Jess Walter: Kauniit rauniot

 

Jess Walter: Kauniit rauniot. HarperCollins. 2021. Beautiful ruins. Suomentanut Hanna Arvonen. 398 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kapea polku oli kaiverrettu kallioseinämään kuin koristeköynnös hääkakun kylkeen. Serpentiinitie mutkitteli jyrkännettä ylös kylän takana. Pasquale asteli varovasti vanhalla vuohipolulla ja vilkuili jatkuvasti taakseen varmistaakseen, että Dee oli edelleen hänen perässään. Lähellä huippua tämän vuoden talviset rankkasateet olivat pyyhkäisseet polun mennessään, ja Pasquale tarttui Deen lämpimään käteen, kun polun tilalla oli pelkkää paljasta kalliota." (s. 125)

Kauniit rauniot kattaa kaksi maanosaa ja viisi vuosikymmentä. Kirjan päähenkilöä on vaikea nimetä, mutta tärkeät roolit kirjassa ovat italialaisella Pasquale Tursilla, amerikkalaisella näyttelijällä Dee Moraylla, kuvitteellisella versiolla näyttelijä Richard Burtonista, elokuvatuottaja Michael Deanella, hänen apulaisellaan Claire Silverilla ja kirjailija Shane Wheelerillä.

On vuosi 1962. Pasquale Tursi on nuori italialainen mies, joka on lopettanut opintonsa ja tullut isänsä kuoleman jälkeen auttamaan vanhaa äitiänsä hotellin pidossa. Hotelli Riittävä Näköala sijaitsee Porto Vergognassa Italiassa. Hotelli ei ole järin suosittu, vieraita käy harvakseltaan. Vähäisestä kävijämäärästä huolimatta Pasquale jaksaa unelmoida kunnon hiekkarannan ja tenniskentän rakentamisesta. Yksi vakituinen ulkomaalainen vieras heillä on. Amerikkalainen autokauppias Alvis Bender tulee kerran vuodessa hotellille työskentelemään toista maailmansotaa käsittelevän kirjansa parissa. "Tämä rannikko on kirjailijoille inspiraation lähde", Alvis sanoi. "Petrarca keksi sonettinsa täällä. Byron, James, Lawrence - he kaikki tulivat tänne kirjoittamaan. Boccaccio keksi täällä realismin. Shelley hukkui lähistöllä, vain muutaman kilometrin päässä sieltä, missä hänen vaimonsa keksi kauhuromaanin." (s. 79) 

Niinpä Pasquale on vilpittömän hämmästynyt, kun eräänä kesäisenä päivänä hotelliin tulee majoittumaan kaunis amerikkalainen näyttelijä Dee Moray. Dee on näyttelijänä Roomassa kuvattavassa Kleopatra-elokuvassa. Dee sairastaa syöpää, ja hänen on määrä tavata Pasqualen hotellissa ystävä, jonka kanssa hän matkustaisi Sveitsiin saamaan hoitoja sairauteensa. Mutta ystävä ei saavu hotelliin. Pasquale on niin pahoillaan Deen puolesta, että hän lähtee etsimään miestä Roomasta. Pasquale kohtaa Michael Deanen, jonka hän arvelee olevan mies, jota Dee odottaa. 

Satiiria Hollywood-kulttuurista

Täältä Porto Vergognasta tarina lennähtää moniin suuntiin ja eri ajanjaksoihin. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, 2000-luvulla, Hollywoodissa elokuvatuottaja Michael Deane haluaa saada takaisin maineensa ja voimansa. Hänen avustajanaan toimii pääkehitysavustaja Claire Silver. Tapaamme myös Pasqualen uudelleen, kun hän vanhana miehenä tulee Hollywoodiin etsimään Deetä. Muita romaanin tapahtumapaikkoja Italian ja Hollywoodin ohella ovat mm. Edinburgh, Seattle, Firenze, Portland, Oregon ja Sandpoint.

Monia juonia, monia tarinoita

Vaikka kirja rönsyilee ja kirjassa tapahtuu todella paljon ja tapahtumien kulussa liikutaan monella aikatasolla, kirjasta muodostuu kiehtova, hauska ja nokkela lukukokemus. Kirjaa pitävät koossa persoonalliset ja aivan omintakeiset henkilöhahmot. Kirjailija sisällyttää kirjaan jopa henkilöhahmojensa kirjoittamia tekstejä. Henkilöt ovat kaukana täydellisyydestä, vaikka heidän julkisuuskuvansa saattaisi olla tahraton. Henkilöillä on runsaasti tavoitteita, usein täysin utopistisia. Harvoin he niitä saavuttavat. Käy ilmi, että todellinen elämä on se voima, mikä antaa energiaa suurelle taiteelle. Vaivihkaa kirjassa kuvataan yhden yksittäisen ihmisen elämän merkityksettömyyttä ja tarkastellaan tapoja, joilla henkilöt tahattomastikin vaikuttavat monien muiden elämään. Kirjan monet juonet ja persoonalliset henkilöhahmot tekevät kirjasta koukuttavan - tai sitten ei. Minut tämä yltäkylläisyys koukutti.

