Marraskuussa luettua ja koettua

Hyvää alkanutta joulukuuta!

Joensuun Taitokortteli jouluvalaistuksessa

Marraskuu oli hyvä lukukuukausi. Yhdeksän kirjaa tuli luetuksi/kuunnelluksi. Hyviä kirjoja kaikki. 

Kotimainen kauno:

JP Koskinen: Tulisiipi. 2019. Like.

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer. 2019. HarperCollins.

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat. 2019. Stresa.

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena.

Marja Björk: Sirppisilmä. 2019. Arktinen banaani.

Kotimainen tietokirja:

Antti Heikkinen: Kallio-poika. Peilikuvassa Kalle Päätalo. 2019. Gummerus.

Käännöskirjat:

Michelle Obama: Minun tarinani. Otava. 2018.

Pierre Lemaitre: Verihäät. Minerva. 2018.

Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. 2019. Atena Kustannus Oy.

Joensuun torin Kosiosusi ja morsian joulunalustunnelmissa.

Marraskuuhun kuului kolme teatteriesitystä Joensuun teatterissa:

Alkutuotanto, Korjaamo ja Koko homman pomo.

Kävin yhdessä Joensuun kaupunginorkesterin konsertissa sekä kahdessa kirkkokonsertissa. 

Paras konsertti oli Johanna Rusasen Ooppera-aarioita luostarissa -konsertti Valamon luostarissa Heinävedellä. Se on paikka, joka on tutustumisen arvoinen. Siellä voi kokea rauhallista ja luonnonläheistä tunnelmaa.

Valamon luostari Heinävedellä

Kannattaa käydä myös Valamon kirjastossa. Siinä on samaa tunnelmaa kuin Alvar Aallon kirjastossa Viipurissa.

Naisten Pankin lukupiirikirjana Michelle Obaman Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani. Otava. 2018. Englanninkielinen alkuteos Becoming. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen suunnittelu: Christopher Brand. 510 sivua.

Oma ostos

Naisten Pankin lukupiirimme kokoontui vuoden viimeiseen tapaamiseen. Anneli V:n vetovastuulla käsittelimme Michelle Obaman kirjaa Minun tarinani. Paikalla oli kaksitoista lukevaa leidiä, mukava oli nähdä uusiakin kasvoja. Kirjasta virisi vilkas ja mielenkiintoinen keskustelu. Kiitos kaikille mukana olleille.

Lakinainen, businessnainen, kouluttaja, vaimo, äiti ja Yhdysvaltojen edellinen First Lady kuljettaa lukijaa läpi elämänsä lähtien Chicagon South Siden omakotitalon yläkerran ahtaasta asunnosta ja päätyen eliittikoulujen kautta aina Valkoiseen taloon asti. Michelle Robinson syntyi vuonna 1964. Michellen lapsuus näyttäytyi onnellisena, vaikka elämä oli vaatimatonta ja köyhääkin. Vanhemmat tekivät kaikkensa hankkiakseen rahaa lastensa opintoihin. Heidän mukaansa ihon väri ei saanut olla este koulutukseen. Äidin merkitys oli suuri Michellen itsetunnon ja tunneälyn rakentumisessa. Useimmat meistä pitivät paljon lapsuusajan kuvauksesta. Lapsuuden ja nuoruuden perinpohjainen käsittely antoi tarpeellista pohjaa Michellen elämän ymmärtämiselle.

"Olen oppinut, että läheltä on vaikea vihata."

Vaikka Michelle Obama ei osoittele sormella rotuongelmaa, se on siellä kaiken taustalla erottavana tekijänä, joka vaikuttaa vahvasti mahdollisuuksiin olla osallinen amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Michelle Obama, USA:n ensimmäiseksi naiseksi kohonnut nainen, pohtii useasti elämänsä eri vaiheissa, onko hän riittävän hyvä. Päästyään opiskelemaan maineikkaiseen Princetonin yliopistoon Michellen paineet olivat valtavat. Oliko hän riittävän hyvä tässä erittäin valkoisessa ja erittäin miesvoittoisessa yliopistossa, jossa valkoisten opiskelijoiden high school -taidot oli usein hankittu korkeatasoisissa yksityiskouluissa? Perustuiko Michellen valinta hänen osaamiseensa vai rotukiintiöihin? Kiinni otettavaa oli paljon. Mutta Michelle selviytyi. Tällä tavalla selviytyi myös Lucy Barton Elizabeth Stroutin kirjassa Nimeni on Lucy Barton.

