer-SS Heinrich Himmler, yksi natsi-Saksan suurista johtajista, kehitti ohjelman, jonka tavoitteena oli tuottaa uusi puhdasveristen arjalaisten herrarotu. Näin syntyi Lebensborn-ohjelma vuonna 1935. Oli tärkeää saada lisää arjalaisia lapsia. Siksi Himmlerin ohjeistamana arjalaisina pidettyjen naisten ja SS-miesten piti liittyä yhteen lisääntyäkseen ja tuottaakseen rotupuhtaita lapsia. Naisten piti osoittaa rodullinen puhtautensa arjalaistodistuksen avulla. "Rotupuhtaat miehet ja naiset määrättiin lisääntymään, olivatpa he naimisissa tai eivät, kansakunnan arvokkaan verenperinnön vaalimiseksi." (s. 97)

Mutta ohjelmaa piti arvioida uudelleen ja kriteereitä muuttaa, kun saksalaisten kaatuneiden sotilaiden lukumäärä vain kasvoi. Ohjelmaan otettiin mukaan valloitettujen maiden pieniä lapsia. Pienet lapset, jotka todettiin puhtaiksi arjalaisiksi, riistettiin vanhemmiltaan ja kuljetettiin kasvatettaviksi Saksaan huolellisesti seulottuihin kasvatusperheisiin.  "Saksan voiton jälkeen pojat lähetettäisiin eliittikouluihin eli SS:n hallinnoimiin Nationalpolitische Erziehungsanstalteneihin politiikkaan ja ruumiinkulttuuriin painottuvaa koulutusta saamaan. Tytöt lähetettäisiin Bund Deutscher Mädelin eli Hitler-Jugendin tyttöosaston kouluihin, missä heistä kasvatettaisiin kotirouvia ja äitejä." (s. 179)

"Olen Lebensborn-lapsi." (s. 9)

Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset kuvaa natsi-Saksan epäinhimillistä Lebensborn-ohjelmaa ja kertoo Ingrid von Oelhafen tarinan. Ingrid ei tiennyt olevansa ottolapsi. Koko lapsuutensa hän oli luullut, että hän oli upseeri Hermann von Oelhafenin ja hänen vaimonsa Giselen lapsi. Perheeseen kuului myös Ingridin nuorempi veli. Ingridin ollessaan 11-vuotias hän meni isänsä kanssa lääkäriin. "Istuimme odotushuoneessa odottamassa vuoroani. Kun lääkäri kutsui henkilöä nimeltä Erika Matko, isä nousi ja talutti minut vastaanottohuoneeseen. Hän antoi sairausvakuutuskorttini lääkärille, ja näin että kortti kuului Erika Matko -nimiselle henkilölle." (s. 47) Aikamoinen sokki lapselle saada kuulla, että hän onkin joku Erika eikä Ingrid. Vanhemmat eivät selittäneet asiaa. Kodinhoitajalta hän sai tietää, että hän oli ottolapsi. Mutta vaikka hän olisi ottolapsi, miksi hänellä oli toinen nimi? Kaikki ei ollut niin kuin piti. Asia tuli uudelleen esille, kun Ingrid aloitti 17-vuotiaana fysioterapiaopinnot. Opintoja varten tarvittiin syntymätodistus. Ingridin äiti hoiti asian jollakin tavalla niin, että lopputuloksena oli, että uudessa syntymätodistuksessa Ingridin nimeksi oli merkitty Erika Matko. Ingrid itse käytti edelleen Ingrid van Oelhafen -nimeä, koska sehän hän oli ja sillä nimellä opiskelijatoverit tunsivat hänet. 