Jotkut kirjan tapahtumista on kuvattu kerrassaan mainiosti. Esimerkiksi se kohtaus, kun Pasquale palaa Roomasta Cinque Terreen Richard Burtonin kyydissä. "Richard Burton oli surkein kuski, jonka Pasquele oli koskaan nähnyt. Hän tihrusti tien suuntaan yhdellä silmällä ja piteli ratista kiinni kevyesti kahdella sormella, kyynärpää koholla. Toisella kädellä hän piteli avoimessa ikkunassa savuketta, jonka polttaminen ei näyttänyt kiinnostavan häntä...Alfan renkaat vinkuivat ja kiljuivat, kun Burton kääntyi risteyksestä ja ajoi pois Rooman keskustasta, ja jotkut jalankulkijat heiluttivat karjuen nyrkkiä, kun hän pakotti heidät pakenemaan jalkakäytävälle." (s. 206) Burtonilla on merkittävä rooli kirjassa, koska tässä vaiheessa vuonna 1962 Roomassa oli meneillään Kleopatran kuvaukset. Kuten varmasti monet meistä muistamme, tästä elokuvasta alkoi Richard Burtonin ja Elizabeth Taylorin rakkaustarina. Näin Burton kuvaa Tayloria: "Niinpä lähdin Roomaan, jossa tapasin Lizin, ja minun on pakko sanoa, Pat, etten ole koskaan tavannut sellaista naista. Siis onhan minulla ollut aikoinaan naisia, mutta Liz? Voi kristus." (s. 210)

Italia pursuaa kauniita maisemia.

Italian kuvaukset ovat erityisen reheviä. Kirjailijan mielenkiinnon Italiaan selittänee hänen vaimonsa italialaiset sukujuuret. Kaiken kaikkiaan Kauniilla raunioilla on paljon tarjottavaa lukijoille. Ellei muuta, se todennäköisesti innostaa ihmisiä tekemään matkan Italiaan. 

Jess Walter on kotimaassaan USA:ssa palkittu ja kriitikoiden arvostama kirjailija. Kauniit rauniot on ensimmäinen häneltä suomennettu teos.

Minttu Hapuli: Emil

                                    

Minttu Hapuli: Emil. Sitruuna Kustannus. 2021. 328 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Miten helposti hän oli langennut, pettänyt valansa ja itselleen aikoinaan antamansa lupaukset. Toisina hetkinä hän oli ylpeä itsestään, siitä miten paljon hän antoi itsensä nauttia, miten rohkea nainen hän olikaan, sovinnaisesta moraalista vapaa. Hän vahvisti itseään tutuilla mantroilla: elämme vain kerran, ei tämä ole keneltäkään pois, yhden onni lisäisi kaikkien onnea. Kunhan tämä pysyisi salassa, tämä ei loukkaisi ketään." (s. 114)

Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia Emil-kirjasta. Kirjailijan nimi oli jotenkin tuttu, ilmeisesti somesta, vaikkakaan mitään hänen tekstejään en ole aiemmin lukenut. Hapulilta on ilmestynyt Selibaattipäiväkirjat (Atena 2006), joka on kooste Hapulin verkkoteksteistä. Tarot-tarinat ilmestyi v. 2009. Emil on Hapulin ensimmäinen romaani.

Emil alkaa dekkarimaisesti: Mustajärven rannasta löytyy nuoren miehen ruumis. Ruumiin henkilöllisyys selviää, kyseessä on Emil. Jatkossa ei kuitenkaan keskitytä hukkumiseen liittyviin poliisitutkimuksiin. Hukkumista selvittävät poliisit eivät nouse päärooliin eikä heidän työskentelyään juurikaan kuvata. Sen sijaan kirjassa keskitytään tarkastelemaan Emilin elettyä elämää hänen läheistensä kokemana. 

