Lukupiirikirjana Soili Pohjalaisen Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pohjois-Karjalan luustoyhdistyksen lukupiiri aloitti toimintansa syyskuussa, eli lukupiirillä oli nyt kolmas kokoontuminen. Paikalla oli kuusi naisihmistä. Miehiä ei ole mukana, mutta yhdistyksen jäsenissä on muutenkin aika vähän miehiä. Onhan osteoporoosi ennen kaikkea naisten sairaus. Me lukupiiriläiset toki tunnemme toisemme jo yhdistyksen muusta toiminnasta, mutta kuitenkin on mukava huomata, miten lukemisharrastus yhdistää. Tämä meidän pieni porukkamme on hitsautunut yhteen tässä muutaman kuukauden aikana, kirjoista on helppo puhua ja omat mielipiteensä rohkenee tuoda esille. Mielenkiinnolla odottaa, mitä mieltä toiset ovat olleet kulloisestakin lukupiirikirjasta, koska lukukokemus on aina omanlaisensa. Jokainen peilaa kirjan tapahtumia omaan elämäänsä.  

Tällä kertaa meillä oli käsiteltävänä Soili Pohjalaisen Pohjois-Karjalaan sijoittuva kirja Valuvika. Tämä on jo toinen lukupiiri, jossa olen mukana, kun Valuvikaa käsitellään. Luulen kyllä, että tämä kirja on kaikkien pohjoiskarjalaisten lukupiirien lukulistalla, ihan jo sen vuoksi, että Arttu-ukki asustaa Ilomantsin perukoilla.  Ja kyllä kirja ilman muuta on muutenkin lukemisen arvoinen. Tätä mieltä me kaikki lukupiiriläiset olimme.

Täällä jossakin Suomen itäisimmässä kunnassa Arttu-ukki eleli.

Arttu-ukki asuu yksin vanhassa talossaan siellä Ilomantsin peräkulmilla. Kun tieto siitä, että ukki asioi pankissa pelkissä kalsareissaan, saavuttaa Helsingissä asuvan tyttären ja tyttärentyttären, tulee kiire. Jotakin on tehtävä, jonkun on mentävä katsomaan, miten ukki voi. Äiti ei voi lähteä, hän vetoaa työkiireisiinsä. Tytär Maria, kirjan minä-kertoja, lähtee ja lähtee oikeastaan ihan mielellään. Maria tuntee tarvitsevansa hetken irtiottoa, koska hän on irtisanoutunut toimittajan tehtävästään ja avioliitto Jarkon kanssa ei ole parhaimmalla mallilla. Niin Maria lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Karjalaa samalla muistellen kaiholla niitä kesiä, jotka hän on viettänyt Arttu-ukin ja Anna-mummon luona.

Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan kossupullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee sisään nurkista ja ikkunoista, Artulta oli siivoukset ja pyykinpesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.

Maria jää ukin kaveriksi. Ukki ja tyttärentytär palaavat menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa."Muistan, miten mummo kirjoitti reseptejä ylös, kun telkkarista tuli Teijan keittiössä. Se vahtasi teeveeruutua essu päällä, ruutulehtiö ja kuulakynä valmiina. Se ei koskaan ehtinyt saada reseptiä kokonaan talteen." (s. 153)

Päällimmäisiksi teemoiksi nostimme kirjasta sukupolvien kohtaamisen ja maaseudun autioitumisen. Tämän päivän maailmassa jokainen elää niin tiiviisti omassa maailmassaan, ettei sukupolvien kohtaamisia välttämättä edes tapahdu. Kirjan kaltainen ukin ja tyttärentyttären kesän mittainen yhdessäolo on aika poikkeuksellista. Mutta varmasti antoisaa molemmille osapuolille.  Hämmästelimme, miten jyrkästi ja jopa vihaisesti Maria puhui ukilleen. Mietimme, että meidän ei koskaan olisi ollut mahdollista puhutella tällä tavoin vaikkapa omia vanhempiamme tai muitakaan sukulaisia. Siinäkin on varmasti se sukupolvien ero. Kieli ei kuitenkaan vähentänyt Artun ja Marian lämmintä ja rakastavaa suhdetta, jota Pohjalainen kuvaa niin kauniisti. Ihmissuhteiden merkitys nousee kirjassa hyvin esille. Kirjassa kuvataan kauniisti Anna-mummon ja ukin suhdetta kuin myös ukin  ja naapuri-Martin välistä ystävyyttä. Martti on jo kuollut, mutta muistoissa hän yhä elää.

Maaseudun autioituminen on lohdutonta.

Kirja on myös kuvausta autioituvasta maaseudusta, jonka niin mielellään soisi vielä olevan voimissaan. Mutta ihmiset ovat muuttaneet pois ja ihmisten myötä häviävät palvelut. 1970-luvun autioituvaa maaseutua pohjoiskarjalaisissa vaaramaisemissa kuvaa jo Heikki Turunen kirjassaan Kivenpyörittäjän kylä ja Markku Pölönen samannimisessä mainiossa elokuvassaan. 

Tällaista kielen tuli olla tällaisessa kirjassa.

Pidimme Pohjalaisen kirjoitustyylistä. Se on eloisaa, leikittelevää ja humorististakin. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin täällä Pohjois-Karjalassa olla. Joissakin arvioinneissa on tullut esille, että Arttu-ukki kiroilee liikaa. Meitä tämä ei haitannut, se kuului mielestämme kirjan kieleen. Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152) 

Kirja tarjosi monille lukijoillemme nostalgisen aikamatkan omaan nuoruuteen, mieleen palautuivat oma koti tai mummola maaseudulla, maaseutumaisemat, karjalaisuus ja vanhat Arttu-ukin kaltaiset papparaiset. Toivotamme Artulle kaikkea hyvää, joko kotona kotihoidon turvin ja jossakin hoitokodissa muiden vanhusten seurassa.

Kirjalla on kiva nimi. Kaikkihan me olemme jollakin tavalla valuvikaisia.