"Olimme tuskallisen epävarmoja omasta identiteetistämme." (s. 177)

Aikaa kului, Ingrid kouluttautui, omistautui työlleen ja torjui epätietoisuuden henkilöllisyydestään. Kunnes vuonna 1999 Ingridin ollessa jo 58-vuotias Saksan Punainen Risti otti häneen yhteyttä ja kysyi, kiinnostaako Ingridia ryhtyä etsimään biologisia vanhempiaan. "Sanoin vain kyllä ja toivoin parasta. Mitään konkreettista tietoa soittajalla ei ollut minulle antaa siinä ja silloin, mutta hän kehotti minua kääntymään Mainzin yliopistossa työskentelevän historioitsijan puoleen." (s. 69) Aikaa meni kauan ennen kuin karmaiseva totuus tuli ilmi. Ingridin piti tehdä lujasti töitä asioidessaan eri maiden viranomaisten ja Punaisen Ristin edustajien kanssa. Mutta sitkeällä työllä hän sai selville, että hän oli todellakin Erika Matko, joka oli syntynyt vuonna 1941 Celjessä Sloveniassa, silloisessa Jugoslaviassa. 

Ingridille selvisi myös tapahtumien kulku. Oli elokuu 1942. Celjen kylän perheiden piti ilmoittautua koululla. Perheitä oli satoja, heidän joukossaan Johann ja Helena Matko sekä heidän lapsensa Tanja, Ludvig ja Erika. Lapset erotettiin vanhemmistaan  ja vietiin sisälle. Lapsien rodullisia ominaisuuksia arvioitiin eri mittauksilla sekä hiusten ja silmien värin perusteella. Tässä katselmuksessa 430 lasta katsottiin arjalaisiksi, mukaanlukien Erika. Tanja ja Ludvig annettiin takaisin isälle ja äidille. Kun vanhemmat ihmettelivät, missä Erika on, heidän käsiinsä annettiin vauva, ilmeisesti joku orvoksi jäänyt tyttövauva. Tämä tyttö oli kasvanut Erika Matkona. 

Vasta vuonna 2007 kaikki palapelin palaset olivat loksahtaneet paikoilleen ja Ingridin identiteetti oli selvitetty.   

Näin Heinrich Himmler totesi Rotupolitiikka-julkaisussa vuonna 1943: "Adolf Hitlerin johdolla saksalaiset ovat ymmärtäneet, että pohjoinen rotu on roduista luovin ja arvokkain. Siksi heidän tärkein tehtävänsä on vaalia arvokasta pohjoista verta." (s. 87)  Millainen ihminen on kyseessä, joka kehittää ja toteuttaa tällaisia toimenpiteitä? Olen aina ihmetellyt Himmlerin persoonaa, miten hän on pystynyt kaikkiin epäinhimillisiin tekoihin, ja nyt tuli esille vielä tämä Lebensborn-ohjelma. Kirja on arvokas lisä natsikirjallisuuteen. Ingridin kohtalo on uskomaton, mutta olisin suonut, että tarina olisi kerrottu puhtaan kronologisesti. Nyt monilla tasoilla kulkevalla kerronnalla on haettu tarinaan lisää draamaa, vaikka ihan riittävän dramaattinen Ingridin tarina on ihan sellaisenaan. Kirjaa täydentävät kiinnostavat valokuvat ja lähdeluettelo.

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki. Bazar. 2021. Alkuteos: The nine: the true story of a band of wodmen who survived the worst of Nazi Germany. Suomentanut Timo Korppi. 475 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lämmin vesi oli kaikille lähes käsittämätön nautinto. Ravensbrückin jälkeen pelkkä sana suihku oli ollut kaikille kuin kivulias isku palleaan. Siihen liittyi värisyttäviä muistikuvia seisottamisesta jäätävässä sateessa, upottamista kylmään veteen ja komentamista alasti lumihankeen, jossa piti seistä, kunnes kaatui ja jäätyi lumeen. Sana suihku tarkoitti kaikkien mielessä myös samaa kuin pelätty kaasutus." (s. 245)

Gwen Straussin kirja Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki kuvaa yhdeksän vastarintataistelijan rohkeaa pakenemista saksalaisten käsistä amerikkalaisten rintamalinjalle toisen maailmansodan viimeisinä päivinä. Suurin osa naisista oli ollut mukana Ranskan vastarintaliikkeessä. Toimiminen vastarintaliikkeessä oli äärimmäisen vaarallista, koska Gestapo oli onnistunut soluttautumaan mukaan toimintaan. Suurin osa vastarintataistelijoista saatiin kiinni, ja he joutuivat kokemaan äärimmäisen raakoja kidutuksia, ala-arvoisia vankilaolosuhteita ja vielä kuljetuksen keskitysleirille. 