Elämä ei ole kohdellut lempeästi kirjan henkilöitä. Henkilöiden menneisyydestä löytyy vaikeita tai hyvin vaikeita ihmissuhteita, useimmilta lapsuuden tai nuoruuden ajoilta. Emilin läheisin ystävä jo lapsuuden ajoilta on Isto, jolla on ollut köyhä koti ja joka häpeää äitiään vielä aikuisenakin. Isto tekee kaikkensa taistellakseen Emilin ystävyydestä. Isto tunnustaa, että Emil oli "hänen koko lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa, tämä yksi ainoa ystävyys." (s. 58) Emil oli Istolle tärkeä, kaikkein tärkein. "Hän oli tottunut luimimaan Emilin katveessa, hyväksynyt aina kaiken osana Emiliä. Hän ei milloinkaan epäillyt ääneen, sanonut Emilille, että tuo on vale, tuo on paskaa, älä jätkä kuvittele ja halluja näe." (s. 295) Iston mukana tapahtumiin tulee mukaan Johanna, kaunis nuori nainen, jolla myös on ollut rankka lapsuus. Johanna oli lapsena huostaanotettuna, kun äiti joutui psykiatriseen hoitoon. Sitten on Elisa, joka kerta kerran jälkeen rakastuu vääränlaisiin miehiin, kuten vaikkapa Marttiin, eläkkeellä olevaan lääkäriin, joka sairastaa Lewyn kappale -tautia. Dementia etenee vauhdilla, mutta Martti haluaa salata sen läheisiltä, mm. Elisalta. Martti ei halua paljastaa sairauttaan edes tyttärelleen Tarulle. 

"Emilin katseeseen hukkui, siihen menetti itsensä." (s. 205)

Sitten oli Emil, kaikki hurmaava kaunis mies, jonka kauneuden kruunasi libanonilaiselta isältä perityt suuret silmät. "Välimerellinen iho, vaaleat hiukset, silmät mustaa samettia - kuin kateutta herättäviä asusteita." (s. 190) Emil oli rocklaulaja, huumediileri ja kahden naisen salarakas. Naiset puolustelivat salasuhdetta itselleen monin tavoin. Salasuhde oli virkistys kaikille osapuolille, sanoi toinen heistä. Oman aviomiehen kanssa jaksoi olla himokkaampi, omat syntivelat tuntuivat maksetuilta, kun aviomies makasi vieressä punakkana aktin jälkeen, "Kaikki olivat nyt onnellisempia, eikö vain?" (s. 190) Mutta ennen kaikkea salainen rakastelu oli yhtä kaikki kivaa ja supermahtavaa. 

Kirjasta ei kehkeytynyt dekkaria, vaikka siinä onkin dekkarimaisia piirteitä. Näin ollen kirja ei koukuta karmealla jännityksellä, vaan elävät henkilöhahmot ovat tämän kirjan ydin. Emilin hukkuminen toimii kirjassa ihmissuhteiden kuvauksen kehyksenä. Kirjan henkilöt kantavat mukanaan historiaansa, lapsuuden kokemuksia ja suhdettaan Emiliin. Menneisyys ei jätä rauhaan, onnellisuutta haetaan kaikin tavoin, vaikkapa salasuhteilla muista läheisistä ihmissuhteista piittaamatta. 

Viihdyin kirjan seurassa hyvin, vaikkakaan salarakkaudet eivät ole minun juttuni, eivät yleensäkään eikä tässäkään kirjassa. Emilin hukkumiseen perustuva juoni on huolellisesti rakennettu, mutta eniten pidin Hapulin elävästä, tuoreesta ja persoonallisesta kirjoitustyylistä. Toivonkin, että saan lukea hänen kirjojaan jatkossakin.

Emil on luettu myös  Leena Lumi -blogissa.

Eeva Joenpellon Finlandia-voittaja Tuomari Müller

                                       

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies. WSOY. 1999. 441 sivua.

Omasta hyllystä 

Eeva Joenpellon syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta 17.6.2021. Tuija järjesti Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissaan Eeva Joenpelto 100 -haasteen.

Olen nuorempana lukenut aika paljon Joenpellon tuotantoa. Lohja-sarja on tuttu, samoin muistan lukeneeni ainakin teokset Johannes vain (1952), Viisaat istuvat varjossa (1964), Elämän rouva, rouva Glad (1982) ja Ei ryppyä, ei tahraa (1989). Joenpelto 100-haastetta varten otin luettavaksi yhden tunnetuimmista Joenpellon kirjoista, Finlandia-palkitun Tuomari Müllerin, jonka tämänkin muistan lukeneeni parikymmentä vuotta sitten. En valitettavasti saanut kirjaa luetuksi 17.6. mennessä, joten postaus tulee näin myöhäisessä aikataulussa.