"Mutta oli mahdotonta olla musta opiskelija enimmäkseen valkoisessa yliopistossa tuntematta ylle laskeutuvaa "positiivisen syrjinnän" varjoa. Eräiden opiskelijoiden ja jopa professorien katseesta saattoi melkein lukea sen, kuinka he olisivat halunneet sanoa.Minä tiedän, miksi sinä olet päässyt tänne."

Michelle pohti, oliko hän päässyt Princetoniin pelkästään yhteiskunnallisen kokeilun ansiosta. Kirjan koulutusosio oli monien lukijoittemme mielestä kirjan kiintoisin osio. Siinä käy kiistattomasti ilmi, miten erilaista ja eriarvoista koulutus Yhdysvalloissa on. Jotta menestyy, täytyy olla rahaa. Kaikki eivät ole Michelle Robinsoneja. Toki heitäkin on, niin täytyykin olla.

"Barack oli sentään musta mies Amerikassa. En uskonut, että hän voisi voittaa."

Princetonin jälkeen Michelle hyväksyttiin Harvardin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Sen jälkeen alkoikin uusi vaihe Michellen elämässä: työura kuuluisassa suuressa lakitoimistossa, jonne kesäharjoittelijaksi tuli Michellen tuleva puoliso ja USA:n seuraava presidentti Barack Obama. Syntyi Michellen ja Barackin elinikäinen romanssi, joka pohjautui molemminpuoliseen arvostukseen. Avioliitto solmittiin v. 1992. Aviomiehestä tuli poliitikko, joka puhui toivosta ja oikeudenmukaisesta maailmasta. Hänet valittiin Illinoisin senaattiin v. 1996. ”Hän oli hyvä ihminen, joka halusi vaikuttaa maailmaan, ja epäilyksistäni huolimatta hän katsoi, että politiikka oli paras tie pyrkiä siihen tavoitteeseen. Sellainen oli hänen uskonsa." Kun tuli aika ratkaista, lähteekö Barack Obama mukaan presidentin vaaleihin, ratkaisu jäi Michellelle. Hiukan vastahakoisesti hän myöntyi, koska uskoi, että Barackista tulisi todennäköisesti hyvä presidentti.

Kirja on myös kaunis rakkaudenosoitus tyttärille Malialle ja Sashalle. Malia syntyi v. 1998 ja Sasha v. 2001. Michelle totesi, että äitiys "määritti jokaisen päivän rytmin." 

Perhekuva (Wikipedia, kuvaaja Pete Souza)

Yksi kirjan isoista teemoista on naisystävien ja mentoreiden merkitys Michellen elämässä. He ovat olleet hänelle hyvin tärkeitä ja merkityksellisiä. He ovat myötävaikuttaneet siihen, millainen Michelle on tänä päivänä. Tätä kaunista kuvausta oli ilo lukea ja se sai lukijankin miettimään oman elämänsä tärkeitä henkilöitä. Michelle pohtii myös vihaisen mustan naisen stereotypiaa, sukupuolta sekä rotuongelmaa. Itse olin USA:ssa vaihto-oppilaana v. 1968. Se oli vuosi, jolloin Martin Luther King murhattiin. Siitä on nyt 51 vuotta. Paljon kehitystä on tapahtunut, mutta paljon on vielä tekemättä, kuten Michelle Obaman kirja osoittaa.

Virkaanastumispäivän tanssi (Wikipedia)

Suurin osa lukupiiriläisistämme piti kirjasta. Mielestämme kirja on hieno kuvaus siitä, millaista on luoda oma elämänsä polku. Kirja on kuvausta Michellen elämästä, Barack kulkee kirjassa mukana sivuhenkilönä. Michellen ääni kuuluu kirjassa, vaikka taustalla varmasti onkin laaja kirjoittajatiimi. Vaikka kirjassa on sivuja yli 500, se on helppo- ja nopealukuinen. Rakenne on kronologisuudessaan selkeä. Eräs lukijoistamme totesi, että jos hän kirjoittaisi elämänkerran itsestään, niin hänkin valitsisi kronologisen kerronnan. Huumoriakaan ei kirjasta puutu, hymyhuulin Michelle muistelee tapaamistaan kuningatar Elisabetin kanssa ja herkkiä hetkiä Nelson Mandelan kanssa. Kirja on muistelmateos ja kasvutarina, joka osoittaa, että köyhistä ja vaatimattomista oloista lähtevä tyttö – ihonväristä riippumatta – voi luoda itselleen hyvän elämän. Tällaista se oli, täyttä elämää, voisi Michelle todeta. Jäämme odottamaan, mitä seuraavaksi. 