"...kaiken yllä krematoriosta pöllyävä savu ja poltetun ihmislihan tuhka. " (s. 41)

Näiden yhdeksän naisen tie vei vankiloiden ja muiden leirien kautta Ravensbrückin keskitysleirille, joka sijaitsi noin 90 km Berliinistä pohjoiseen. Ravensbrück oli toiminnassa vuodesta 1939 vuoteen 1945. Leiri oli tarkoitettu ennen kaikkea poliittisille naisvangeille. Leirin oli tarkoitus toimia läpikulkuleirinä varsinaisille tuhoamisleireille, mutta paljon naisia joutui kuoleman omaksi jo Ravensbrückissa. Arviot Ravensbrückissa kuolleista liikkuvat 30  000 ja 90 000 välillä. Olot tällä leirillä eivät juuri poikenneet muiden keskitysleirien epäinhimillisistä olosuhteista. Naiset kuvaavat muistelmissaan, että johtuen ylikuormituksesta, ruoan puutteesta, olemattomasta vaatetuksesta ja jatkuvasta väkivallan uhasta tilanne leirillä oli aivan helvetillinen. 

Näissä epäinhimillisissä olosuhteissa yhdeksän naista tapasivat toisensa. Yhdeksikköön kuului kuusi ranskalaista, kaksi hollantilaista  ja yksi espanjalainen. He eivät olleet kaikki juutalaisia ja ne, jotka olivat, eivät missään tapauksessa myöntäneet sitä leirillä. Naisilla oli hyvin erilaiset sosiaaliset taustat, mutta yhteistä oli, että heidät oli pidätetty vastarintansa vuoksi. Kaikki olivat olleet alle 30-vuotiaita liittyessään vastarintaliikkeeseen. Useimmat olivat opiskelijoita tai sihteereitä ja yksi oli laulun opiskelija. Yksi heistä oli äiti, joka oli synnyttänyt ranskalaisessa vankilassa vain joutuakseen luovuttamaan lapsensa pois 18 päivän kuluttua. Pieni salakuljetettu valokuva vauvasta oli naisen arvokkain omaisuus koko leirillä oloajan.

Heinäkuussa 1944 yhdeksän naista pakkosiirrettiin yhdessä noin 2000 naisvangin kanssa Ravensbrückista Leipzigiin HASAGin ammustehtaaseen. Työ oli vaarallista, työvuorot 12-tuntisia ja työryhmille asetetut kiintiöt lähes mahdottomia saavuttaa.

"Ja jos joku ei enää jaksanut marssia, hänet ammuttiin armotta." (s. 97)

Kun saksalaisten tappio alkoi näyttää selvältä, natsit yrittivät sodan viimeisten kuukausien aikana tuhota todisteet rikoksistaan. Kun liittolaisten armeijat lähestyivät, he polttivat asiakirjoja, tappoivat vankeja ja pakottivat jäljellä olevat vangit kuolemanmarssille. Marssi saattoi suuntautua muihin kuolemanleireihin kauemmas Saksan sisämaahan, mutta lopulta kaikki kynnelle kykenevät vangit lähetettiin marssille ilman päämäärää, hyvin vähän vaatetettuna ja ilman ruokaa. Marssi muodostuikin monelle vangille kuolemanmarssiksi. 