"Asia oli siis päätetty, tai oikeammin siitä vain ilmoitettiin. Ilmoitusasiaksi meni sekin, että hänelle oli jo valittu apulainenkin, täällä pääkonttorissa toimeliaaksi osoittautunut nuori ekonomi. He kävisivät tapaamassa häntä kohta puolin. Tuomari Müllerin ei pitänyt antaa sen iän, siis nuoruuden hämätä itseään." (s. 259)

Tuomari Gösta Müller toimi pankin sivukonttorin johtajana pienessä kaupungissa Helsingin lähistöllä. Vaatimattomana miehenä hän ei toivonut mitään tämän merkittävämpää tehtävää, vaikka tuomariopinnoillaan hän olisi ollut pätevä vaativampiinkin tehtäviin. Pankinjohtajan työhön hän oli tyytyväinen, mutta kaupungin poliittinen johto edellytti enemmän, olisi pitänyt osallistua kaikenlaiseen ketkuiluun ja suhteitten hoitamiseen. Tällaiseen herra Gösta Müller ei halunnut lähteä mukaan. Olisi vieläpä pitänyt asettua ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa ja olla jatkuvasti mukana kosteilla illallisilla. Ei ja vielä kerran ei, ne eivät olleet tuomaria varten.  

"Asioita ruvettiin vääristelemään." (s. 39)

Niinhän siinä sitten kävi, että pankilta tuli ilmoitus, että tuomarin ammattitaitoa ei enää tarvittu. Tuomari siirtyi seurakunnan talousjohtajaksi, mutta huonosti kävi sielläkin. Turmioksi koituivat pari kuittia, jotka katosivat. Ne kyllä löytyivät, mutta vasta Müllerin kuoltua. Kaiken kaikkiaan, tuomari oli liian kiltti mies. Hän ei ujoudessaan saanut ilmaistua mielipiteitään varsinkaan silloin, kun tiesi, etteivät ne miellyttäneet kunnan johtoa. "Se tuomari kävikin meillä ihan kuin ei sillä olisi ollut parempia paikkoja mihin mennä. Se oli semmoinen totinen ja viimeisinä vuosina aika surullinen mies. Mutta hieno! Hänelle vain sattui murheita ja harmeja yllinkyllin." (s. 39)

Tuomari Müller oli yksinäinen mies. Hän oli ollut yksinäinen jo lapsuudesta alkaen. Lapsuuden kuvaus pienen pojan yksinäisyydestä on mielestäni parasta tämän kirjan antia. Miten taitavasti kirjailija paneutuukaan pienen äidittömän pojan arkeen, pojan joka jaksoi odottaa pirtukeisari-isäänsä käymään luonaan ja jonka ainoa tuki ja turva maailmassa oli Hertta-palvelija. Onneksi Gösta löysi ystävän, naapurin Martin, jonka kanssa ystävä- ja vihasuhde kesti läpi elämän. Yksinäiseksi tuomari Müller tunsi itsensä myös avioliitoissaan. Iiris, kirjastotiskin takaa bongattu ensimmäinen vaimo, lähti omille teilleen. Toinen aviopuoliso oli tarmokas ja itsetietoinen talousopettaja Meeri. Heille syntyi yksi lapsi, Kyllikki, joka kuoli nuorena. Loppua kohti Meeri Müller nousee tapahtumien päähenkilöksi. 

"En vain myy." (s. 12)

Gösta Müller kuolee. Meeri kokee, että kunnan virkamiehet kohtelivat kaltoin hänen miestään ja nyt Göstan kuoleman jälkeen hänellä on mahdollisuus ja myös velvollisuus kostoon. Meeri omistaa pienen palasen nummea kunnassa. Sen palasen kunta haluaisi ostaa. Mutta Meeri ei myy, hän tekee jäynää, hän on ovela, hän haluaa kostaa. "Nummi oli todellisuutta, jäännöspala, kangastilkku muistuttamassa jostain nuoruudenajan pyhäpuvusta, jonka oli tullut heittäneeksi pois. Sitä säästi, käänteli, hymyili ja ajatteli valoisia ajatuksia, siitä ei halunnut luopua, tai kankaanpalasta ehkä, nummesta ei." (s. 12)

Eeva Joenpelto on yksi tunnetuimmista suomalaisista naiskirjailijoista. Hänellä on laaja tuotanto, liki kolmekymmentä romaania. Hänet tunnetaan erityisesti vahvojen naisten kuvaajana. Joenpellon kirjallista uraa arvostettiin jo hänen elinaikanaan. Hän sai kuudesti valtion kirjallisuuspalkinnon ja Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1968. Joenpelto testamenttasi Sammatin kotitalonsa nimeään kantavaksi kirjailijakodiksi. 

