Tammikuussa luettua

Niin on vuoden 2021 ensimmäinen kuukausi lopussa. On aika katsoa, mitä tuli luetuksi tammikuun aikana.

Luin yhteensä 10 kirjaa, joista yksi oli äänikirja: kaksi kotimaista kaunoa, neljä dekkaria ja neljä tietokirjaa.

Kotimainen kauno: 

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet. Bazar. 2021.

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi. 2020. Äänikirja.

Dekkarit:

Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä. Bazar. 2020.

Tom Clancy: Armoa tuntematta. WSOY. 1994.

Kale Puonti: Milo. Bazar. 2021.

Marja-Sisko Aalto: Maan nielemät. Icasos. 2020.

Tietokirjat:

Kenneth Eriksson & Jeanette Björkqvist: Kovat kadut. Ammattirikollisten jäljillä. WSOY. 2020. (elämäkerta)

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus. 2020. (elämäkerta)

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948. Atena. 2020. (historian tutkimus)

Lauri Törhönen: Mannerheimin kuokkavieras. Docendo. 2017. (historia)

Lähes kaikki olivat hyviä lukukokemuksia. Jos nyt yrittäisin nostaa kolme parasta, niin parhaimmisto olisi tässä. 

Ainoa näyttely yms missä kävin tammikuussa oli Anna Erikssonin näyttely M - The Rituals of a Lonely Bitch. Näyttely oli Rauman taidemuseossa.

Hyvää alkanutta helmikuuta ja hyviä lukuhetkiä!

Lauri Törhönen: Mannerheimin kuokkavieras

Lauri Törhönen: Mannerheimin kuokkavieras. Docendo. 2017. Kansi: Katse Design Oy. 239 sivua.

Omasta kirjahyllystä

"Hitler laskeutuu kunnialla Suomen maan kamaralle. Ryti kiirehtii häntä kohti käsi ojossa. Ryti ja Hitler kättelevät pitkään. Puheita ei kuulu, koska koneen toisen siiven kaksi moottoria käyvät yhä. Nuhjuinen kunniakomppania on hätäisesti koottu edellisenä päivänä valmistuneesta lentomekaanikkokurssista. Kiväärit näyttävät leikkipyssyiltä, takarivissä kaikilla ei ole edes asetta. Elokuvakamerat surisevat. Kunniakomppania, asento! Olalle vie" (s. 128)

On historiallinen totuus, että Hitler kävi onnittelemassa marsalkka Carl Gustaf Mannerheimiä tämän täyttäessä 75 vuotta. Ajankohta oli 4.6.1942. Paikka oli Imatra, Kaukopään tehtaiden ratapiha-alue. Hitlerin vierailu oli yllätyksellinen, Mannerheim kuuli siitä vasta  3.6. eli päivää ennen syntymäpäivää. Hitlerin ja Mannerheimin tapaamisesta tuskin löytyy enää mitään uutta tietoa, niin paljon tätä tapaamista on jo käsitelty. Löytyykö sitten jotakin uutta näkökulmaa, mietin kun aloitan kirjan lukemisen. 

Lauri Törhönen tunnetaan elokuvaohjaajana, mutta tämä kirja osoittaa, että kyllä hän osaa myös kirjoittaa. Otaksun, että elokuvaohjaaja tekstiä kirjoittaessaan näkee tapahtumat elokuvamaisesti. Se näkyy kirjan tekstissä, lukijasta tuntuu kuin lukisi elokuvakäsikirjoitusta. 

Kirja alkaa siitä, kun rehtori Laurila pitää puhuttelua Otsolle ja Rubenille, kahdelle yläkoululaiselle tappelupukarille. Otso on Mannerheimin ja oikeiston ihailija, kun taas Ruben edustaa vasemmistoa. Rehtori valistaa näitä ääripään poikia. Sitten katsotaan elokuva yhdessä.

"MANNERHEIMIN VIERAS
The Hitler Visit" (s. 30)

Elokuva alkaa syntymäpäiväjuhlan valmistelulla. Juhlaa vietetään junassa. "Juna on pitkä, siinä on kolmetoista vaunua. Henkilövaunujen jälkeen on ilmatorjuntavaunu ja sen perässä viisi autojenkuljetusvaunua. Mannerheimin hieno iso Mercedes on omassa umpivaunussaan, muut autot suojapressujen peitossa." (s. 83) Ruokia ja juomia kannetaan junaan, ja tarjoilusta huolehtivat hotelliravintola Kalevan tarjoilijat. Ruokatavaroista paljastuva kasvisannos ihmetyttää tarjoilijoita. Lienee tullut vahingossa, joutaisi oikeastaan roskiin, pohtivat tarjoilijat. Juhlissa on luonnollisesti mukana valtion ja armeijan ylin johto mukaanlukien presidentti Ryti. Vieraana on myös yksi ihan tavallinen sotamies, Mannerheim-ristin ritari numero 36,  kersantti Aarre Voutilainen, joka oli hieman ihmeissään saadessaan kutsun Mannerheimin juhliin. Kerttu-vaimon piti tulla Leppävirralta Mikkeliin tuomaan Aarrelle risti juhlia varten.     