14. huhtikuuta 1945 kello 2 aamulla, vain muutamaa viikkoa ennen kolmannen valtakunnan tappiota ja toisen maailmansodan päättymistä, 5000 uupunutta ja väsynyttä vankia, jotka työskentelivät Leipzigin ammustehtaassa, pakotettiin ulos porteista marssimaan kohti itää ilman määränpäätä. Aseistetut SS-miehet valvoivat marssijoita. Monet vangeista menehtyivät tai heidät ammuttiin, jos he eivät jaksaneet pysyä vauhdissa mukana. Kun oli marssittu yhtäjaksoisesti kaksikymmentäkahdeksan tuntia, naiset tekivät päätöksen. Keskiyöllä nämä yhdeksän naista pakenivat rohkeasti marssijoiden riveistä ja heittäytyivät pimeän turvin ojaan. Sieltä alkoi näiden naisten pitkä ja vaarallinen matka Saksan halki kohti amerikkalaislinjoja. 

Yksi naisista oli Hélène Podliasky, kirjailijan iso-täti. Hélène oli naisjoukon epävirallinen johtaja, jonka sanoja, neuvoja ja myös määräyksiä muut naiset kuuntelivat ja tottelivat. Oli kylmä ja oli nälkä. Yksi naisista kärsi kurkkumädästä, toisella oli vaikeita lonkkakivuja ja melkein kaikilla oli verta vuotavia jalkoja ja rakkuloita. Matka oli tuskainen ja monesti tuntui, että usko ei riitä. Tämähän on vain "patikkaretki", naiset kevensivät matkaa huumorin voimin. Vaarallisia tilanteita oli paljon, mutta aina löytyi joku naisista, jolla oli juuri oikeaa tilannetajua tai vaikkapa siinä tilanteessa tarvittavaa kielitaitoa. Joskus piti yrittää selviytyä oveluudella, joskus taas piti näytellä ymmärtämätöntä. Ajoittain yhdeksänhenkinen ryhmä tuntui liian suurelta, mutta oli Hélènen idea pitää porukka koko ajan yhtenäisenä. Matkan aikana naisten yhteishenki vahvistui. Pakahduttava halu päästä takaisin kotimaahan sai naiset yhdistämään voimavaransa. Ja niin he kohtasivat amerikkalaisjoukot 21. huhtikuuta Colditziin johtavalla tiellä. Heidän pakonsa oli onnistunut.

Strauss on tehnyt laajaa tutkimustyötä kartoittaessaan näiden yhdeksän rohkean naisen taustoja. Asiakirjojen pohjalta kirjailija kuvaa naisten fiktiivistä faktaan perustuvaa pakomatkaa, joka paikoittain saa seikkailuromaanin piirteitä. Lisäksi kirjassa avataan luvuittain jokaisen naisen aiempaa elämää. Lukijalle selviää, mistä kukin heistä oli kotoisin, millainen perhe heillä oli, miksi he liittyivät vastarintaliikkeeseen ja mitä tapahtui, kun heidät kiinniotettiin. Näin kirjasta muodostuu ryhmäelämäkerta yhdeksästä vastarintaliikkeen naisesta, jotka saatiin kiinni, kidutettiin, pidettiin nälässä ja kuljetettiin keskitysleireille, mutta jotka selvisivät hengissä. 

Kirja on paljon enemmän kuin pelkkä kuvaus naisten pakomatkasta. Kirjassa on kuvausta esimerkiksi Ravensbrückin keskitysleiristä, mikä ainakin minulle oli uutta tietoa. Leirin vapautus alkoi huhtikuun lopussa 1945, jolloin leirillä oli vielä noin 15 000 naisvankia. Muutaman tuhat vankia pelasti Ruotsin Punainen Risti. Huhtikuun lopussa saapui puna-armeijan etujoukko. Naiset, jotka vielä kykenivät, iloitsivat ja itkivät. Mutta ilo oli ennenaikaista. "Ensi innostus puna-armeijan saapumisesta sai hyvin pian synkempiä sävyjä. Sotilaat raiskasivat naisvankeja, jopa sairaita, kuolevia tai juuri synnyttäneitä. Siltä eivät säästyneet edes luurangoiksi laihtuneet, alle 30-kiloiset naiset." Sodan jälkeen Ravensbrück lähes unohdettiin, koska alue jäi rautaesiripun taakse osaksi DDR:ää. 