Tuomari Müller, hieno mies on nimestään huolimatta kirja vahvasta naisesta, Meeri Müllerista. Muistan pitäneeni tästä kirjasta silloin, kun sen parikymmentä vuotta sitten luin, mutta nyt kirjan lukeminen tuntui työläältä, paikoin jopa ikävystyttävältä. Tuomari Müller on Joenpellon toiseksi viimeinen kirja. Olisiko ilmassa ollut jo hieman väsymystä? Vai onko aika ajanut jo ohi tämän Finlandia-palkitun kirjan? Ehkä poliittisesta valtapelistä on jo kirjoitettu riittävästi, ettei aihe jaksa enää innostaa. Tästä aiheesta tulee mieleen vaikkapa Raija Orasen kerrassaan mainio komedia Selvä peli (Otava 2019) (linkki). Joenpelto taitaa henkilökuvien rakentamisen, mutta siitä huolimatta en oikein saanut otetta näistä henkilöistä, minkä vuoksi kokonaisvaikutelma kirjasta jäi hieman  vaisuksi.

Naisten Pankin lukupiiri aloittaa Raumalla

Hei kaikki!

Iloisia uutisia Raumalta!

Rauman Naisten Pankin lukupiiri aloittaa toimintansa ensi syksynä. Pidimme suunnittelupalaverin 17.6. Paikalla oli kuusi innokasta lukijaa, eli tästä se lähtee! Lukupiirin ensimmäinen varsinainen kokoontumiskerta on keskiviikkona 8.9.2021 klo 18, Raija Marjomäen kotona. Käsiteltävänä kirjana on Marie Benedictin Rouva Einstein (Sitruuna kustannus 2020).

Minä lupauduin lukupiirin vetäjäksi. Laitan sitten postauksen kirjakeskusteluista blogiini.

Lukupiirissä on kahvitarjoilu, ja mukaan voi tulla, vaikka ei olisi lukenut kirjaa. Tilaisuudessa kiertää Naisten Pankin lipas.

Talven mittaan lukupiirissä käsitellään seuraavat kirjat:
Lokakuu: Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Atena 2018)
Marraskuu: Mark Sullivan: Palavan taivaan alla (Sitruuna kustannus 2019)
Joulukuu: Tara Westover: Opintiellä (Tammi 2018).

Odotan innolla syksyä ja kiinnostavia kirjakeskusteluja. Toivomme, että koronatilanne sallii lukupiirin aloittamisen.

Raumalaiset ja lähipaikkakuntalaiset, tervetuloa mukaan lukupiiriimme.



Lisäksi on suunnitteilla osallistua Naisten Pankin kirjailijakiertueen Porin tapahtumaan ke 10.11., jossa kirjailija-toimittaja Minna Lindgren puhuu kirjastaan Aina on toivoa (Teos 2020).

Hyvää kesää ja antoisia lukukokemuksia!

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

                                                     

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä. Like. 2021. Kannen maalaus: Riikka Miettinen-Syrjälä. 505 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Jesse kurtisti kulmiaan. Ajatukset sinkoilivat hänen mielessään sinne tänne. Adrenaliinikuohu oli hädin tuskin laantunut, kun hänen aivonsa alkoivat käsitellä äsken koettua ja kiihdyttää mieltä uudelleen. Kun tähän lisättiin vielä tiukkasanainen varoitus siitä ettei tätä kerran-elämässä-kokemusta saanut jakaa kenenkään kanssa, oli mielentila vähintäänkin sekava. Salaisuuden pitäminen ei tulisi olemaan helppoa, mutta hän tiesi pystyvänsä siihen. Tarvittaessa hän vaikka pakottaisi itsensä lupauksensa veroiseksi. Sen hän oli Nikolaille velkaa." (s. 315)

Vietin vauhdikkaan viikonlopun Jessen, Jessen äidin Kaarinan, Nikolai Krapivinin ja Jukka Kolehmaisen seurassa. He ovat päähenkilöitä Liuksen trillerissä Sudenkorennon kesä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Joensuuhun kesällä 1985. 