Hitler saapuu juhliin lentokoneella. Ei ole soittokuntaa soittamassa, ja kunniakomppaniakin näyttää varsin nukkavierulta Iso-Britannian ylijäämästä ostetuissa työasuissa. Hitler antaa lahjansa päivänsankarille. "Hitler kääntää esiin kookkaan öljymaalauksen: se on hänestä maalattu muotokuva. Hitler luovuttaa oman kuvansa Mannerheimille. Taulun nähdessään Mannerheim hymähtää." (s. 136) Mutta eivät Hitlerin lahjat tähän lopu. Mannerheim on poikamaisen iloinen saadessaan Hitleriltä "kolme himmeäksi maalattua Steyr 1500 Kommanderfahrzeug-maastoautoa" (s. 145) Mannerheim kiittää Hitleriä: "Kiitän samoin sydämellisesti minulle henkilökohtaisesti suodusta kauniista kunnialahjasta. Tämä lahja on oleva minulle pysyvänä muistona tämän hetken kovasta taistelusta henkisen ja aineellisen kulttuurin korkeimpien arvojen puolesta, taistelusta, jota me saamme käydä Saksan maineikkaitten ja mahtavien puolustusvoimien rinnalla." (s. 137) Sitten sydään, juodaan ja seurustellaan. Hitler keskustelee lähinnä Rytin ja Mannerheimin kanssa. Kuuden tunnin kuluttua Hitler lähtee paluumatkalle.

Mitään pelättyä ukaasia Hitler ei juhlassa esittänyt, ei Rytille eikä Mannerheimille. Ei tullut pelättyä uhkausta pommittaa Leningrad soraläjäksi, eikä tullut muitakaan uhkauksia. Se ihmetytti juhlayleisöä, ja se ihmetyttää tutkijoita vielä tänäkin päivänä. Lahjoistaan Mannerheim iloitsi. Hitlerin lahjoittamat maastoautot olivat hänelle mieleen, mutta eniten häntä ilahdutti se, että hän sai Suomen marsalkan arvonimen. Samalla syntymäpäivä 4.6. määrättiin puolustusvoimien lippupäiväksi ja Helsingin Heikinkatu nimettiin uudelleen Mannerheimintieksi.

Puoli vuotta Pearl Harborin jälkeen, puoli vuotta ennen Stalingradin katastrofia

Näin syntymäpäiväjuhla sujui todellisuudessa ja näin se kuvattiin Törhösen kirjassa. Mutta toki Törhösen kirjan faktan mukana on paljon fiktiota. Elokuvaohjaaja kirjoittaa kirjaa taiteen keinoin ja tarkastelee tilanteita elokuvaohjaajan näkökulmasta. Hänen huomionsa kiinnittyy osallistujien käyttäytymiseen, sanattomaan viestintään, eleisiin, kättelyihin, käsien hermostuneisiin liikkeisiin ja ennen kaikkea katseeseen, silmien voimaan. Tässä Törhösen tarinassa "Mannerheim voitti katseiden kaksintaistelun Hitlerin rinnalla ja myöhemmin Suomi sen katseen voiman avulla säilytti itsenäisyyden, eikä meistä tullut neuvostotasavaltaa neuvostotasavaltojen joukkoon." (s. 238)

Kuten totesin, luin kirjaa kuten elokuvakäsikirjoitusta. Elokuvamaisuus, lyhyet kappaleet ja lyhyet lauseet eivät lukemistani haitanneet. Kirjan alku rehtori Laurilan kurinpalautuksesta tuntui hieman naiivilta ja irralliselta. Mietin myös, että loppuratkaisu - katseiden kaksintaistelu - toimisi ehkä paremmin elokuvassa kuin kirjassa. Mutta kaiken kaikkiaan, varmasti kirjasta olisi saanut kelpo elokuvan ja sellaisen Törhönen olisi halunnutkin tehdä, mutta rahoitusta ei löytynyt. 

Kiinnostava omakohtainen kokemukseni liittyy juhliin kutsuttuun Mannerheim-risti ritari Aarre Voutilaiseen. Voutilainen oli Leppävirran miehiä, ja sinne hän asettui myös sodan jälkeen toimien maanviljelijänä koko loppuelämänsä. Minullekin Leppävirta on tuttu, olen käynyt kouluni siellä. Aarre Voutilaiseen tutustuin Leppävirran kunnanvaltuustossa, kun meidät molemmat valittiin  kunnanvaltuustoon 1970-luvun alussa.

Eilen 28.1.2021 tuli kuluneeksi 70 vuotta Mannerheimin kuolemasta.

Suomen Marsalkka Mannerheimin 75-vuotispäivän muistokivi Imatralla (Wikipedia)

Marja-Sisko Aalto: Maan nielemät

 

Marja-Sisko Aalto: Maan nielemät. Icasos. 2020. Kansi: Arttu Häyhä.208 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Palaveri oli lyhyt. Päätökset syntyivät nopeasti. Pitkillä kokouksilla oli joskus paikkansa, mutta nyt oli kyseessä todella kiireinen operaatio. Aluksi päällikkö Bäckman kohotteli kulmakarvojaan ja Annettekin empi. Operaatiossa oli suuria riskejä. Aatun erikoinen suunnitelma hyväksyttiin lopulta pienin muutoksin. Bäckman antoi käskyt ja iskuryhmä valmistautui. Klo 9.35 kaikki oli valmista ja poliisit asemissaan. Pihalla seisova nosturi oli vaiennut." (s. 195)

Maan nielemät on Aallon kuudes dekkari. Luin hänen edellisen kirjansa Timantti (Icasos 2019), joka oli kiinnostava ja aiheeltaan ajankohtainen (linkki). Molempien kirjojen tapahtumaympäristö on Kuopio. Olen asunut Kuopiossa useita vuosia, joten oli kiva jälleen palata tutuille seuduille, mm. Toivalaan, Vuorelaan, Paasisaloon, Matkukseen ja vieläpä Päivärannan Citymarkettiin. 

