Lasse Nousiainen: Itärajatapaus. Aula & Co. 2019. 188 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
Luen kustantajan sivuilta, että kirjan kirjoittaja Lasse Nousiainen on käsikirjoittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti komediaa televisioon ja radioon. Nousiainen on asunut Etelä-Suomen ja Itä-Suomen lisäksi myös Etelä-Amerikassa ja itänaapurissa.
Ahaa, Nousiainen on siis itse asunut Itä-Suomessa. Lieköhän siinä syy siihen, miksi kirjan helsinkiläisperhe lähtee lomamatkalle nimenomaan sinne "iloiseen" Itä-Suomeen, jossa lämpenevät sekasaunat ja sukukaunat. Lomamatkalle lähdetään autolla. Mukana on koko perhe, isä Marko, vaihtoehtokirjailija, äiti Hanna, ympäristötietoinen ravintoloitsija ja takapenkin valtaava Sami, kirjan minä-kertoja, jonka henkilöllisyyden kirjailija paljastaa vasta kirjan lopussa. Isä ja äiti lähtevät matkaan hieman ristiriitaisin tuntein, mutta Sami pohtii mielessään: "Minulle tämä oli kuitenkin unelmien kesälomamatka. Luvassa oli iloinen Itä-Suomi ja sukulaisten tarjoamia herkkuja, kävelylenkkejä metsään, retkiä uimarannalle roiskuttelemaan ja palloa heittämään, sitten herneitä hankkimaan.” (s. 9)
Suunnataan kohti Pohjois-Karjalaa. Paikallisradiota hallinnoi Simo-Pekka. Ensimmäinen sukulaiskohde on isän veli Pekka ja hänen vaimonsa Minna Suvisalossa, joka on fiktiivinen paikka jossakin Pohjois-Karjalassa. Ihan ongelmitta ei suju tämä vierailu. Kyräillään ja tapellaankin. Pekalla ja isällä on ollut kärhämää jo lapsuudesta lähtien. Äitiä kyllästyttää jo matkan alkuvaiheissa. "Eiks me voitaisi vaan lähteä jo, mennään johonkin hotelliin. Mä haluan kunnon suihkun ja wifin." (s. 61) Isä ei anna periksi, matka jatkuu Mervi-siskon luo. Mervi osoittautuukin mainioksi tyypiksi. Hän asuu yksin ja siksi hänellä on hyvää aikaa vaikkapa naapurivihan ylläpitämiseen. Vihastuksissaan hän kärrää sianpaskaa yhteiselle rajalle. Merville tietokone on välttämätön asioiden hoitamisen kannalta, vaikkei hän olekaan kovin innostunut koneenkäyttäjä. "Mie käyn tietokoneella vaan silloin kun oon vihainen tai joku laulaja on kärynnyt ratista. Mie tykkään enemmän kaupan ilmoitustaulusta, sieltä voi löytää käytetyn auton tai miehen.” (s. 90)
Lopuksi isä, äiti ja Santtu matkaavat Joensuuhun mummolaan. Annikki-mummo asustaa yksin kerrostaloasunnossaan. Muisti alkaa jo heikentyä. Kun isä on antanut haastattelun Simo-Pekalle Pohjois-Karjalan paikallisradioon, sitten onkin vuorossa kotimatka.
Itä-Suomi -kesälomajaksojen välillä isä muistelee omaa 80-luvun nuoruuttaan Pohjois-Karjalan Suvisalossa. Suvisaloa hän muistelee näin. ”Hei, ei Suvisalo ole mikään Mongolia. Me oltiin ihan kartalla asioista. Välillä joku pääsi käymään levykaupoilla ja sitten alkoi kasettien kopioiminen." (s. 29) Jo silloin isä kirjoitti mielellään. Vuonna 1988 hän kirjoitti: ”Olispa miulla kaappi missä on lukko. Saisin vihkon piiloon. Pekan mielestä vaan tytöt kirjoittaa." (s. 64)
Kirjaa lukiessani nauran välillä ihan makoisasti, välillä taas kummastelen tekstiä. Itse Joensuussa asuvana mietin, että tällaisiäkö me pohjoiskarjalaiset todella olemme muualta Suomesta katsottuna. Tosi juntteja, hieman yksinkertaisiakin, naapureita vihaavia, sukulaisia kadehtivia, mustikkametsissä yökaudet juoksevia? Nettiä ei osata käyttää. Saunominen tapahtuu yhteissaunassa. Ne tiedostavat yksilöt, jotka vieroksuvat lihan syöntiä eettisistä syistä ja jotka ajavat sähköautoilla, asuvat siellä pääkaupunkiseudulla. Nämä tiedostavat yksilöt tuovat Pohjois-Karjalan junteille tuliaisiksi vegaanisuklaata.