Jesse on ala-asteen juuri lopettanut 13-vuotias varhaisteini, joka asuu yhdessä yksinhuoltajaäitinsä Kaarinan kanssa. Jesse on kiltti ja tottelevainen poika, äitinsä mielestä vähän liiankin sopeutuvainen. Syksyllä alkava yläaste jännittää Jesseä. Yläasteella varmasti pärjäisi paremmin, jos olisi suhteita "vaikuttajatyyppeihin", ennen kaikkea Hexaan, keskustan yläasteen kingiin. "Hän ei todellakaan halunnut Hexan jengiin - ei edes hangaround-jäseneksi. Hän halusi voittaa tuon jäänviileän koviksen puolelleen vain sen verran, että tältä irtoaisi "sie-oot-ookoo"-päännyökäytys koulun käytävällä." (s. 46) Mutta senkään vertaisen hyväksymisen saaminen Hexan jengiltä ei ole itsestäänselvyys. Liian hyväuskoinen Jesse joutuu vaikeisiin ja väkivaltaisiinkin tilanteisiin. Kaikki alkaa siitä, kun Jesse tuntee tarvetta kasvattaa itsetuntoaan. Hän haluaa ottaa riskin ja tekee yöllisen murron lähellä olevaan vanhaan rukoushuoneeseen tarkoituksenaan tuoda talosta alkoholia Hexan jengiläisille. Mutta keikka ei onnistu ja Jesse jää kiinni.

Vain tehtävällä on merkitystä.

Kiinnijäämisen myötä Jesse sekä myös hänen äitinsä tutustuvat rukoushuoneessa asuvaan venäläiseen taiteilijaan Nikolai Krapiviniin. Jesse saa kiinnostavasta Nikolaista pian ystävän, joka auttaa ja innostaa Jesseä kehittämään piirustusharrastusta. Toiseenkin kiinnostavaan mieheen isähahmoa kaipaava Jesse tutustuu. Hän on yliopistolla biologina työskentelevä komea ja rento Jukka Kolehmainen, eronnut, ei lapsia. Jukka on Jessen mielestä hyvä tyyppi, joka tulee hyvin toimeen myös Jessen äidin kanssa.

Suurikokoinen sudenkorento

On jotakin, mitä Nikolai piilottelee, miettii Jesse jouduttuaan siivoamaan rukoushuonetta ja leikkaamaan ruohoa rangaistukseksi murrosta. Salaisuus selviää aikanaan, mutta sitä ennen on lukijalle selvinnyt Jukan rooli ja Joensuussa olemisen tarkoitus. Tapahtumilla on yhtymäkohtansa Inarinjärvellä tapahtuneeseen helikopterionnettomuuteen Puolustusvoimien isossa  pelastusharjoituksessa. Jukka on nyt saanut erikoistehtävän, jonka on määrä jäädä hänen viimeiseksi toimeksiannokseen. Jukan tulee saada haltuunsa huippusalainen aseteknologinen keksintö, mutta huikeiden vaiheiden kautta tämä mullistava keksintö päätyykin Jessen haltuun. Sitten mennäänkin lujaa ja vielä lujemmin, eikä kukaan Joensuussa tunnu olevan turvassa.  

Pidin tästä vauhdikkaasta kirjasta. Tapahtumat lähtevät verkkaisesti liikkeelle. Milloinkahan se trillerin osuus oikein alkaa, ennätän miettiä. Mutta ei se haitannut, niin hyvää 80-luvun ajankuvaa ja kiinnostavia henkilöhahmoja Lius on rakentanut. Tuli mieleen, että kirjahan toimisi hyvin kaunokirjallisena teoksena ilman trilleriosuuttakin. Trillerin osuus alkaa hieman vaivihkaa, mutta saa vaihe vaiheelta yhä vauhdikkaampia piirteitä. Loppu onkin pelkkää toimintaa, vauhtia ja yllätyksellisyyttä.  

Kirjalla on monia vahvuuksia. Lius on taitava henkilöhahmojen rakentaja. Erityisesti arvostan hänen taitoaan kuvata Jessen, nuoren teinipojan, herkkää persoonaa. Liuksen tekstiä on miellyttävä lukea, se on jouhevasti etenevää, eikä huumoriakaan ole unohdettu. Kirja on kirjoitettu sujuvalla yleiskielellä, mutta ilahduttavaa on, että repliikeissä tulee esille pohjoiskarjalaisia mie- ja sie -ilmaisuja. Lius piirtää kerrassaan mainiota ajankuvaa 1980-luvun Joensuusta. Asuimme Joensuussa yli 30 vuotta, eli hyvin paljon tuttuja paikkoja vilisee kirjassa. Käydään Koskikadun biljardisalongissa, Cafe Helennassa, Soitinvalinnassa ja Laululavalla. Elokuvia käydään katsomassa Kino-Karjalassa tai Aallottaressa. Myös rukoushuone ja Mannelinin talo ovat minulle tuttuja. Eikä onneksi unohdeta Ilosaarirockiakaan. 