Suurin osa lukijoistamme piti kirjasta ja tutustui mielellään Michelle Obaman elämään, jota hän avaa lukijoille hyvin avoimesti ja rehellisesti. Lukupiirien luonteeseen kuuluu, että mielipiteitä on monia. Eräs mukana ollut lukijamme piti kirjaa prinsessakirjana eikä sen tähden ollut lukenut kirjaa. Eräs toinen vierasti kirjaa sen vuoksi, että ei pidä tämäntyyppisistä elämänkerroista, joissa henkilö itse kertoo elämästään. Tämä johtikin keskusteluun elämänkerroista. Miksi ei kirjoittaisi kirjaa omasta elämästään, jos siihen on halua ja osaamista? (Esim Eeva Lennonin muistelmat, jota olen juuri lukemassa) Onhan "jokainen oman elämänsä paras asiantuntija", kuten eräs lukijoistamme totesi. Kirjoittajia kyllä löytyy, jos tehtävä annetaan jollekin ulkopuoliselle. 

Annamme kirjalle arvion asteikolla 1-5. Minun tarinani sai arvion 4,3. Lukupiirissämme on aina arvottavana muutama kirja. Arpajaisrahat lahjoitamme Naisten Pankille Lukutoukka Krista Airolan muistokampanjan kautta. Krista oli aktiivijäsen lukupiirissä ja teki aina postaukset lukemistamme kirjoista. Tämän kerran arpajaistuotto oli 75 euroa.

https://omakampanja.kirkonulkomaanapu.fi/ammattikoulutus-naiselle/5-9320

Valitsimme myös lukupiirin kevään kirjat. Hyvä lukupiirikevät on tulossa, mukana ovat kirjailijat Petina Gappah, Heidi Köngäs, Suvi Vaarla, Helena Ruuska ja Margaret Atwood. Tammikuun tapaaminen alkaa Petina Gappahin kirjalla Pimeydestä loistaa valo.

Arvonta suoritettu

Arvonta suoritettu.

JP Koskisen Tulisiiven voitti

pirkko kovero.

Onnea voittajalle! Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille. 

Pierre Lemaitre: Verihäät

Pierre Lemaitre: Verihäät. Minerva. 2018. Alkuteos: Robe de marié (Calmann-Lévy, 2009) Kääntäjä: Lauri Holma. Lukija: Markus Bäckman. Kesto 09:30:04.

Äänikirja, Vaara-kirjastot

Verihäät on ensimmäinen Lemaitren kirja, johon olen tutustunut. Aika huikea lukukokemus tämä oli, tai siis oikeammin kuuntelukokemus. Kirjaa mainostetaan psykologisena trillerinä ja sitä se kaikessa kauheudessaan olikin. Ruumiitakin tulee, mutta kirjan raakuus ei ole ruumiiden lukumäärässä, vaan ihan jossakin muualla.

Sophie Duguet on 30-vuotias pariisilaisnainen. Kaikki peruselementit Sophien elämässä ovat hyvin. Hän on onnellisesti naimisissa ihanan Vincentin kanssa ja hänellä on mielenkiintoinen työ taidehuutokauppojen järjestäjänä. Lapsia heillä ei vielä ole. Kuitenkin tämä kaunis nainen alkaa olla huolissaan omasta käyttäytymisestään, hän nimittäin alkaa unohdella asioita. Ensin sattuu kaikenlaisia pieniä unohtamisia ja sekaannuksia, tavaroita katoaa kaupan ruokakärryistä, jokin paperi katoaa kotona tai töissä. No mitäs tuosta, niinhän meille kaikille käy joskus. Mutta sekaannukset, laiminlyönnit ja unohdukset saavat yhä suurempia mittakaavoja. Autokin häviää salaperäisesti parkkipaikalta, myymäläetsivä ottaa hänet kiinni, tärkeitä työpapereita katoaa. Mutta tämä on vasta alkua, nyt se psykologisen trillerin osuus vasta alkaa.