Kirja alkaa Herkko Niemisen salaperäisellä ja yllätyksellisellä katoamisella. Saadaan selville, että joku tai jotkut ovat ajaneet Niemistä takaa. Ovatko taustalla vielä kouluaikaiset kiusaajat, jotka yltyivät kiusaamaan Herkkoa entistä enemmän, kun tuli ilmi, että Herkko pukeutui mielellään naiseksi? Tutut poliisit ylikonstaapelit Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen organisoivat Niemisen etsintöjä. Poliisia haluaa auttaa pastori Janne Perkiö, jonka selvitysten ansiosta asian tutkiminen etenee. Ennen kuin Niemisen katoaminen saadaan selvitetyksi, tapahtuu paljon yllätyksellisiä juonen käänteitä. Aatu Heiskanen joutuu ongelmallisiin tilanteisiin saatuaan apeltaan metsäpalstan Siilinjärveltä. Eikä uhkailujen kohteena ole pelkästään Aatu, vaan myös hänen vaimonsa ja lapsensa.  

Kuten edellisessäkin kirjassa, Aalto yhdistää juonen kulussa nykypäivää ja menneisyyttä. Herkon katoaminen on tätä päivää, kun taas menneessä ajassa Hulukonmäen Jööranni taistelee sotamiehenä Suomen sodassa. Tyylillä kirjailija liittää yhteen nämä nykyiset ja menneet tapahtumat. 

Kaikki selviää aikanaan, mutta lukija joutuu jännittämään loppuratkaisua ihan kirjan viimeisille sivuille saakka. Kirja oli ihan kelpo lukukokemus. Aalto kirjoittaa sujuvaa ja napakkaa tekstiä, jota on ilo lukea. Luonteva dialogi kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin. Juoneen olisin kaivannut edellisen kirjan kaltaista ajankohtaisuutta.

Tämän kirjan päähenkilöksi nousee Aatu, sympaattinen ja taitava poliisi, jolla on hyvä lauluääni ja joka on armoton kahvinjuoja. "Pöönät pannuun ja kahvi tippumaan. Kaikki muu saa luvan odottaa." (s. 61) Aatu on Jennin rakastava aviomies ja Erkka-vauvan onnellinen isä. Annette Savolaisen rooli jää tässä kirjassa melko vähäiseksi. Savolaisesta jää lähinnä mieleen leuan hieronta ja sormien rummuttaminen. "Annahan tulla sormisooloja. Huomasitko muuten, mitä vähän aikaa sitten rummutit? - Taisipa olla Kaksipa poikaa Kurikasta. - Totta. Ja sen jälkeen Dannyn Piilopaikka." (s. 131)  Pastori Perkiö on hieman kummallinen ja epäuskottava persoona. Häntä en mielelläni tapaisi enää jatko-osissa. Kuopion seudun uuteen poliisipäällikkö Jarmo Bäckmaniin, joka haikailee jo heti nimityksen jälkeen merkittävää valtakunnan tason virkaa, lukija ei vielä pääse tutustumaan kunnolla.

Marja-Sisko Aalto on kuopiolainen kirjailija, rovasti ja intohimoinen luonnossa liikkuja.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kartsan Lokkivihko ja Tuulevien lukublogi.

Eriksson & Björkqvist: Kovat kadut. Ammattirikollisten jäljillä.

 

Kenneth Eriksson & Jeanette Björkqvist: Kovat kadut. Ammattirikollisten jäljillä. WSOY. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Hård mot de hårda. True crime - en bok om brott. Suomentanut Kari Koski. Päällys: Bifu / People's. Kenneth Erikssonin kuva: Otto Virtanen. 279 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kaksi varsinaista pääepäiltyä olivat kovempi pähkinä purtavaksi. Vaikka poliisilla oli jo runsain mitoin todisteita, he pysyivät vaiti, mutta Kentsu keksi erikoisjärjestelyn. Molemmat istuivat Pasilan poliisivankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, joten Kentsu päätti nyt ryhtyä sekä vanginvartijaksi että kuulustelijaksi toiselle heistä. Se oli poikkeuksellinen järjestely, joka nykyään ei ehkä menisi enää läpi, mutta siihen aikaan niin saattoi tehdä. Käytännössä järjestely tarkoitti sitä, ettei ryöstäjä pitkiin aikoihin tavannut muita kuin tämän ryöstöjaoksen lyhyenlännän ja aika rasittavan poliisin." (s. 83) 

Kenneth "Kentsu" Eriksson on juuri jäänyt eläkkeelle lähes 39 vuotta kestäneen poliisiuran jälkeen. Muistelmissaan Kovat kadut Eriksson kertoo poliisivuosistaan avoimesti, rohkeasti ja rehellisesti - ketään kumartamatta, ketään imartelematta. 

Poliisikoulun jälkeen Kentsu palveli muutaman vuoden järjestyspoliisissa. Kentsu oli ylpeä tehtävästään, ovathan järjestyspoliisit aina ensimmäisinä paikalla, kun jotakin tapahtuu. "Jos tuntee ihmisiä, he kertovat kaikenlaista. Joskus jonkin yksittäisen asian, joskus monta asiaa pitemmän ajan kuluessa. Mutta se toimii vain, jos on ihminen eikä pelkkä virkamies. Ja 80-luvulla me olimme ihmisiä. Me olimme näkyvillä, olimme lähellä ja juttelimme tapaamiemme ihmisten kanssa." (s. 40) Suhteiden avulla pääsi usein rikosten jäljille. 