Luenko kirjaa liian tosissani? Varmaankin. Karjalaisen haastattelussa Nousiainen toteaa, että kirjassa on kyse stereotypiöistä, eli heitellään iloisia ironisia pilkkakirveitä joka suunnalle. Aula & Co:n kirjamessujen bloggaritapaamisessa Nousiainen totesi, että Itä-Suomessa osataan kyllä nauraa itselle.
Plussaa annan kielelle. Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Tekstistä löytyy peripohjoiskarjalaisia ilmaisuja. Isä puhuu äidille: "Älä viitsi nöksähtää. Ei se ole niin nökönuukaa." (s. 61)
Ahaa, Nousiainen on siis itse asunut Itä-Suomessa. Lieköhän siinä syy siihen, miksi kirjan helsinkiläisperhe lähtee lomamatkalle nimenomaan sinne "iloiseen" Itä-Suomeen, jossa lämpenevät sekasaunat ja sukukaunat. Lomamatkalle lähdetään autolla. Mukana on koko perhe, isä Marko, vaihtoehtokirjailija, äiti Hanna, ympäristötietoinen ravintoloitsija ja takapenkin valtaava Sami, kirjan minä-kertoja, jonka henkilöllisyyden kirjailija paljastaa vasta kirjan lopussa. Isä ja äiti lähtevät matkaan hieman ristiriitaisin tuntein, mutta Sami pohtii mielessään: "Minulle tämä oli kuitenkin unelmien kesälomamatka. Luvassa oli iloinen Itä-Suomi ja sukulaisten tarjoamia herkkuja, kävelylenkkejä metsään, retkiä uimarannalle roiskuttelemaan ja palloa heittämään, sitten herneitä hankkimaan.” (s. 9)
Suunnataan kohti Pohjois-Karjalaa. Paikallisradiota hallinnoi Simo-Pekka. Ensimmäinen sukulaiskohde on isän veli Pekka ja hänen vaimonsa Minna Suvisalossa, joka on fiktiivinen paikka jossakin Pohjois-Karjalassa. Ihan ongelmitta ei suju tämä vierailu. Kyräillään ja tapellaankin. Pekalla ja isällä on ollut kärhämää jo lapsuudesta lähtien. Äitiä kyllästyttää jo matkan alkuvaiheissa. "Eiks me voitaisi vaan lähteä jo, mennään johonkin hotelliin. Mä haluan kunnon suihkun ja wifin." (s. 61) Isä ei anna periksi, matka jatkuu Mervi-siskon luo. Mervi osoittautuukin mainioksi tyypiksi. Hän asuu yksin ja siksi hänellä on hyvää aikaa vaikkapa naapurivihan ylläpitämiseen. Vihastuksissaan hän kärrää sianpaskaa yhteiselle rajalle. Merville tietokone on välttämätön asioiden hoitamisen kannalta, vaikkei hän olekaan kovin innostunut koneenkäyttäjä. "Mie käyn tietokoneella vaan silloin kun oon vihainen tai joku laulaja on kärynnyt ratista. Mie tykkään enemmän kaupan ilmoitustaulusta, sieltä voi löytää käytetyn auton tai miehen.” (s. 90)
Lopuksi isä, äiti ja Santtu matkaavat Joensuuhun mummolaan. Annikki-mummo asustaa yksin kerrostaloasunnossaan. Muisti alkaa jo heikentyä. Kun isä on antanut haastattelun Simo-Pekalle Pohjois-Karjalan paikallisradioon, sitten onkin vuorossa kotimatka.