Sophien mieli järkkyy lopullisesti, kun hänen hoitolapsensa, 6-vuotias poika, löytyy kuristettuna vuoteestaan. Tapauksen sattuessa talossa ei ollut ketään Sophien ja pojan lisäksi. On helppo päätellä, ketä epäillään murhaajaksi. Sophiella ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta. Hän pakenee ja pakenee, on uupunut ja peloissaan, mutta pystyy kuitenkin johonkin. Hän pystyy luomaan itselleen uuden identiteetin. Tässä vaiheessa lukija jo miettii, että tässä tämä nyt oli. Mutta ei, pahempaa on vain tulossa. Toinen vaihe todellisesta psykologisesta trilleristä alkaa Sophien uuden identiteetin myötä. Näin raakaa voi olla suunnitelmallinen kosto. Enempää en halua paljastaa juonesta, mutta sen voi sanoa, että jännitystä tästä kirjasta ei puutu.

Kirja tarjoaa lukijalle takuuvarmaa jännitystä. Kirja koukuttaa ensimmäisiltä sivuilta ihan loppuun asti. Tämän psykologisen trillerin juoni on suorastaan nerokas yllättävyydessään ja myös monimutkaisuudessaan. Kirjassa ei viehätä pelkästään juoni, mutta myös se, että kirja on kirjoitettu äärimmäisen tyylipuhtaasti ja huolellisesti. Olen varma, että tämä ei jää minulle ainoaksi Lemaitren kirjaksi. Lemaitre on todellinen kovanluokan dekkaristi. Ei ihme, että Lemaitre on palkittu jo kolmasti International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista. Suomen dekkariseura myönsi hänelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2017.

Äänikirjalla on hyvä lukija, kiitos Markus Bäckmanille.

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen: Tulisiipi. 2019. Like. Kansi: Tommi Tukiainen. 352 sivua.

"Jossakin etäällä odotti lentokone ja mies, joka oli lentänyt yksin Pariisiin, nähnyt kaiken, meren, maan, talot ja autot. Ajatus sai mahani kirpistymään kasaan, ihan kuin olisi putoamaisillaan puusta ja tuntisi jo maan kovan tömähdyksen kyljessään, mutta ei sitten putoaisikaan. Meillä oli sama nimi, Charles. Paitsi silloin, kun minua sanottiin Kaarleksi." (s. 8) 

Kaarle, kirjan minä-kertoja, on toisen polven amerikansuomalainen. Isovanhemmat olivat muuttaneet tsaarinaikaisesta Suomesta Minnesotan Suolasaarelle  "ryssiä pakoon". Silloin Kaarlen isä oli ollut vuoden vanha. Hyvin he olivat viihtyneet Amerikoissa, mutta 1920-luvun lamakausi koettelee myös Minnesotaa. Agitaattorit houkuttelevat sulosanoin ihmisiä muuttamaan Neuvosto-Karjalaan, työläisten omaan paratiisiin. "Meininki on se, että Gylling on saanut pistettyä pystyyn oman Karjalan tasavallan. Se on käytännössä työläisten oma steitti. Siellä ei ole lamaa vaan rutkasti töitä." (s. 39)  Moni perhe pakkaa tavaransa ja astuu laivaan. Näin tekee myös Kaarlen perhe, isä, äiti, Kaarle ja Kati-sisko, vaikka isovanhemmat kuinka toppuuttelevat. "Meinaatteko lähteä? Ensin paettiin Suomesta ryssän takia ja nyt menisit takaisin ryssän syliin?" (s. 50) Mutta matkaan lähdetään, mukaan lähtevät myös naapuri Albert ja hänen tyttärensä Linda. 

Kaarle lähtee matkalle ristiriitaisin tuntein. Totta kai hän lähtee perheensä kanssa, eihän hän ole iältään vielä kymmentä vuottakaan, mutta se mikä häntä askarruttaa, on lentäminen. Pääseekö hän lentämään uudessa maassa? Lentäminen on nimittäin se Kaarlen juttu. Kaarle on tavannut itse Charles Lindberghin. Janne-setää kuvaa tapaamista näin.  "Lindbergh tuli poliisien ohi ihan siihen köyden viereen meidän luo. Sanoi Kaarlelle. että tämä näyttää ihan pilotilta, juu luk laik ö pailot. Minä kerroin sille, että poika on lentänyt jo, vajan katolta alas omilla siivillä, ja että heillä on sama nimi, Charles. Kysyin, että mistä se tietää, että poika on pilotti. Sanoi, että silmistä näkee, niissä on sellainen kipinä, pesal spaak." (s. 24) 

