Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja. 2017. Otava. Kannen suunnittelu: Piia Aho. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2017 olin kuuntelemassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua, jossa yhtenä keskustelijana oli Heidi Köngäs. Kysyttäessä keskustelijoilta vuoden parhaita kirjoja Köngäs mainitsi Kallion Yön kantajan. Heti tuli mieleen, että tämä kirja pitää lukea. Ja se kannatti! Katja Kallio on kirjoittanut kauniin kirjan. Kirjan, joka vei ainakin minut mennessään jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Kirja alkaa huimalla kuumailmapallomatkalla. Kysymyksessä ei olekaan mikään pieni kierros kaupungin yllä, vaan kuumailmapallolla matkataankin kohti Pariisia. Matkaajat ovat kirjan päähenkilö Amanda yhdessä Duplessisin kanssa. Pariisi ei kuitenkaan osoittaudu unelmakaupungiksi, ihan päinvastoin. Duplessis on ärtyisä, laiska ja veltto, Duplessisin sikso Celine ei hyväksy Amandaa, rahaa ei ole. Surkeus, epätoivo ja rahan puute ajavat Amandan viinilasin ääreen miehiä viihdyttämään. Sitten onkin vuorossa paluu Suomeen. Se, onko matka kuumailmapallolla vain Amandan mielikuvitusta vai totta, ei vähennä kuvauksen lennokkuutta, niin mieluista luettavaa se oli.

Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918), kirjan päähenkilö, on todellinen henkilö. Kallion mielenkiinnon on herättänyt Jutta Ahlbeck-Rehnin  väitöskirja vuodelta 2006. Amandan äiti Adolfina synnytti tyttärensä 29-vuotiaana, eli melko vanhana sen aikaisen mittapuun mukaan. Amandan isä häipyi. 

"Vanha äiti kahdestaan mahdottoman tyttärensä kanssa. Mitä  siitäkin tulee, sanottiin. Ja oikeassa oltiin." (s. 39)

Amanda ei sopeudu normiyhteiskunnan sääntöihin. Hänen elämänsä on levotonta irtolaisuuden aikaa; juopottelun, varastelun ja prostituution vuoksi hän joutuu useaan otteeseen Hämeenlinnan naisvankilaan. 

"Amanda oli aina pysynyt katujen kutsuvieraana, nipin napin mutta pysynyt kuitenkin. Ne ottivat hänet vastaan nukkavieruina ja tylyinä tietenkin mutta sittenkin vaivihkaa kumartaen ja kuiskaten, että jos hän vain jaksaisi etsiä ja löytäisi oven, jonka taakse kukaan ei ollut vielä koskaan sattunut, ja onnistuisi koputtamaan juuri sille, hän pääsisi perille elämän salaisuudesta." (s. 53)

Pariisin matkan jälkeen hänet passitetaan 26-vuotiaana Seilin saarelle pakkohoitoon houruinlaitokseen. Asiakirjat kertovat, että  Amanda saapui Seilin saarelle 20.5.1891 klo 19.30. Hänen diagnoosinsa oli Insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus. 

Seilin saarelle, Turun saaristossa, oli 1600-luvulla perustettu leprasairaala, jonne potilaat toivat ruumisarkun mukanaan. Siellä oli myös houruinlaitos, joka muuttui vuonna 1889 pelkästään naisten sairaalaksi. Eristyksen aika Seilissä oli ohi vasta vuonna 1962, jolloin sairaala lakkautettiin.

Seilin sairaala, nyttemmin Turun yliopiston rakennus (Wikipedia)

Amanda kuvittelee, että hän on Seilin saarella lyhyen aikaa, ehkä puoli vuotta. Pian kuitenkin selviää, että Seilin saarelta ei ole paluuta. Niinpä Amanda viettää Seilin saarella loppuelämänsä ja kuolee siellä 1918.  Epätoivoissaan ja ymmärtäessään kohtalonsa hän yrittää karata, mutta Isaksson saa hänet kiinni. Karkausyrityksestä on seurauksena eristys. Meno Seilissä on levotonta, potilaita on 60, ammattitaitoista henkilöstöä ei ole, yleislääkäri käy saarella kerran viikossa, potilaita kuolee - kuka itsemurhan seurauksena, kuka vanhuuteen.  Kuitenkin elää täytyy päivästä päivään. Sofia-hoitaja osoittautuu ystävälliseksi ja avuliiaksi, sen sijaan potilaista ei juuri ystäviä löydy. Sofia on se henkilö, joka tutustuttaa Amandan kirjojen maailmaan. Lukemisesta tuleekin tärkeää Amandan elämän loppuvuosina. "Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan." (s.363) 

Tuntuu niin epäoikeutetulta, että Amandan kaltaisia naisia pidettiin pakkohoidossa. Tuskin kukaan mieleltänsä sairas ihminen pystyisi teeskentelemään tervettä, kuten Amanda teki välttääkseen eristystä ja pakkopaitaa. Asiakirjoista käy ilmi, että esimerkiksi Hämeenlinnan vankilassa "ei hänessä havaittu minkäänlaisia merkkejä mielenvikaisuudesta".

Seilin hautausmaa, jonne myös Amanda Aaltonen on haudattu.

Kallio kirjoittaa kauniita luontokuvauksia. Kaunis luonto lumoaa myös Amandan.

"Sireenien tuoksu sai Amandan seisahtamaan. Kaksi tuuheaa pensasta oli täydessä kukassa. Tuoksu oli makea ja huumaava. Näin kauniiden pensaiden olisi pitänyt kukkia jossakin onnellisessa paikassa, tuoksua naisille, joilla oli kädessä päivänvarjot ja suussa suklaakonvehteja. Mutta tässä ne nyt vain kukkivat ja tuoksuivat kuin olisivat tulleet hulluiksi." (s. 115)

Pitkään aikaan mikään kirja ei ole vaikuttanut minuun niin voimakkaasti kuin tämä Kallion Yön kantaja. Kieli on niin kaunista, kuvailevaa ja mukanaan vievää. Piia Aholle kiitos kauniista kannesta. 

"Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä." (s. 341)

Amandan aikana psykiatria otti ensiaskeleitaan ja hoitokeinot olivat hyvin yksinkertaisia ja yksiselitteisiä: eristys, pakkopaita, jääkylvyt. Vapaakävelyoikeutetut potilaat tekivät taloustöitä koko päivän. Myöhemmin tällaiselle toiminnalle annettiin termi työterapia. Näitä hoitokeinoja käytettiin vuosikymmeniä lisättynä sähköshokeilla. Vasta vuonna 1969 Ilkka Taipale kiinnitti huomiota eristysten ja lepositeiden käyttöön.Toki psykiatria on vuosien mittaan kehittynyt, lääkehoidossa on otettu isoja askeleita, hoitajat ovat koulutettuja, mutta edelleenkin psykiatrisissa sairaaloissa käytetään lepositeitä ja eristystä hoitokeinoina.


Jenni Vartiainen: Seili
Jos määränpää edessä häämöttää 
Siel' saari on tuomittujen 
Jos Seiliin ken joutuu, 
hän Seiliin myös jää 
kuolemaan heikot soudetaan.

Itselleni Turun saaristo on ihan käymätön paikka. Viime kesänä suunnittelimme Turun saaristokierrosta, johon olisi kuulunut käynti myös Seilin saarella. Nyt sitten vielä suuremmalla syyllä matka Turun saaristoon ja Seilin saarelle olisi toivelistalla. Ehkäpä sitten ensi kesänä.

Katja Kallio