Tämä oli minulle ensimmäinen Tuomas Liuksen kirja. Niin hyvin viihdyin tämän  yli 500-sivuisen trillerin seurassa, että taidanpa laittaa lukulistalle kirjailijan aiempia kirjoja.

Kirja on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjoja hyllystäni.

Laila Hirvisaaren Hiljaisuus tyttäremme Kristan kokemana

                                              

Laila Hirvisaari on ollut paljon mielessäni viikonlopun aikana. Muistelen lämmöllä hänen historiallisten kirjojen tuotantoa, jota suomalaiset ovat rakastaneet aina 1970-luvulta lähtien. Hirvisaaren viimeisin kirja Hiljaisuus vuodelta 2016 on erilainen. Se on kaunis ja koskettava kuvaus yksinäisen lapsen peloista sodanjälkeisessä Suomessa.

Tyttäremme lukutoukka-Krista luki Hiljaisuuden ja koki kirjan hyvin tärkeäksi. Hän teki postauksen kirjasta Lukutoukan kulttuuriblogiin. Tästä alkoi Kristan ja Hirvisaareen kirjeenvaihto, joka jatkui Kristan kuolemaan asti 27.3.2017. Kristalle ajatusten, kokemusten ja tunteiden vaihtaminen Hirvisaaren kanssa oli hyvin merkityksellistä. Minä Kristan äitinä arvostin tämän jälkeen Hirvisaarta entistä enemmän. Uskon, että jos Krista eläisi, hän postaisi Hiljaisuuden uudelleen suuren kirjailijan muistolle. Uskon, että minä voin tehdä sen Kristan puolesta.

Krista/ Lukutoukan kulttuuriblogi maanantaina 7. marraskuuta 2016 klo 19.33.

"Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava. 2016. 239 sivua. 

Tutkiessani syksyn katalogeja en heti tajunnut kiinnostua Laila Hirvisaaren uudesta romaanista. Jostain syystä olen ajatellut ettei Hirvisaari ole "minun" kirjailijani ja siksi ohitinkin Hiljaisuuden tutustumatta sen juoneen paremmin. Virhe! Kun sain kuulla mistä kirja kertoo, tiesin heti että tässä on minun kirjani.

Hiljaisuudessa eletään 1940-lukua ja pääroolia näyttelee 9-vuotias Inga tyttö. Hän on jäänyt orvoksi ja elää isovanhempiensa hoivissa - aika onnettomana. Ingaa kiusataan koulussa eikä hänellä juuri ole ystäviä ja hän on mykkä. Vuosia sitten tapahtui jotain järkyttävää ja siitä asti Inga on kommunikoinut ainoastaan kirjoittamalla kysymyksiä esiliinan taskussa kulkevaan lehtiöön - sillä Inga on kyllä kiinnostunut toisista ihmisistä, tosin niitä jotka olisivat kiinnostuneita hänestä, on vähän. Kunnes hän eräänä päivänä tapaa ihmisen, johon pystyy luottamaan niin paljon että muistot purkautuvat.

Hiljaisuus on ennen kaikkea suunnattoman koskettava teos. Minulle vinkattiin Hiljaisuudesta ja kun tutustuin kirjan esittelyyn paremmin tiesin jo silloin sen tulevan syvälle sydämeeni. Inga nimittäin lukee paljon, hän lääkitsee sillä yksinäisyyttään ja sitä, ettei psyykkisistä syistä kykene puhumaan. Löysin tästä todella paljon itseäni. Raotan ovea menneisyyteeni kertomalla, että minullakin on ollut aika jolloin en pystynyt, jaksanut, halunnut, puhua paljoa. Ehkä ennen kaikkea kyse oli jaksamisesta tai haluamisesta, ehkä kyse oli siitä että kaikki vaati niin paljon voimia, etten jaksanut olla sosiaalinen. Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut purkautua, tämä vain tuli. Tuli sen vuoksi, että koin Hiljaisuuden niin väkevästi että itkin lukiessani todella paljon - aluksi huomaamattani, sitten tajusin varata kasan nenäliinoja vierelleni.

Laila Hirvisaari on tavattoman lahjakas kirjailija, sen huomasin Hiljaisuutta lukiessani. En ihmettele, että hän on niin suosittu ja hänen kirjojaan ostetaan paljon - miksi ihmeessä minä en ole lukenut hänen kirjojaan aikaisemmin? Lupaan ja vannon, hyvät lukutoukat, minä otan vahingon takaisin ja aion tutustua tähän kirjailijaan paremmin. Mitä kannattaa lukea seuraavaksi, vinkatkaa? Sillä toki rakastuin Hiljaisuuden tarinaan, mutta rakastuin myös Hirvisaareen kertojana, siihen miten hän kosketti minua.