Muutaman vuoden jälkeen Kentsu halusi uusia haasteita ja siirtyi asuntomurtoihin erikoistuneelle osastolle vuonna 1986. Asuntomurtoja tehtiin paljon tuohon aikaan, lähes tuhat murtoa vuodessa pelkästään Helsingissä. Asuntomurrot kiehtoivat rikollisia, ovien lukkoja oli helppo murtaa ja aina löytyi saalista, koska arvoesineita säilytettiin kotona. Vuonna 1991 oli vuorossa siirto ryöstöjaokseen. 1990-luvun lama asetti uusia haasteita poliisille. Kansainvälinen rikollisuus lisääntyi ja sen myötä pääsivät valloilleen huumeiden käyttö, seksikaupppa ja tupakan sekä alkoholin salakuljetus. Kentsun työnkuvaan kuuluivat myymälä-, posti- ja pankkiryöstöt. Ja niitä totisesti riitti 1990-luvulla. Kentsu avaa joitakin rikoksia, joista monet ovat varmasti tulleet lukijoille tutuiksi lehtien palstoilta, vaikkapa Tehtaankadun poliisimurhat v. 1997, moottoripyöräjengien rajut välienselvittelyt ja Lindroosin kultasepänliikkeen ryöstö v. 2005.

Vuonna 2009 ryöstöjaos nimettiin JR-ryhmäksi, ja se siirtyi huumepoliisin alaisuuteen, jonka ylimpänä päällikkönä toimi Jari Aarnio. Kentsulle avautui uusi maailma: seksipalvelut ja ihmiskauppa. Hänestä tuli "huorapoliisi" - sanan positiivisessa mielessä. Hänen tehtävänään oli metsästää rikollisia, parittajia, jotka monesti kuuluivat ulkomaisiin rikollisliigoihin. Kentsu avaa toinen toistaan raadollisempia kuvauksia nuorista naisista, jotka hyväuskoisina olivat lähteneet parittajien mukana Suomeen. Lupaukset hyvästä työpaikasta vaihtuivat suljettuun hotellihuoneeseen ja pakotettuun seksiin. Rahat menivät sutenööreille. 

Prostituoiduista Kentsu toteaa: "Osa työskentelee tai on työskennellyt sutenöörien alaisuudessa, osa ilman sutenööriä. Kaikilla on kuitenkin sama lähtökohta: ansaitakseen rahaa pitää olla asiakkaille mieliksi. Saadakseen muita enemmän asiakkaita naisten täytyy suostua monenlaisiin seksin muotoihin, joihin he eivät ehkä muuten ryhtyisi. Heillä saattaa olla kymmenkunta asiakasta päivittäin. Vapaaehtoisesti?" (s. 264-265)

Useimmiten ihmiskaupan uhrit olivat ulkomaalaisia, virolaisia, venäläisiä, tsekkejä ja viime aikoina myös romanialaisia. Mutta mukana oli myös suomalaisilla nuorilla naisilla käytyä ihmiskauppaa. Itsekin muistan elävästi joensuulaisen mallitoimiston johtajan, joka häikäilemättä käytti hyväksi nuoria naisia. Oikeus tuomitsi hänet törkeästä ihmiskaupparikoksesta sekä useista raiskauksista lähes kolmentoista vuoden vankeuteen. Kentsu viihtyi kaduilla jahdaten seksikauppiaita kymmenen vuoden ajan. Sinä aikana "suorapuheinen, itsepäinen ja tiedonhaluinen metsästäjä oli noussut maineeseen yhtenä maan johtavista seksikauppaan liittyvän rikollisuuden tutkijoista." (s. 216)

Sitten tuli pökerryttävä yllätys. Jari Aarnio, tuo "ihan saatanan tehokas" poliisi, pidätettiin. "Mutta sittenhän vähitellen ilmeni, että Aarnio oli sahannut meitä kaikkia silmään oikein kunnolla." (s. 226)

Viime vuoden keväällä Kentsu tunsi, että on aika jäädä eläkkeelle. Kirjassa hän pohtii poliisityön muuttumista. Hän toteaa, että tänä päivänä poliisin työ on todella haastavaa. Kansainvälisyys ja järjestäytyneisyys leimaavat huumekauppaa ja muutakin ammattirikollisuutta, kauppaa käydään paljon netissä ja aseiden käyttö tilanteessa kuin tilanteessa on lisääntynyt. Kentsu on kiitollinen kaikista vuosistaan Helsingin poliisissa ja toteaa saaneensa paljon aikaiseksi yhteistyössä erinomaisten kollegoidensa kanssa. 

Kirjaa oli kiinnostavaa lukea. Mielenkiintoista oli päästä kurkistamaan sinne, mistä lehdissä ei puhuta, kun rikokset päätyvät lehtien otsikoihin. Kirjassa sivutaan myös Kentsun yksityiselämää, muutamin lausein kerrotaan avioliitosta Agnete "Nete" Österbergin kanssa ja heidän lapsistaan sekä myös surullisista perhetapahtumista. Olisin kuitenkin mielelläni tutustunut tarkemminkin Kentsun yksityiselämään ja perhesuhteisiin. Ilman yksityiselämän kuvausta henkilön persoonallisuus jää vajaaksi, mutta saattaa olla, että kirjan tarkoituksena olikin pelkästään Kentsun ammatillisen uran kuvaaminen. Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Tekstistä on ollut vastuussa yhdessä Erikssonin kanssa suomenruotsalainen toimittaja Jeanette Björkqvist, joka sai Vuoden freelance-journalisti -palkinnon vuonna 2018.   

Kiitos ja hatun nosto Kenneth Erikssonille ja muille poliiseille kaikesta siitä työstä, mitä teette ylläpitäessänne järjestystä ja turvallisuutta. Onnellisia ja aktiivisia eläkepäiviä Kentsulle!   

