Raija Oranen: Manu

Raija Oranen: Manu. 2019. Otava. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen. 333 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Manu on Orasen presidenttisarjan viides teos. Aiemmin Oranen on kirjoittanut Juho Kusti Paasikivestä, Gustaf Mannerheimistä ja kaksi kirjaa Urho Kekkosesta. Ja nyt Oranen kirjoittaa Mauno Koivistosta, koko kansan Manusta.

Manu ei ole tietokirjallisuutta, vaan se on tosiasioihin nojaavaa fiktiota. Oranen herättää henkiin ja antaa hahmon sekä tunteet Suomen yhdeksännelle presidentille. Koivistolla oli laaja kansansuosio. Manun kansanomainen persoona viehätti suomalaisia. Koivistosta kirjoittaminen oli Oraselle siinä mielessä haasteellista, koska Koivisto ei koskaan pitänyt päiväkirjaa. Tämän saman haasteen Oranen koki myös kirjoittaessaan Gustav Mannerheimistä. 

Mauno Koivisto (1923-2017) muistelee elämäänsä, lapsuudesta alkaen aina viimeisiin politiikan vuosiin. Jo alkanut muistisairaus sekoittaa välillä ajatuksia, nimet katoavat, aika katoaa, mutta tärkeät asiat ovat säilyneet mielessä. Mauno Koivisto syntyi vuonna 1923 puusepän poikana Turussa. Koti oli ankaran uskonnollinen. Äiti kuoli jo varhain Maunon ollessa vasta 10-vuotias. Isä Juho kasvatti Maunon, Joelin ja Mirjamin pienessä yhden huoneen tupasessa. Kuri oli kova ja rahaa oli niukasti. Maunonkin oli aloitettava työnteko jo nuorena poikana, 11-vuotiaana hän teki töitä keilahallin apupoikana ja 14-vuotiaana hän aloitti työt telakalla. Sota-aika keskeytti nuoren miehen työnteon. Vuonna 1942 Koivisto taisteli Jalkaväki rykmentti 35:ssa ja alkuvuodesta 1944 alkaen Laurin Törnin jääkärikomppaniassa. Sota-ajan tapahtumia ja taistelutilanteisiin liittyviä tunteita Koivisto muistelee vielä vanhuuden päivinään, kyynelsilmin. Sotapainajaiset vaivaavat yhä. Niin vahvoina välittyvät sodan aikaiset tunteet vielä vuosikymmenien jälkeen. Kun Tellervo näkee kyyneleet Manun silmissä, hän tietää, että tämä elää sotamuistoissaan. Onneksi sota loppui ja normaali elämä saattoi jatkua. Näin Mauno kertoo vaatimattomasta kodistaan ja opiskeluistaan. 

"Se oli köyhä ja suloton, mutta oli se kuitenkin koti, ymmärsin sen viimeistään, kun tulin sodasta kotilomalle ja sitten rintamalta hengissä takaisin. Siinä istuin pöydän ja lampun ääressä ja pänttäsin, oli saatava käydyksi oppikoulu, ja minä sain puolessa ajassa normaalista vaikka olin töissä kaiket päivät, ja sitten sama peli yliopistolla, kandidaatiksi ja lisensiaatiksi ennätysvauhtia, sitten tohtoriksi, ei siinä muu auttanut, kun päättää niin sitten tekee." (s. 48)

Koko kansan Manu

Seuraavaksi Koivisto muistelee poliittista uraansa. Hänestä tulee Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja (v. 1959), valtiovarainministeri (v. 1966), Suomen Pankin pääjohtaja (v. 1968), pääministeri (v. 1968) ja Suomen presidentti (v. 1982-1994). Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa, mikä näkyi kaikissa hänen toimissaan. Hän johdatti Suomen varovaisin askelin Euroopan unioniin. Oranen kuvaa kaunistelemattomasti Koiviston toimenpiteitä ja suhteita muihin politiikan tekijöihin. Miinuspisteet menevät Urho Kekkoselle, Kalevi Sorsalle ja Paavo Väyryselle. Kiitosta saa mm. Harri Holkeri.

Koiviston elämäntarina on todiste siitä, että köyhän kodin poika voi nousta vaikkapa presidentiksi. Suomalaiset pitivät Koivistosta, hänen suoraan puhumistaan arvostettiin. Ja kun kuvaan vielä lisätään hiuskiehkura, reikäiset sukat ja lapiomaiset kädet, niin siinä se on: koko kansan Manu. Inhimillisyyttä Manun persoonallisuuteen toi lentopalloinnostus ja ulkotyöharrastukset Inkoon Tähtelässä. Ja kun puhutaan Manusta, ei voi unohtaa Tellervoa. Heidän avioliittonsa kesti 64 vuotta. Oranen tuo hienosti esiin Maunon ja Tellervon rakkauden, toistensa tukemisen ja välittämisen. Erkki Liikanen uudessa kirjassaan Olin joukon nuorin (Otava, 2019) kertoo, että hän oli kysellyt Koivistolta nuoruudesta ja uskonnosta Suomen Pankin perinteisellä joululounaalla v. 2016. Koiviston isä oli opettanut, että kaikki maailmassa päättyy maailmanloppuun. Kysyttäessä Koivistolta, milloin hän lopetti murehtimasta maailmanloppua, hän vastasi: "Kyllä se oli silloin, kun minä Tellervon tapasin." Rakas Assi-tytär oli heidän ainoa lapsensa. Assi avioitui liikemies Jari Komulaisen kanssa ja Mauno Koiviston huoli ja suru oli suuri, kun Jari Komulaisen likaiset liiketoimet paljastuivat. Juuri tällä viikolla saimme lukea, että Jari Komulainen on joutunut velkasaneeraukseen. 

Tähtelästä muodostui tärkeä lepopaikka Koivistoille. Töissä ollessaan Koivisto mietti, mitä kaikkea hän tekee viikonloppuna Tähtelässä ja Tähtelessä töitä tehdessään hän mietti seuraavan viikon poliittisia siirtoja. Tähtelän ulkotyöt olivat tärkeitä Koivistolle. Talvisena aamuna Koivisto tuli Tähtelän rappusille ja huomasi, että adjutantti oli pihalla lumitöissä. Koivisto tarttui lapioon ja tokaisi: "Tämä on minun lumeni."

Hyvä politiikan läpileikkaus

Kirjan alku oli lupaava. Oli kiinnostavaa lukea Koiviston lapsuudesta ja nuoruudesta. Kun päästään poliittiseen uraan, kirja on suurimmaksi osaksi faktapohjaista. Itse tuon ajan eläneenä koin faktat historian toistona ja siksi olisinkin toivonut enemmän fiktion osuutta. Nuoremmille Koiviston poliittisesta urasta lukeminen on varmasti kiintoisaa. 

Pidän Orasen kirjoitustyylistä, se on elämänmakuista, selkeää, helppoa luettavaa ja mukaansatempaavaa. Oranen on tehnyt hyvän valinnan, Manu ei puhu kirjassa Turun murretta. Koivisto tulee lukijalle läheiseksi, samoin Tellervo. Viisaana ja älykkäänä ihmisenä ja vaimona Tellervo oli Manulle äärimmäisen tärkeä ihminen. On helppo kuvitella Manun ja Tellervon kahvihetket Tähtelän pihamaalla. "Istuudun tuolille Tellervon viereen. Tässä me olemme, toinen ja toinen, yhdessä. Aurinko lämmittää, mehiläiset pörräävät kukissa, tuuli koskettaa poskea." (s. 333)

PS. Valokuvia olisin kaivannut.