Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen.

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus. 2020. Kannen kuva Meeri Koutaniemi. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Valokuvat Meeri Koutaniemi ja Pakkasten kotialbumit. 426 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun ajatellaan suomalaista yhteiskuntaa kokonaisuutena, inkeriläiset jäivät marginaaliin. Sen lisäksi että inkeriläisten asumista Suomessa pidettiin pitkään kiusallisena ulkopoliittisena kysymyksenä ja suoranaisena riskinä suhteessa Neuvostoliittoon, sotien jälkeen Suomessa riitti muutakin ajateltavaaa. Piti asuttaa neljäsataatuhatta siirtokarjalaista, saada kodit rintamalta palanneille ja maksaa sotakorvaukset. Yhteiskunta ponnisteli eteenpäin. Inkeriläiset jäivät ja jättäytyivät suomalaisen kollektiivisen tietoisuuden ulkopuolelle, omiin oloihinsa." (s. 193)

Santeri ja Lea Pakkanen, inkerinsuomalaiset isä ja tytär, totesivat, että heidän tietämyksensä omien vanhempiensa elämästä ja taustoista oli varsin hataraa. Olisi pitänyt olla aktiivinen ja kysellä vanhemmilta Neuvostoliitossa eletyistä vuosista. Nyt se oli liian myöhäistä, vanhemmat olivat jo kuolleet. Vaikkakaan ei ollut varmaa, olisivatko vanhemmat olleet halukkaita puhumaan kokemuksistaan. Oli monia niitä Neuvostoliitossa eläneitä, jotka eivät puhuneet, vaikka olisi kysyttykin. Taakkana olivat niin rankat vuodet, etteivät kaikki voineet niistä avautua. Ajateltiin, että pahat muistot unohtaa, jos niistä ei puhu. Mukana oli myös häpeää omasta kohtalosta. 

"Neuvostosotavangin "peruskohtalo": seitsemän vuoden vankileirituomio." (s. 66) 

Ennen toisen maailmansodan alkamista Lean isoisä Tuovi ja isoäiti Katri, molemmat inkerinsuomalaisia, olivat menneet naimisiin. Talvisodan aikana puna-armeija lähetti suomenkielentaitoisen Tuovin laskuvarjodesanttina Suomeen. Tuovi jäi kiinni ja hänet vangittiin Suomen puolella. Rangaistuksena oli teloitusmääräys. Mutta teloitusta ei pantu toimeen, koska talvisota loppui, ja Tuovi lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Puna-armeija katsoi, että vangiksi ei saanut jäädä ja siten seuraus oli selvä: Gulag-leiri. Tuovin kohdalla tuo vankileiri oli siperialainen kaupunki Norilsk, jossa vangit tekivät töitä nikkelikaivoksessa. Tuovi vapautui vuonna 1953 Stalinin kuoltua. Tuovi etsi vaimonsa Katrin ja heidän kaksi lastaan, ja perhe muutti takaisin Norilskiin. Lean äiti syntyi Norilskissa.

Tuovi ja Katri ennen sotaa. Kirjan kuvitusta.

"On hirveä häpeä, jos nämä asiat unohdetaan." (s. 89)

Myös Katri-mummo, kuten niin monet muutkin inkerinsuomalaiset, joutui Gulag-leirille. Hänen ja hänen kahden lapsensa kohtalona oli Tiksin satamakaupunki Jakutiassa. Rangaistus määrättiin elinikäiseksi. Vapautus tuli vuonna 1954 Stalinin kuoltua. Nikita Hruštšov nosti esiin Stalinin hirmuteot ja aloitti uhrien kunnianpalauttamisen eli rehabilitoinnin 1950-luvulla. Rehabilitointiin liittyi kiinnostava yksityiskohta: Venäjän suomalaisten rehabilitointi tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1993. Katri-mummon rehabilitointitodistus oli päivätty vuonna 1994.

Katrin rehabilitointitodistus, joka on päivätty jouluaattona 1994. Kirjan kuvitusta.

"Olisiko vastauksia vielä mahdollista löytää?" (s. 9)

Lea ja Santeri Pakkanen aloittivat vuonna 2017 kolmivuotisen tutkimusmatkansa vanhempiensa juurille. Tutkimusmatka ei rajoittunut pelkästään Inkeriin, vaan vanhempien elämä pakotti heidät tekemään hyvinkin pitkiä matkoja Venäjällä. Venäjän arkistot olivat sen verran auenneet, että tietoa, ainakin jotakin, saattoi saada Stalinin aikaisista Gulag-leireistä. Rinnatusten perhehistorian kanssa kirjassa kuvataan Inkerin historiaa aina 1600-luvulta saakka. Näin  lukija saa taustaa rankkaakin rankemmille toisen maailmansodan aikaisille tapahtumille. 

Karkotettujen Golgata-muistomerkin kappeli. Norilsk, kevät 2019. Kirjan kuvitusta.