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Tarukirja ja Mummo matkalla.

Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä

Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä. Bazar. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Det sista livet. Suomentaja Jänis Louhivuori. 525 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Brodwick palasi sairaalaan jo seuraavana päivänä heidän ensi tapaamisestaan. Hänellä oli mukanaan paksu sopimuspinkka, jossa John vannoi valinneensa kohdemaan vapaasta tahdostaan ja että virasto oli  neuvonut häntä toisin. Pomossa ei näkynyt nöyryytyksen merkkejä. Ihmisen täytyi olla pinnaltaan teflonia pystyäkseen sinnittelemään FBI:n korkeissa stratosfääreissä. Häneen ei saanut tarttua likaa. Ja John tiesi, että Brodwickin silmissä siinteli haave kulmakonttorista Washingtonin toimistossa." (s. 96)

On aina kiinnostavaa aloittaa uusi dekkarisarja. Mohlinin & Nyströmin Viimeinen elämä aloittaa sarjan, jonka päähenkilönä on FBI-agentti John Adderley. Tämä sarjan ensimmäinen osa osoittautui hyväksi ja mukaansatempaavaksi lukukokemukseksi - kiitos hyvin rakennetun juonen ja kiinnostavien henkilöhahmojen. 

"Ilman Abaezea kaikki olisi päättynyt toisin." (s. 33)

Ruotsista kotoisin oleva John Adderley toimii Baltimoressa USA:ssa FBI-agenttina. Hän on soluttautunut nigerialaiseen Ganirun johtamaan äärettömän vaaralliseen huumeliigaan. Lähes vuoden ajan John on esiintynyt väärällä nimellä. "FBI oli kyhännyt hänelle henkilöllisyyden ja juuri sen sortin väkivaltaisen CV:n joka houkuttelisi Ganirun henkilöstöosastoa." (s. 34) Mutta nyt kaikki ei suju niin kuin pitäisi, Adderleyta uhkaa paljastuminen. Jos niin tapahtuisi, seurauksena olisi varma hengen lähtö. Mutta ei hän kuollut, vaan sen sijaan makaa sairaalasängyssä pahoin haavoittuneena. Samassa huoneessa makaa vielä pahemmin yhteenotossa haavoittunut Abaeze eli Trevor, joka hänkin on Johnin tietämättä soluttautuja. Ilman Abaezen heittäytymistä John olisi kuollut.

"Tällä kerralla sinun on pakko tulla kotiin." (s. 38)

On selvää, että Ganirun rikosliiga tekee kaikkensa löytääkseen Johnin ja Trevorin. Sen vuoksi miehien turvaksi tarvitaan todistajansuojeluohjelma. John haluaa lähteä takaisin Ruotsiin. FBI ei ole halukas suostumaan Johnin pyyntöön, mutta John on itsepäinen. John saa sairaalaan äidiltään kirjeen, jossa äiti pyytämällä pyytää poikaansa palaamaan heti kotiin. John pääsee takaisin Ruotsiin, nyt uudella nimellä Fredrik Adamsson. Samoin Trevor lähetetään jonnekin, paikkaan jota John ei saa tietää. Trevor toteaa: "Meistä tulee hyvin yksinäisiä, sinusta ja minusta." (s. 193) 

"Kolme ruutuneliötä, joista ensimmäiseen oli laitettu pukki." (s. 178)

Karlstadissa Ruotsissa on kymmenen vuotta sitten tapahtunut nuoren Emelien katoaminen. Tytön vanhemmat omistivat suuren muotifirman, jonka tytär olisi perinyt. Liittyykö katoamiseen huumeita tai väkivaltaa, sitä ei tiedetä. Mutta tyttöä ei koskaan löydetty, ei kuolleena eikä elävänä. Tytön katoaminen otetaan uudelleen tutkintaan. John on mukana yhtenä päätutkijoista. Lukija pääsee tutustumaan Karlstadin poliisitiimiin sekä kadonneen tytön perheeseen. Tapauksen selvittämiseen mahtuu monenlaisia yllättäviä käänteitä. Johtolankojakin saadaan, mutta useimmiten ne eivät johda mihinkään. Johnia mietityttää Emelien käsivarteen tatuoitu bucket list. Liittyykö se jollakin tavalla tytön katoamiseen? Loppuratkaisu on niin yllätyksellinen, että tuskin kukaan pystyy sitä arvaamaan.

Kirjan juoni on taitavasti rakennettu ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä kirjan viimeisille sivuille asti. Kirjan alku, kun John toimii Baltimoressa FBI:n agenttina, on todella kiinnostava. Siitä ajanjaksosta olisin mielelläni kuullut enemmänkin. Kirjan teksti etenee pakottomasti ja sujuvasti, vaikkakin olisin toivonut paikka paikoin hieman tiiviimpää kerrontaa. Tekstissä on mukana myös huumoria. Herkullinen kohtaus on mm. se, kuinka Johnin keittiöviikko poliisilaitoksella huipentui. 