Will Lammertin Die Tragende (Kantaja) Ravensbrückin rannalla

(Wikipedia)

Samoin oli kiinnostavaa lukea Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta. Toiminta oli äärimmäisen vaarallista. Naiset kuljettivat  laskuvarjoilla pudotettuja käsiaseita ja räjähteitä vastarintaliikkeelle, toimittivat viestejä ja välittivät salaisia tietoja briteille. Monesti naiset selvisivät täpäristä tilanteista esittämällä nöyrää tai tyhjäpäistä nuorta tyttöä. Mutta vain harva pelastui Gestapolta. Myöhemmin sodan jälkeen moni vastarintaliikkeeseen osallistuneista on palkittu korkeilla kunniamerkeillä. Esimerkiksi Hélène on saanut Ranskan kunnialegioonan jäsenyyden. 

Kirjan pitkässä epilogissa kirjailija valottaa, mitä naisille tapahtui sodan jälkeen. Vaikka naisilla oli tulinen halu palata kotimaahansa, "paluu elämään oli paljon vaikeampaa kuin naiset osasivat ikinä kuvitellakaan". (s. 335) Jotkut naisista elivät rauhallista elämää sodan jälkeen, mutta monet olivat pahasti traumatisoituneita. Leiriajoista ei puhuttu. Ei haluttu puhua noista kauheista asioista, ajateltiin että unohtaminen on kaikille parempi vaihtoehto. "Asioiden sisäistäminen vei aikansa; tarvittiin seuraava, sotaa kokematon sukupolvi esittämään siihen liittyviä kysymyksiä," toteaa Gwen Strauss. Ollessaan lounaalla tätinsä kanssa vuonna 2002, Hélène kertoi, kuinka oli onnistunut pakenemaan natsien kynsistä kahdeksan muun naisen kanssa.  Aika oli kypsä Hélènelle avautua pakomatkasta. 

Erinomainen lisä natsikirjallisuuteen

Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki on silmiä avaava ja varmasti monelle uutta tietoa antava teos natsien hirmuhallinnosta ja myös ranskalaisen vastarintaliikkeen toiminnasta. Straussin kirja on merkittävä kunnianosoitus näille rohkeille naisille, jotka tänä päivänä muistetaan sankareina.

Kirjan tekstiä elävöittävät valokuvat. Lähdekirjallisuus on tarkasti luetteloituna kirjan lopussa. Hyvä lisä on myös kartta naisten pakomatkasta. Ja lopuksi vielä iso plussa kirjan kannelle, jossa on valokuvat näistä yhdeksästä naisesta. 

Minna Lindgrenin Armon Anneli äänikirjana

                     

Minna Lindgren: Armon Anneli. Teos. 2021. Lukija Anni Tani. 7 t 4 min. Nextory.

Viisikymmentäkahdeksan vuotiaan Anneli Kaulimon tapasimme jo Lindgrenin aiemmassa koulumaailmaan sijoittuvassa kirjassa Aina on Toivoa (Teos 2020) (linkki). Anneli oli ollut biologian opettajana Helsingin peruskoulussa, mutta piti opetustehtävää tämän päivän koulussa liian haasteellisena ja suoritti etäopintoina eläinlääkäritutkinnon. Aviomies Kalle on lääkäri. Anneli saa määräaikaisen eläinlääkärin tehtävän Haaromäen kunnasta. Kallella on tuuria, hän saa osa-aikaisen lääkärin pestin saman kunnan terveyskioskilta. Kunnan palvelut ovat vuosien varrella vähentyneet ja Anneli saakin vastaanottotilakseen entisen kirjakaupan. R-kioski toimii edelleen ja on todellinen monitoimikioski. Siellä Kalle ottaa asiakkaitaan vastaan. Sen lisäksi kioskilta löytyvät poliisin, postin, TE-toimiston ja lastensuojelun palvelut.  