"Tajusin, ettei Petroskoi ollut mikään New York eikä edes Suolasaari." (s. 75)

Petroskoista tulee kotipaikka Karjalassa. Luvattua paratiisia ei olekaan siellä odottamassa. Päinvastoin, koti on pieni ja vailla mukavuuksia, isän ja äidin työpaikoilla on puutetta kaikesta. Mutta kuten lapset yleensäkin, Kaarle sopeutuu. Kaarlen unelma lentämisestä kantaa. Ja pääseehän Kaarle lentämään, hän lentää Nikolain kanssa Leningradin yllä. Ja vielä kauemmaksi ja vielä korkeammalle hän haluaisi lentää.

"Stalin poistaa kuonaa rattaista." (s. 171)

Kun tullaan 30-luvulle, lukija tietää jo juonen kulun. Ovien koputukset keskellä yötä, salaperäiset katoamiset paljastavat kommunismin raadollisuuden. "Minä laskin, että ainakin kahdeksan ihmistä on kadonnut niin, ettei kukaan tiedä heistä mitään. Lehtola, Karppi, Alatalo..." (s. 170) Mm. Karjalan keisarina tunnettu Edvard Gylling teloitettiin Moskovassa kesäkuussa 1938. Näinkö tämä tarina kulkee ennustetulla tavalla, miettii lukija, mutta ei, ei se niin menekään. Tarina saa uuden, mielenkiintoisen kirjan loppuun asti kantavan käänteen. En halua paljastaa tarinaa sen enempää, mutta voin taata, että pettymyksiä ei tule. Sen voin myös paljastaa, että lentämään tämä kreisi boi pääsee. "Katselin periskoopilla maapalloa. Se oli tosiaan kaunis. Ehkä isoäitini oli ollut oikeassa, ehkä oli olemassa Jumala, joka oli luonut kaiken." (s. 343)

Pidin kirjasta todella paljon. Minua kiehtoo Koskisen toteava, lakoninen kirjoitustyyli. Hän kuvaa Neuvostoliiton elintason kurjuutta, sotatoimien raakuuksia ja Stalinin vainoja, mutta hän ei mässäile. Kaarlen ja hänen perheensä tarina on uskottava, näin todellakin olisi voinut tapahtua Neuvosto-Karjalassa ja toisessa maailmansodassa. Koskinen on hyvin perehtynyt neuvostohistoriaan, hän tietää mm, mistä kirjoittaa kuvatessaan saksalaisessa sotavankeudessa olleiden neuvostosotilaiden kohtelua. Tommi Tukiaiselle kiitos upeasta kannesta.

Suomalaisen Kirjakaupan henkilökunta on valinnut Tulisiiven vuoden 2019 kirjaksi. Kirja on myös tämän vuoden Finlandia-ehdokkaana. Finlandia-ehdokkaana oli myös Koskisen kirja Ystäväni Rasputin vuonna 2013.

"Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, että pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma..." (s. 352)

PS. Edellisessä postauksessani on Tulisiipi arvonnassa. Pääset sinne täältä.

Arvonnassa JP Koskisen Tulisiipi

Niin aika menee nopsasti eli blogini perustamisesta tulee nyt marraskuussa kuluneeksi kaksi vuotta. Nämä ovat olleet mukavia vuosia, olen päässyt tutustumaan ihan uusiin ihmisiin, sekä lukijoihin että bloggareihin.

Vuosipäivän kunniaksi laitan arvontaan yhden Finlandia-ehdokaskirjan: 

JP Koskinen: Tulisiipi. 2019. Like.

Takakannen kuvausta:
"Suuren laman runtelemassa Amerikassa suomalaistaustainen perhe kuulee huhuja Neuvosto-Karjalaan rakennettavasta työväen paratiisista. He jättävät kaiken taakseen ja matkaavat Atlantin yli paremman tulevaisuuden toivossa. Perhe saapuu Petroskoihin, Äänisen rannalle, missä  rakennetaan uutta maailmaa Karjala-kuumeen siivittämänä." "Kaiken keskellä on perheen poika Kaarle ja suuri unelma lentämisestä ja vapaudesta."

Voit osallistua Tulisiiven arvontaan kommentoimalla tätä postausta. Laita mukaan sähköpostiosoitteesi. Kiva, jos olet blogini lukija tai seuraaja blogit.fi:ssa.