Kirjan henkilögalleria on kaiken kaikkiaan kiinnostava. Henkilöitä ei ole liikaa, lukija ennättää hyvin tutustua kaikkiin juonen kannalta keskeisiin henkilöihin. Pidin John Adderleystä. Hän on taitava, älykäs ja ammattinsa hallitseva poliisi. Johnista välittyy inhimillisyys, mikä ilmenee erityisen hyvin hänen lämpimässä suhteessaan Trevoriin. John ajaa kalliilla autoilla ja pukeutuu tyylikkäästi. Hänen mielestään huolimattomuus pukeutumissa on "merkki itsekunnioituksen puutteesta - ja kuka tietää, mihin sellainen alamäki johtaisi? Ehkä hän katsoisi jonakin päivänä peiliin ja käsittäisi näyttävänsä samalta kuin kollegansa poliisiasemalla. Sinappitahroja housuissa ja kauhtunut pikeepaita." (s. 249)

Viihdyin hyvin tämän dekkariuutuuden seurassa. Odottelen kiinnostuneena jatkoa. 

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kupliva maailmani ja

Mummo matkalla.

Anna Kortelaisen Tulirinta äänikirjana

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi. 2020. Lukija Simo Häkli. 9 t 49 min. Nextory.  

Albert Edelfelt (1854 -1905) ja Anna Elise "Ellan" de la Chapelle avioituivat vuonna 1888. Samana vuonna he saivat pojan, Erikin, joka jäi heidän ainoaksi lapsekseen. Keuhkotuberkuloosia sairastavalla Erikillä oli lyhyt elämä, hän kuoli ollessaan vain 21-vuotias. Erikin elämästä ei paljoa tiedetä. Googlenkin antama tieto on hyvin vähäistä. Albert Edelfeltin elämää hyvin tuntevana Anna Kortelainen kiinnostui Erikin elämästä, etsi saatavilla olevaa tietoa ja kirjoitti koskettavan, sujuvasanaisen ja kiinnostavan vähäiseen faktaan perustuvan fiktiivisen romaanin Erikistä.

Erikin nuoruus ajoittui sortokauden aikaan, jolloin Venäjä alkoi rajoittaa Suomen autonomiaa. Myös suomalaista kulttuuria haluttiin venäläistää. Varakkailla perheillä, kuten Erikin perheellä, ei ollut mitään hätää, heillä oli hyvät elinolosuhteet Suomessa 1900-luvun alussa, erityisesti silloin, jos he olivat pitäneet hyviä suhteita yllä Venäjän hoviin. Näin oli Adolf Edelfelt tehnyt. Hän sai mm. maalata Nikolai II:sta virallisen ja yksityisen muotokuvan. Tämä Venäjän hovin hännystely ei ollut mieleistä Erikille. Hän halusi vastustaa sortotoimenpiteitä ja lähti mukaan vastarintaliikkeeseen. Hän liittyi Verikoiriin, joka vastusti venäläistämistoimenpiteitä ja oli suurlakon aikana vuonna 1905 osallisena väkivaltarikoksiin, mm. muutamiin salamurhiin.  Mutta vaikka Erik ystävineen vaati venäläistämisen lopettamista, niin ei hän mikään tasa-arvon kannattaja ollut. Hän väheksyi naisten roolia vastarintaliikkeessä ja oli asenteiltaan varsin antisemitistinen.

Tuohon aikaan, 1900-luvun alussa, ei vielä ollut tuberkuloosirokotetta. Calmette-rokotteen keksi ranskalainen Pasteur-instituutissa työskennellyt Albert Calmette vuonna 1908. Tuberkuloosi teki Erikistä aika ajoin täysin toimintakyvyttömän, vaikka varmasti harva tuolloin sairastanut sai niin hyvää hoitoa. Erik vietti äitinsä kanssa pitkiä aikoja sairaaloissa ja lepokodeissa eri puolilla Eurooppaa. Mutta sairaudestaan huolimatta Erik halusi ylioppilaaksi tulon jälkeen lähteä opiskelemaan. Kohteeksi valikoitui Montpellierin yliopisto Ranskassa ja aineeksi kokeellinen sielutiede. Opintojen ohella Erik ystävystyi Lucin kanssa. Tämän viinitilallisen pojan opastuksella Erik oppi paljon viinitiloista ja yleensäkin viineistä ja ennen kaikkea viinikirvoista, jotka olivat tuhonneet lähes kaikki ranskalaiset viinitilat. Erik itsekin huomasi, että viinikirvoilla oli selkeä yhtymäkohta hänen sairauteensa. Molemmat olivat tappavia tauteja. 

Lukija jää miettimään Erikin kohtaloa. Kuolema korjasi hänet niin varhain, hän oli vain 21-vuotias. Mitä tästä nuorukaisesta olisikaan voinut tulla? Koko elämä olisi ollut vielä edessä. Lahjakkuutta ja rohkeutta sekä myös elämänhalua hänellä oli yllin kyllin. Kortelainen piirtää kiinnostavan kuvan nuoresta Erikistä. Erityisen kiinnostavana ja elävinä pidin kuvauksia Erikin opiskeluvuosista Ranskassa. Mutta sen sijaan vastarintaliikkeessä toiminen Helsingissä ei mielestäni ollut aivan uskottavaa. 

Viinikirvoista lukeminen oli kiinnostavaa. Ranskassa viinikirvat ovat todellakin olleet todellinen uhka viinitarhoille 1860-luvulla. Jokainen suomalainenkin puutarhaharrastaja tuntee ja tietää ruusujen ja marjapensaiden kirvat, jotka tuhoisuusasteeltaan eivät onneksi vedä vertoja Lucin kuvaamille kirvoille. Mutta itse kukin olemme kyllä sumuttaneet useammankin pullon mäntysuopasumutetta, nokkosvettä ja raparperivettä kirvojen tuhoksi, kuka huonommalla ja kuka paremmalla menestyksellä. 