"Mummon tarinalla alkaa olla jokin muoto." (s. 99)

Ensin isän ja tyttären matka suuntautui kohti Jakutiaa, Tiksin kaupunkiin. Kaupunki oli luotu edistämään Neuvostoliiton arktisten alueiden taloutta. Kaupungissa, jossa oli asukkaita 30 000, oli teollisuutta, armeijan tukikohta ja satama. Nyt asukasmäärä oli enää 4500. Teollisuus oli romahtanut. Kaupungissa haikailtiin kultaista neuvostoaikaa. "Talojen seiniin on kiinnitetty julisteita, joissa Stalin ja Lenin katsovat vierekkäin kaukaisuuteen. Niissä juhlistetaan vuonna 2017 vietettyä lokakuun vallankumouksen satavuotisjuhlaa. Yhden talon päätyyn on maalattu neljän kerroksen mitalta sirppiä ja vasaraa." (s. 87) Seuraava kohde oli Norilskin kaupunki. Se on huonojen kulkuyhteyksien päässä oleva paikkakunta, kuten monet Gulag-leireistä olivat. Vangit, mukaanlukien Lean isoisä Tuovi, työskentelivät nikkelikaivoksessa, jossa "työtä ohjaava periaate oli pakko ja työn motivaattorina hengissä selviytyminen." (s. 127) Norilskin jälkeen oli vuorossa tutummat maisemat eli matkustettiin Karjalaan, Tsalnan kylään, 23 kilometriä Petroskoista luoteeseen. Täällä Santeri on viettänyt lapsuutensa. Santeri muistelee lapsuuttaan ja siinä ohella avataan 1930-luvun Karjalan katkeraa historiaa, johon kuuluvat monet suomalaiset nimet, kuten esimerkiksi Edvard Gylling ja O.W. Kuusinen. Sittemmin ennen Suomeen muuttamistaan Santeri työskenteli mm. Punalipun päätoimittajana.

Lenajoki syksyllä 2018. Kirjan kuvitusta.

Isän ja tyttären tutkimusmatka inkeriläisyyteen ei ollut helppo. He joutuivat matkustamaan terrorin jäljillä kauas Siperiaan. Matka oli fyysisesti raskas, mutta niin se oli raskas myös henkisesti. Kunpa he olisivat tienneet, kunpa heille olisi kerrottu. Varmasti tieto olisi auttanut heitä ymmärtämään paremmin vanhempiaan ja inkeriläisyyttään.

Suomeen inkeriläisiä on tullut monessa vaiheessa. Toisen maailmansodan aikana Suomi ja Saksa pääsivät sopimukseen inkeriläisten siirrosta Suomeen vuosien 1942 ja 1943 vaihteessa. Tuolloin Suomeen saapui 63 000 inkeriläissiviiliä. Sodan päätyttyä inkeriläisillä oli mahdollisuus palata Neuvostoliittoon, ja niin teki noin 55 000 inkeriläistä. Monille paluu Neuvostoliittoon oli katkera pala. Palaajat eivät päässeet entisiin koteihinsa, vaan heidät karkotettiin kuka minnekin. Inkeriläisten uusi paluumuutto Suomeen alkoi sen jälkeen, kun presidentti Mauno Koivisto keväällä 1990 antoi lausunnon, jossa hän totesi, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää ulkosuomalaisina paluumuuttajina edellyttäen, että paluumuuttajan, toisen vanhemmista tai vähintään kahden isovanhemman täytyi olla kansallisuudeltaan suomalainen. Lisäksi vaatimuksena oli riittävä suomen kielen taito. Tämän myötä Suomeen muutti yli 30 000 inkerinsuomalaista.

Se tapahtui meille tarjoaa silmiä avaavaa luettavaa yhden  inkerinsuomalaisen suvun elämästä avaten samalla pienen inkeriläiskansan historiaa, sen riippuvuutta isosta naapurista ja pyrkimyksistä säilyttää oma identiteettinsä. Pidin kirjasta paljon. Vaikka kirjailijat kertovat omasta sukuhistoriastaan, he ovat pystyneet ottamaan etäisyyttä ja kyenneet kuvaamaan sukunsa järkyttäviä kohtaloita vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta. Kirja on samalla hyödyllinen ja tärkeä lisä Gulag-kirjallisuuteen ja se täydentää hyvin mm. Ville Ropposen & Ville-Juhani Sutisen kirjaa Luiden tie. Gulagin jäljillä (Like 2019) (linkki) Kiinnostavana koin myös isoisä Tuovin desantiksi lähettämisen. Tätä teemaa, puna-armeijan sotavangeiksi jääneiden kohtaloa talvisodan aikana, käsittelee Raija Ylönen-Peltonen kirjassaan "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? (Suomalaisen Kirjallisuuden seura 2020) (linkki). 

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, ovathan sekä tytär että isä kirjoittamisen ammattilaisia. Pohdin kirjan luettuani, että hieman kansanomaisempi ote olisi keventänyt lukukokemusta. Kirjaa täydentää elävöittävästi erinomainen valokuvaliite, johon on koottu Meeri Koutaniemen kuvia sekä kuvia Pakkasten perhealbumista. Kirjaa täydentävät sukupuu, kartta sekä kattava lähdeluettelo. Se tapahtui meille on valittu Historian Ystäväin Liiton Vuoden historiateos -palkintoehdokkaaksi. Voittaja julkistetaan 6.2.2021.