Anneli kohtaa eläinlääkärin työssään monenlaisia eläimiä ja yhtä monenlaisia omistajia. Luonnollisesti Annelin vastuulla ovat niin tuotantoeläimet kuin lemmikkieläimetkin. Lemmikkieläinten kirjo on laaja. On kissoja, koiria, pikkujyrsijöitä ja kaiken kukkuraksi masennusta kärsivä kääpiöparta-agama nimeltään Romeo. Romeon omistaa leskirouva Maila Suopakko, joka tilanteessa kuin tilanteessa siteeraa Sharespearen näytelmien repliikkejä ja jonka eläimet on nimetty Sharespearen henkilöhahmojen mukaan. Toinen kiinnostava henkilö on sikatilallinen Roima Hurme, jonka tila on hyvin huonossa kunnossa. Jotta sikojen pitämistä voidaan jatkaa, tarvittaisiin iso remontti, johon Hurmeella ei ole varaa. Hurmeella on tehtävänä iso päätös, lahdatako siat vai keksiäkö jokin muu ratkaisu. 

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kyse on monen eläimen kohdalla eutanasiasta. Kuka saa kuolla ja kuka elää? Ja kuka sen päättää? Armon Anneli toimii sen näkemyksen mukaisesti, että eläinten ei tarvitse kärsiä. Eutanasiateemaan antaa oman lisänsä kuolemaan johtavaa ALS:ia sairastava Tiina, joka on Kallen sisko. Tiina ei voi enää asua yksin ja muuttaa sen tähden Annelin ja Kallen luo. Tiina haluaisi jo pois tästä maailmasta. Koska laki kieltää eutanasian, Tiina voi vaan toivoa kuolemaa. "En pelkää elämän loppumista, mutta pelkään loppuelämää," toteaa Tiina. 

Eläinlääkärin ajomatkat kohteesta kohteeseen sujuvat Beethovenin jousikvartettoja kuunnellen. Tästähän tuli musiikin oppitunti, huomaan ajattelevani jossakin vaiheessa. Huomasin samaistuvani Anneliin, joka lopetettuaan tupakoinnin ei pystynyt kuitenkaan pysymään täydellisessä lakossa, vaan vieraillessaan Roima Hurmeen tilalla hän veteli savuja sikatilallisen kanssa. Näin minullekin kävi useasti, että retkahdin, vaikkakin halusin nauttia nikotiinihöyryistä ihan yksin salassa autokatoksen takana. 

Minna Lindgren on tullut tunnetuksi erityisesti Ehtoolehto-kirjojensa myötä. Armon Anneli on Lindgrenin 7. romaani. Kirjan vahvuutena ovat värikkäät henkilöhahmot, joiden seurassa lukija viihtyy. Lindgren kirjoittaa kepeästi ja hauskasti vakavistakin asioista. Kirjassa otetaan kantaa moneen ajankohtaiseen asiaan. Kirjan ydin on eutanasia. Oletan, että Minna Lindgren itse kannattaa eutanasialakia, niin intohimoisesti hän kirjoittaa tästä teemasta. Kirjassa otetaan kantaa myös maaseudun autioitumiseen ja palvelujen loppumiseen syrjäkyliltä. Eläinlääkärit huomaavat työssään, että lemmikkieläinten määrä on kasvanut Suomessa. Korona-aikana lemmikeistä on tullut entistä tärkeämpiä. Eli kyseessä on monen teeman osalta hyvin ajankohtainen kirja. 

Kustannusosakeyhtiö Teos, kirjailija Minna Lindgren ja hänen v. 2020 ilmestynyt kirjansa Aina on Toivoa ovat mukana Naisten Pankin viime lokakuussa alkaneessa Lue Naiselle Ammatti -varainhankintakampanjassa naisten puolesta. Myös Armon Anneli on mukana tilaisuuksissa. Tilaisuuksien aikataulut löydät täältä. Tervetuloa mukaan!