Kiinnostavaa kyllä, että satuin lukemaan kaksi samantyyppistä kirjaa lähes peräkkäin. Ensin oli lukulistalla Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet (Bazar 2021) (linkki), joka käsittelee arkkitehti Wivi Lönnin elämää. Käsittelytapa on sama kuin tässäkin kirjassa, eli kirja on fiktiivinen faktaan perustuva kuvaus Wivi Lönnin elämästä. Molemmissa kirjoissa liikutaan 1900-luvun alun Suomessa, jolloin Erik oli aktiivinen sortotoimenpiteiden vastustaja, kun taas Lönn ei ollut juurikaan kiinnostunut yhteiskunnallisista tapahtumista.

Suosittelen tätä Kortelaisen Tulirintaa kiinnostavana lukukokemuksena. Kirja on väkevä ja koskettava lukukokemus. Pidin paljon Kortelaisen kauniista kielestä,  joka välittää elävästi aikakauden tunnelmaa. Kirja toimii hyvin äänikirjana, kiitoksen saa lukija Simo Häkli.

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen.

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus. 2020. Kannen kuva Meeri Koutaniemi. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Valokuvat Meeri Koutaniemi ja Pakkasten kotialbumit. 426 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun ajatellaan suomalaista yhteiskuntaa kokonaisuutena, inkeriläiset jäivät marginaaliin. Sen lisäksi että inkeriläisten asumista Suomessa pidettiin pitkään kiusallisena ulkopoliittisena kysymyksenä ja suoranaisena riskinä suhteessa Neuvostoliittoon, sotien jälkeen Suomessa riitti muutakin ajateltavaaa. Piti asuttaa neljäsataatuhatta siirtokarjalaista, saada kodit rintamalta palanneille ja maksaa sotakorvaukset. Yhteiskunta ponnisteli eteenpäin. Inkeriläiset jäivät ja jättäytyivät suomalaisen kollektiivisen tietoisuuden ulkopuolelle, omiin oloihinsa." (s. 193)

Santeri ja Lea Pakkanen, inkerinsuomalaiset isä ja tytär, totesivat, että heidän tietämyksensä omien vanhempiensa elämästä ja taustoista oli varsin hataraa. Olisi pitänyt olla aktiivinen ja kysellä vanhemmilta Neuvostoliitossa eletyistä vuosista. Nyt se oli liian myöhäistä, vanhemmat olivat jo kuolleet. Vaikkakaan ei ollut varmaa, olisivatko vanhemmat olleet halukkaita puhumaan kokemuksistaan. Oli monia niitä Neuvostoliitossa eläneitä, jotka eivät puhuneet, vaikka olisi kysyttykin. Taakkana olivat niin rankat vuodet, etteivät kaikki voineet niistä avautua. Ajateltiin, että pahat muistot unohtaa, jos niistä ei puhu. Mukana oli myös häpeää omasta kohtalosta. 

"Neuvostosotavangin "peruskohtalo": seitsemän vuoden vankileirituomio." (s. 66) 

Ennen toisen maailmansodan alkamista Lean isoisä Tuovi ja isoäiti Katri, molemmat inkerinsuomalaisia, olivat menneet naimisiin. Talvisodan aikana puna-armeija lähetti suomenkielentaitoisen Tuovin laskuvarjodesanttina Suomeen. Tuovi jäi kiinni ja hänet vangittiin Suomen puolella. Rangaistuksena oli teloitusmääräys. Mutta teloitusta ei pantu toimeen, koska talvisota loppui, ja Tuovi lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Puna-armeija katsoi, että vangiksi ei saanut jäädä ja siten seuraus oli selvä: Gulag-leiri. Tuovin kohdalla tuo vankileiri oli siperialainen kaupunki Norilsk, jossa vangit tekivät töitä nikkelikaivoksessa. Tuovi vapautui vuonna 1953 Stalinin kuoltua. Tuovi etsi vaimonsa Katrin ja heidän kaksi lastaan, ja perhe muutti takaisin Norilskiin. Lean äiti syntyi Norilskissa.

Tuovi ja Katri ennen sotaa. Kirjan kuvitusta.

"On hirveä häpeä, jos nämä asiat unohdetaan." (s. 89)

Myös Katri-mummo, kuten niin monet muutkin inkerinsuomalaiset, joutui Gulag-leirille. Hänen ja hänen kahden lapsensa kohtalona oli Tiksin satamakaupunki Jakutiassa. Rangaistus määrättiin elinikäiseksi. Vapautus tuli vuonna 1954 Stalinin kuoltua. Nikita Hruštšov nosti esiin Stalinin hirmuteot ja aloitti uhrien kunnianpalauttamisen eli rehabilitoinnin 1950-luvulla. Rehabilitointiin liittyi kiinnostava yksityiskohta: Venäjän suomalaisten rehabilitointi tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1993. Katri-mummon rehabilitointitodistus oli päivätty vuonna 1994.

Katrin rehabilitointitodistus, joka on päivätty jouluaattona 1994. Kirjan kuvitusta.

"Olisiko vastauksia vielä mahdollista löytää?" (s. 9)

Lea ja Santeri Pakkanen aloittivat vuonna 2017 kolmivuotisen tutkimusmatkansa vanhempiensa juurille. Tutkimusmatka ei rajoittunut pelkästään Inkeriin, vaan vanhempien elämä pakotti heidät tekemään hyvinkin pitkiä matkoja Venäjällä. Venäjän arkistot olivat sen verran auenneet, että tietoa, ainakin jotakin, saattoi saada Stalinin aikaisista Gulag-leireistä. Rinnatusten perhehistorian kanssa kirjassa kuvataan Inkerin historiaa aina 1600-luvulta saakka. Näin  lukija saa taustaa rankkaakin rankemmille toisen maailmansodan aikaisille tapahtumille. 