Hiljaisuus on ehdottomasti viiden tähden romaani. Miten kirjailija saa 240:neen sivuun niin paljon tunnetta ja niin suuren tarinan, se on taito. Minulle tämä oli vuoden parhaita romaaneja jonka olisin suonut olevan Finlandia-ehdokkaiden joukossa - mutta aina ei voi saada mitä haluaa. Tämä on kuitenkin kirja jonka tulen varmasti lukemaan uudelleenkin ja itkemään silloinkin lukiessani."

Kiitos Laila Hirvisaari! 💓

Lukijoiden rakastama Laila Hirvisaari on poissa

Kuva: Jussi Nukari / Lehtikuva

Yksi Suomen rakastetuimpia kirjailijoita Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) nukkui pois toissapäivänä 16.6.2021. Hän oli 83-vuotias. 

Hirvisaari oli syntynyt Viipurissa vuonna 1938. Hän avioitui toimittaja ja tv-persoona Heikki Hietamiehen kanssa vuonna 1958. Heillä on kolme tytärtä, joista Eve Hietamies on myös kirjailija. Hietamiesten avioliitto kesti vuoteen 1991. Vuonna 2004 Laila otti käyttöön tyttönimensä Hirvisaari. 

Karjala ja karjalaisuus

Hirvisaari on kirjoittanut useita laajoja historiallisia romaanisarjoja. Monien sarjojen tapahtumaympäristö on kirjailijan synnyinseutu eli Karjalan kannas ja Laatokan Karjala. Monet sarjoista sijoittuvat Suomen historian taitekohtiin. Karjalan Kunnaiden haastattelussa vuonna 2014 Hirvisaari totesi: "Karjala on sielussani: se on ehtymätön, se on kulttuuri, kieli, Kalevala. Se on ollut osa Suomea ja sisällä sydämissämme se on sitä yhä."

Yli 40 julkaistua romaania

Tunnettuja Hirvisaaren kirjoittamia sarjoja ovat mm. Laatokka-sarja, Sonja-sarja, Lehmusten kaupunki-sarja, Imatra-sarja ja Anni-sarja. Minä, Katariina teoksellaan Hirvisaari oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2011. Kaksi vuotta myöhemmin kirja sai jatko-osan Me, keisarinna. Viimeiseksi Hirvisaaren kirjaksi jäi Hiljaisuus (v. 2016), joka on kaunis ja koskettava kuvaus yksinäisen lapsen peloista sodanjälkeisessä Suomessa. Lisäksi Hirvisaari on kirjoittanut Eve-tyttärensä kanssa televisiosarjat Kirje isältä ja Tauno Tukevan sota. Hirvisaaren kirjoja on myyty pitkälti yli neljä miljoonaa kappaletta. Useat Hirvisaaren kirjoista ovat olleet monina vuosina myydyimpiä kotimaisia kirjoja. Kirjailija sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1993 ja professorin arvonimen vuonna 2002. 

Suomalaisten rakastama kirjailija

Hirvisaaren romaanit ovat ihastuttaneet suomalaisia jo vuodesta 1972. Oman kansan historian tunteminen ja ymmärtäminen kiinnostavat suomalaisia. Minuun Hirvisaari vetosi historiallisten romaanien taiturina ja samalla viihdekirjallisuuden konkarina. Hän kirjoitti historiallista viihdettä yhdistäen taitavasti faktaa ja fiktiota. Hirvisaaren luoma tarkka ajankuva ja luotettava taustatyö yhdistettyinä kiinnostaviin henkilöhahmoihin takaavat juuri oikeanlaisen konseptin historiallisille romaaneille.

Muistan lukeneeni Hirvisaaren tuotannosta Laatokka-sarjan, Sonja-sarjan, Lehmusten kaupunki -sarjan ja Imatra-sarjan. Luin myös teoksen Minä, Katariina. Hiljaisuus teki minuun suuren vaikutuksen. Nämä kirjat luin aikana, jolloin minulla ei vielä ollut kirjablogia. Blogiaikana luin uudelleen Imatra-sarjan kirjoista kolme, koska ne liittyivät Imatran Valtionhotelliin, jossa yövyimme muutaman kerran. 

Postaukset ovat kirjoista Kruunupuisto (2005) ja Grand Hotel (2007) (linkki) ja Myrskyn edellä (2006) (linkki).

Laila Hirvisaaren poismeno on suuri menetys meille kaikille. Kiittäen ja hyvää matkaa toivottaen. 

Lämmin osanotto omaisille ja voimia suruun.