Arvon kirjan perjantaina 29.11.2019 klo 18. Silloin tiedämmekin jo Finlandia-voittajan. Onko se tämä Tulisiipi?

Kirja lähtee voittajalle sitten kun pakettiautomaattiposti toimii.

Korjaamo Joensuun kaupunginteatterissa

(c) Miska Photography 

Joensuun kaupunginteatteri: Korjaamo 
Teksti: Mika Myllyaho
Ohjaus ja lavastus: Seppo Honkonen (vierailija)
Jallu: Olli-Kalle Heimo
Ola: Petteri Rantatalo

Näytelmän tapahtumapaikka on nimensä mukaisesti korjaamo, sellainen kunnon vanhanajan autokorjaamo. Korjaamo on elättänyt Jallun ja hänen perheensä jo 40 vuotta. Mutta nykyajan autojen korjauksissa tarvitaan sellaista high techia, johon pikkukorjaamon rahkeet eivät riitä. Tulevaisuus ei näytä hyvältä. "Tässä mulla on kaikki, koko elämä," toteaa Jallu. Hyvin ei mene myöskään Olalla, Jallun lapsuudenkaverilla, joka on lomautettuna rehtorin virastaan, kun oli ojentanut erästä oppilastaan vähän liian tiukasti. Jallu ottaa vanhan kaverinsa töihin korjaamoonsa. Huonolta näyttää molempien tulevaisuus, toista odottaa konkurssi, toista oikeuskäsittely. 

Mutta epätoivoon ei kannata vajota, sitä vakuuttaa myös Jallun Kisu-vaimo. Ensin Kisun kehittelemä idea vierastuttaa, mutta miksikäs ei. Niinhän se on, tulevaisuus ei tapahdu, se tehdään, kuten todetaan Sitran tulevaisuuspodcastissakin. Ola hallitsee videotekniikan, niin ei kun töihin vaan: tubettamaan. Teemana koneiden korjaukset. Kuvauksista herkullisin on Triumph Thunderbird 6T:n kuntoonlaittaminen. Sellainen 50-luvun "kuumin prätkä" oli Marlon Brandolla Wild one -elokuvassa. Korjaamotöitten kuvaaminen ei kuitenkaan tuo toivottua rahapottia. Seuraavaksi laitetaan Jallu ostamaan laukkua. Eikä mitätahansa laukkua, vaan nimenomaisesti Louis Vuittonin laukkua, Jallun lahjaa Kisulle. Tubettamisen ohella lapsuuden ystävät tutustuvat uudelleen, pohtivat ja muistelevat elettyä elämää. Dialogi on napakkaa, tunteet vyöryvät laidasta laitaan. Jallu puhuu mielellään yhteiskunnan luokkaeroista. Duunariluokkaan itsensä luokitteleva Jallu on ihan eri kastia kuin Mersulla ajava Ola. Mutta loppupelissä kaikki on hyvin. "Lähdön hetkellä kaikki ovat tasa-arvoisia." 

(c) Miska Photography 

Näytelmän tekstin on kirjoittanut Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho. Näyttelijät Olli-Kalle Heimo Jalluna ja Petteri Rantatalo Olana tekevät erinomaista työtä. Hyvin ovat näyttelijät omaksuneet roolinsa. Ola on herkkä, ex-vaimoaan kaipaava ja hyviä elämäntapoja noudattava sympaattinen ja tyyni herrasmies, kun taas Jallu on kommenteissaan suoraakin suorempi suupaltti. On helppo kuvitella, että tällaiset persoonallisuudet ovat kuin suoraan tosielämästä. Isona plussana näytelmässä kulkee mukana miesten nuoruuden ajan musiikki. 

(c) Miska Photography 

Mielestäni niin moni asia toimi hyvin näytelmässä. Joitakin juttuja on mielestäni mukana turhan vuoksi - pitkittämisen vuoksi? - esimerkiksi ripulikohtaukset ja iäkkään miehen vähäpukeiset joogaharjoitukset. Mutta kaiken kaikkiaan kaikki toimi, näyttelijäsuoritukset olivat erinomaiset, lavastus oli hyvä, tunnelma oli hyvä, pikku näyttämön katsomo oli lähes täysi. Sitäkin mietin, olisiko näytelmä ollut vieläkin intensiivisempi ilman väliaikaa.

Suositukseni.

Katso työryhmän täydelliset tiedot täältä.

Kiitos kaupunginteatterille kutsusta.