Karkotettujen Golgata-muistomerkin kappeli. Norilsk, kevät 2019. Kirjan kuvitusta.

"Mummon tarinalla alkaa olla jokin muoto." (s. 99)

Ensin isän ja tyttären matka suuntautui kohti Jakutiaa, Tiksin kaupunkiin. Kaupunki oli luotu edistämään Neuvostoliiton arktisten alueiden taloutta. Kaupungissa, jossa oli asukkaita 30 000, oli teollisuutta, armeijan tukikohta ja satama. Nyt asukasmäärä oli enää 4500. Teollisuus oli romahtanut. Kaupungissa haikailtiin kultaista neuvostoaikaa. "Talojen seiniin on kiinnitetty julisteita, joissa Stalin ja Lenin katsovat vierekkäin kaukaisuuteen. Niissä juhlistetaan vuonna 2017 vietettyä lokakuun vallankumouksen satavuotisjuhlaa. Yhden talon päätyyn on maalattu neljän kerroksen mitalta sirppiä ja vasaraa." (s. 87) Seuraava kohde oli Norilskin kaupunki. Se on huonojen kulkuyhteyksien päässä oleva paikkakunta, kuten monet Gulag-leireistä olivat. Vangit, mukaanlukien Lean isoisä Tuovi, työskentelivät nikkelikaivoksessa, jossa "työtä ohjaava periaate oli pakko ja työn motivaattorina hengissä selviytyminen." (s. 127) Norilskin jälkeen oli vuorossa tutummat maisemat eli matkustettiin Karjalaan, Tsalnan kylään, 23 kilometriä Petroskoista luoteeseen. Täällä Santeri on viettänyt lapsuutensa. Santeri muistelee lapsuuttaan ja siinä ohella avataan 1930-luvun Karjalan katkeraa historiaa, johon kuuluvat monet suomalaiset nimet, kuten esimerkiksi Edvard Gylling ja O.W. Kuusinen. Sittemmin ennen Suomeen muuttamistaan Santeri työskenteli mm. Punalipun päätoimittajana.

Lenajoki syksyllä 2018. Kirjan kuvitusta.

Isän ja tyttären tutkimusmatka inkeriläisyyteen ei ollut helppo. He joutuivat matkustamaan terrorin jäljillä kauas Siperiaan. Matka oli fyysisesti raskas, mutta niin se oli raskas myös henkisesti. Kunpa he olisivat tienneet, kunpa heille olisi kerrottu. Varmasti tieto olisi auttanut heitä ymmärtämään paremmin vanhempiaan ja inkeriläisyyttään.

Suomeen inkeriläisiä on tullut monessa vaiheessa. Toisen maailmansodan aikana Suomi ja Saksa pääsivät sopimukseen inkeriläisten siirrosta Suomeen vuosien 1942 ja 1943 vaihteessa. Tuolloin Suomeen saapui 63 000 inkeriläissiviiliä. Sodan päätyttyä inkeriläisillä oli mahdollisuus palata Neuvostoliittoon, ja niin teki noin 55 000 inkeriläistä. Monille paluu Neuvostoliittoon oli katkera pala. Palaajat eivät päässeet entisiin koteihinsa, vaan heidät karkotettiin kuka minnekin. Inkeriläisten uusi paluumuutto Suomeen alkoi sen jälkeen, kun presidentti Mauno Koivisto keväällä 1990 antoi lausunnon, jossa hän totesi, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää ulkosuomalaisina paluumuuttajina edellyttäen, että paluumuuttajan, toisen vanhemmista tai vähintään kahden isovanhemman täytyi olla kansallisuudeltaan suomalainen. Lisäksi vaatimuksena oli riittävä suomen kielen taito. Tämän myötä Suomeen muutti yli 30 000 inkerinsuomalaista.

Se tapahtui meille tarjoaa silmiä avaavaa luettavaa yhden  inkerinsuomalaisen suvun elämästä avaten samalla pienen inkeriläiskansan historiaa, sen riippuvuutta isosta naapurista ja pyrkimyksistä säilyttää oma identiteettinsä. Pidin kirjasta paljon. Vaikka kirjailijat kertovat omasta sukuhistoriastaan, he ovat pystyneet ottamaan etäisyyttä ja kyenneet kuvaamaan sukunsa järkyttäviä kohtaloita vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta. Kirja on samalla hyödyllinen ja tärkeä lisä Gulag-kirjallisuuteen ja se täydentää hyvin mm. Ville Ropposen & Ville-Juhani Sutisen kirjaa Luiden tie. Gulagin jäljillä (Like 2019) (linkki) Kiinnostavana koin myös isoisä Tuovin desantiksi lähettämisen. Tätä teemaa, puna-armeijan sotavangeiksi jääneiden kohtaloa talvisodan aikana, käsittelee Raija Ylönen-Peltonen kirjassaan "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? (Suomalaisen Kirjallisuuden seura 2020) (linkki). 

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, ovathan sekä tytär että isä kirjoittamisen ammattilaisia. Pohdin kirjan luettuani, että hieman kansanomaisempi ote olisi keventänyt lukukokemusta. Kirjaa täydentää elävöittävästi erinomainen valokuvaliite, johon on koottu Meeri Koutaniemen kuvia sekä kuvia Pakkasten perhealbumista. Kirjaa täydentävät sukupuu, kartta sekä kattava lähdeluettelo. Se tapahtui meille on valittu Historian Ystäväin Liiton Vuoden historiateos -palkintoehdokkaaksi. Voittaja julkistetaan 6.2.2021.