Ingrid von Oelhafen: Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset

 

Ingrid von Oelhafen & Tim Tate: Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset. Elämäni Lebensborn-lapsena. Atena. 2015. Englanninkielinen alkuteos Hitler's Forgotten Children. Suomentanut Virpi Vainikainen. 228 sivua.

Omasta hyllystä

"Tämä ikuinen luonnonlaki, rodun säilyttäminen puhtaana, on kansallissosialistisen liikkeen perintö Saksan kansalle aina ja ikuisesti." Kansallissosialistinen propagandaelokuva, 1935. (s. 75)

Olen vuosien mittaan lukenut melko paljon kirjallisuutta natsi-Saksasta ja natsien hirmuteoista. Olen myös vieraillut joillakin keskitysleireillä, joista vaikuttavin oli vierailu Auschwitzissa. Ajattelin, että natsien hirmuteot ovat jo tulleet minulle tutuiksi. Mutta näin ei ollut. Lebensborn-ohjelma oli minulle tuttu vain nimenä, mutta en ollut tiennyt, miten karmaisevia ja epäinhimillisiä toimenpiteitä ohjelma sisälsi.

Vuonna 1935 arvostettu natsilääkäri Gerhard Wagner ilmoitti, että on tulossa laki saksalaisen veren suojelemiseksi. Meni vain muutama päivä, kunnes Nürnbergin rotulait tulivat voimaan. Natsikansalaiset jaettiin neljään ryhmään. Ainoastaan saksalais- ja lähisukuverta omaavat kansalaiset olivat rodullisesti hyväksyttäviä ja heidät kelpuutettiin "valtakunnankansalaisiksi" (Reichsbürger). Rotulakeihin perustuen  Reichsführer-SS Heinrich Himmler, yksi natsi-Saksan suurista johtajista, kehitti ohjelman, jonka tavoitteena oli tuottaa uusi puhdasveristen arjalaisten herrarotu. Näin syntyi Lebensborn-ohjelma vuonna 1935. Oli tärkeää saada lisää arjalaisia lapsia. Siksi Himmlerin ohjeistamana arjalaisina pidettyjen naisten ja SS-miesten piti liittyä yhteen lisääntyäkseen ja tuottaakseen rotupuhtaita lapsia. Naisten piti osoittaa rodullinen puhtautensa arjalaistodistuksen avulla. "Rotupuhtaat miehet ja naiset määrättiin lisääntymään, olivatpa he naimisissa tai eivät, kansakunnan arvokkaan verenperinnön vaalimiseksi." (s. 97)

Mutta ohjelmaa piti arvioida uudelleen ja kriteereitä muuttaa, kun saksalaisten kaatuneiden sotilaiden lukumäärä vain kasvoi. Ohjelmaan otettiin mukaan valloitettujen maiden pieniä lapsia. Pienet lapset, jotka todettiin puhtaiksi arjalaisiksi, riistettiin vanhemmiltaan ja kuljetettiin kasvatettaviksi Saksaan huolellisesti seulottuihin kasvatusperheisiin.  "Saksan voiton jälkeen pojat lähetettäisiin eliittikouluihin eli SS:n hallinnoimiin Nationalpolitische Erziehungsanstalteneihin politiikkaan ja ruumiinkulttuuriin painottuvaa koulutusta saamaan. Tytöt lähetettäisiin Bund Deutscher Mädelin eli Hitler-Jugendin tyttöosaston kouluihin, missä heistä kasvatettaisiin kotirouvia ja äitejä." (s. 179)

"Olen Lebensborn-lapsi." (s. 9)

Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset kuvaa natsi-Saksan epäinhimillistä Lebensborn-ohjelmaa ja kertoo Ingrid von Oelhafen tarinan. Ingrid ei tiennyt olevansa ottolapsi. Koko lapsuutensa hän oli luullut, että hän oli upseeri Hermann von Oelhafenin ja hänen vaimonsa Giselen lapsi. Perheeseen kuului myös Ingridin nuorempi veli. Ingridin ollessaan 11-vuotias hän meni isänsä kanssa lääkäriin. "Istuimme odotushuoneessa odottamassa vuoroani. Kun lääkäri kutsui henkilöä nimeltä Erika Matko, isä nousi ja talutti minut vastaanottohuoneeseen. Hän antoi sairausvakuutuskorttini lääkärille, ja näin että kortti kuului Erika Matko -nimiselle henkilölle." (s. 47) Aikamoinen sokki lapselle saada kuulla, että hän onkin joku Erika eikä Ingrid. Vanhemmat eivät selittäneet asiaa. Kodinhoitajalta hän sai tietää, että hän oli ottolapsi. Mutta vaikka hän olisi ottolapsi, miksi hänellä oli toinen nimi? Kaikki ei ollut niin kuin piti. Asia tuli uudelleen esille, kun Ingrid aloitti 17-vuotiaana fysioterapiaopinnot. Opintoja varten tarvittiin syntymätodistus. Ingridin äiti hoiti asian jollakin tavalla niin, että lopputuloksena oli, että uudessa syntymätodistuksessa Ingridin nimeksi oli merkitty Erika Matko. Ingrid itse käytti edelleen Ingrid van Oelhafen -nimeä, koska sehän hän oli ja sillä nimellä opiskelijatoverit tunsivat hänet. 

"Olimme tuskallisen epävarmoja omasta identiteetistämme." (s. 177)

Aikaa kului, Ingrid kouluttautui, omistautui työlleen ja torjui epätietoisuuden henkilöllisyydestään. Kunnes vuonna 1999 Ingridin ollessa jo 58-vuotias Saksan Punainen Risti otti häneen yhteyttä ja kysyi, kiinnostaako Ingridia ryhtyä etsimään biologisia vanhempiaan. "Sanoin vain kyllä ja toivoin parasta. Mitään konkreettista tietoa soittajalla ei ollut minulle antaa siinä ja silloin, mutta hän kehotti minua kääntymään Mainzin yliopistossa työskentelevän historioitsijan puoleen." (s. 69) Aikaa meni kauan ennen kuin karmaiseva totuus tuli ilmi. Ingridin piti tehdä lujasti töitä asioidessaan eri maiden viranomaisten ja Punaisen Ristin edustajien kanssa. Mutta sitkeällä työllä hän sai selville, että hän oli todellakin Erika Matko, joka oli syntynyt vuonna 1941 Celjessä Sloveniassa, silloisessa Jugoslaviassa. 

Ingridille selvisi myös tapahtumien kulku. Oli elokuu 1942. Celjen kylän perheiden piti ilmoittautua koululla. Perheitä oli satoja, heidän joukossaan Johann ja Helena Matko sekä heidän lapsensa Tanja, Ludvig ja Erika. Lapset erotettiin vanhemmistaan  ja vietiin sisälle. Lapsien rodullisia ominaisuuksia arvioitiin eri mittauksilla sekä hiusten ja silmien värin perusteella. Tässä katselmuksessa 430 lasta katsottiin arjalaisiksi, mukaanlukien Erika. Tanja ja Ludvig annettiin takaisin isälle ja äidille. Kun vanhemmat ihmettelivät, missä Erika on, heidän käsiinsä annettiin vauva, ilmeisesti joku orvoksi jäänyt tyttövauva. Tämä tyttö oli kasvanut Erika Matkona. 

Vasta vuonna 2007 kaikki palapelin palaset olivat loksahtaneet paikoilleen ja Ingridin identiteetti oli selvitetty.   

Näin Heinrich Himmler totesi Rotupolitiikka-julkaisussa vuonna 1943: "Adolf Hitlerin johdolla saksalaiset ovat ymmärtäneet, että pohjoinen rotu on roduista luovin ja arvokkain. Siksi heidän tärkein tehtävänsä on vaalia arvokasta pohjoista verta." (s. 87)  Millainen ihminen on kyseessä, joka kehittää ja toteuttaa tällaisia toimenpiteitä? Olen aina ihmetellyt Himmlerin persoonaa, miten hän on pystynyt kaikkiin epäinhimillisiin tekoihin, ja nyt tuli esille vielä tämä Lebensborn-ohjelma. Kirja on arvokas lisä natsikirjallisuuteen. Ingridin kohtalo on uskomaton, mutta olisin suonut, että tarina olisi kerrottu puhtaan kronologisesti. Nyt monilla tasoilla kulkevalla kerronnalla on haettu tarinaan lisää draamaa, vaikka ihan riittävän dramaattinen Ingridin tarina on ihan sellaisenaan. Kirjaa täydentävät kiinnostavat valokuvat ja lähdeluettelo.