Itä-Suomi -kesälomajaksojen välillä isä muistelee omaa 80-luvun nuoruuttaan Pohjois-Karjalan Suvisalossa. Suvisaloa hän muistelee näin. ”Hei, ei Suvisalo ole mikään Mongolia. Me oltiin ihan kartalla asioista. Välillä joku pääsi käymään levykaupoilla ja sitten alkoi kasettien kopioiminen." (s. 29) Jo silloin isä kirjoitti mielellään. Vuonna 1988 hän kirjoitti: ”Olispa miulla kaappi missä on lukko. Saisin vihkon piiloon. Pekan mielestä vaan tytöt kirjoittaa." (s. 64)
Kirjaa lukiessani nauran välillä ihan makoisasti, välillä taas kummastelen tekstiä. Itse Joensuussa asuvana mietin, että tällaisiäkö me pohjoiskarjalaiset todella olemme muualta Suomesta katsottuna. Tosi juntteja, hieman yksinkertaisiakin, naapureita vihaavia, sukulaisia kadehtivia, mustikkametsissä yökaudet juoksevia? Nettiä ei osata käyttää. Saunominen tapahtuu yhteissaunassa. Ne tiedostavat yksilöt, jotka vieroksuvat lihan syöntiä eettisistä syistä ja jotka ajavat sähköautoilla, asuvat siellä pääkaupunkiseudulla. Nämä tiedostavat yksilöt tuovat Pohjois-Karjalan junteille tuliaisiksi vegaanisuklaata.
Luenko kirjaa liian tosissani? Varmaankin. Karjalaisen haastattelussa Nousiainen toteaa, että kirjassa on kyse stereotypiöistä, eli heitellään iloisia ironisia pilkkakirveitä joka suunnalle. Aula & Co:n kirjamessujen bloggaritapaamisessa Nousiainen totesi, että Itä-Suomessa osataan kyllä nauraa itselle.
Plussaa annan kielelle. Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Tekstistä löytyy peripohjoiskarjalaisia ilmaisuja. Isä puhuu äidille: "Älä viitsi nöksähtää. Ei se ole niin nökönuukaa." (s. 61)
Mummon elämän ja vanhuuden kuvauksesta tulee väistämättä mieleen Soile Pohjolaisen Valuvika. Siinäkin kirjassa vanhus, Arttu-ukki, elää yksin ja väistämättä vanhenee Pohjois-Karjalan Ilomantsissa. Mikä onkaan näiden vanhusten lähivuosien tulevaisuus? Mietin, millaiset vanhuuden päivät Siun Sote pystyy heille antamaan.
Tämä on kiinnostava kirja, ehtisipä vain lukea jossain vaiheessa! Stereotypioita ja kärjistyksiähän nämä tällaiset ovat aivan varmasti. Itse en toki juuri edes tunne pohjoiskarjalaista elämänmenoa, joten siitä on paha mennä sanomaan mitään.
VastaaPoistaKyllä, stereotypioista tässä on kyse. Aika hulvatonta luettavaa.
PoistaMinullekin pohjoiskarjalaisuus on tuntematon alue, mutta ei se ole este lukuvalinnoille. Joskus kirjojen ja elokuvien hahmojen kärjistykset menevät liiallisuuteen ja silloin ne eivät ole enää laisinkaan uskottavia. Moni on varmasti jossain vaiheessa elämässään tehnyt kyläreissun maalais- tai kaupunkilaistuttujen luo ja päässyt ihmettelemään omasta mielestä omituisesti käyttäytyviä ihmisiä. Vatsanpohjasta pulppuava nauru olisi mukavaa, joten täytyypä lukea tämä kirja.
VastaaPoistaOta vaan tämä luettavaksi, varmasti saat nauraa useammankin kerran.
PoistaTätä en ole lukenut. Minua oudoksuttaa se, että itäsuomalaiseen maisemaan laitetaan Suvi-alkuisia paikannimiä, jotka eivät mitenkään ole luonteenomaisia. Eikö ole viitsitty tehdä pohjatöitä vai liekö asialla jokin syvempi merkitys? Pohjalaisen Valuvikaan tartuin epäröivin mielin, mutta Artussa oli kuitenkin särmää ja oikeanlaista pilkettä. Epäröintini johtui juuri siitä, että monissa teoksissa pohjoiskarjalaiset todellakin esitetään yksinkertaisina juntteina.
VastaaPoistaEn ole kirjaa lukenut vielä kokonaan, mutta en malttanut pysyä pois täältä keskustelupalstoilta.
VastaaPoistaItseäni ehkä hieman häiritsee loputon kärjistäminen, se tekee tekstistä raskasta. Itäsuomalaisen luonteen kuvaus ei ehkä tässä ajassa ole enää pätevää, vaan kirjailija on halunnut yhdistää nykypäivän helsinkiläisen sekä perinteisen ja jo pitkälti edesmenneen karjalaistyypin.
Sen lisäksi, minusta karjalaisista ei luotu kuvaa vieraanvaraisina ja sosiaalisina, joka on minusta osuvampaa kuin se että vieraat jätettäisiin esimerkiksi yksin tai heiltä vaadittaisiin oma-aloitteisuutta.