Denise Rudberg: Salainen koodi

Denise Rudberg: Salainen koodi. Into. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Det första chiffret. Kontrahenterna. Suomentanut Anu Koivunen. 284 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mikään, mitä tässä rakennuksessa lausutaan tai tehdään, ei missään tapauksessa saa päätyä ulkopuolisten tietoon. Joudutte allekirjoittamaan useita asiakirjoja, joissa vannotte toimivanne Ruotsin valtion ja tämän tehtävän hyväksi." (s. 122)

Denis Rudberg on aloittanut kirjailijauransa chick lit -kirjailijana ja siirtynyt sitten dekkaristiksi. Hänen nk. elegant crimea edustava Marianne Jidhoff -sarja on saavuttanut suuren suosion sekä Ruotsissa että kansainvälisesti. Nyt Rudberg on oman sukuhistoriansa innoittamana ottanut uudeksi haasteekseen historialliset romaanit. Salainen koodi, jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Tukholmaan, aloittaa Liittolaiset-sarjan.

On vuosi 1940. Toinen maailmansota on alkanut. Kolme erilaisista olosuhteista tulevaa nuorta naista, Elisabeth, Signe ja Iris, tapaavat Tukholmassa varsin erikoisessa tilanteessa. Naiset on valittu testiin, jossa testataan matemaattista lahjakkuutta ja ongelmanratkaisukykyä. 

"Te kolme, jotka istutte tässä tänään, olette meidän toivomme." (s. 97) 

Testiin osallistuu suuri joukko lahjakkaita naisia. Lahjakkaat miehet on testattu jo aiemmin. Elisabeth, Signe ja Iris selviytyvät testistä parhaiten. Näin heidän valintaansa perustellaan: "Te kolme erotuitte muista tämänpäiväisistä hakijoista, ja panimme merkille, että ylititte selvästi myös miesten keskiarvon, jonka selvitimme jokin aika sitten. Teillä kaikilla on poikkeuksellisen vahva hahmotuskyky ja erittäin hyvät edellytykset siihen, mitä arkikielessä kutsutaan ongelmanratkaisukyvyksi." (97) Mutta mihin tehtävään heidät valitaan, se tuntuu olevan vielä hyvin salamyhkäistä. Tehtyään tiukat vaitiololupaukset naisille selviää, että he tulevat työskentelemään salaisessa Ruotsin puolustusvoimien työryhmässä, jonka tehtävänä on saksalaisten koodin murtaminen. Kaikki työryhmän jäsenet tietävät, että tehtävä ei ole helppo. Innokkaina ja uteliaina, joskin hieman pelokkaina, naiset ryhtyvät työhön. 

Pikkuhiljaa, päivä päivältä naiset tutustuvat toisiinsa. He huomaavat tulevansa toimeen keskenään, jopa ystävystyvän. Jokainen heistä pohtii, miten paljon toisille voi kertoa, miten paljon toisiin voi luottaa. 

"Hän, Roslags-Kullan mitätön Signe Jansson." (s. 20)

Signe on muuttanut maalta Tukholmaan. Hänen sisarensa oli kuollut ja Signe oli huolehtinut hänen Erik-pojastaan. Sitten pojan isä, siis siskon mies, vaati että Signen tulee mennä hänen kanssaan naimisiin. Siihen Signe ei suostunut. Hän lähtee Tukholmaan. Ei Signe mikään mitätön nainen ole, päinvastoin. Hän on neuvokas, käytännönläheinen, nopeaälyinen, hän osaa huolehtia professorista ja hän osaa tehdä hyvää ruokaa. Signe tuntee jatkuvaa alemmuudentunnetta siitä, ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta käydä koulua. Kouluikäisenä hän halusi kuitenkin oppia ja niinpä hän paneutui innokkaana veljen koulukirjoihin.  

"Esikunnan oma Rita Hayworth" (s. 23) 

Elisabeth on varakkaasta tukholmalaisesta perheestä. Hän on kaunis, viehättävä, räväkkä, suulas ja sanoo, mitä ajattelee. Olipa tilanne mikä tahansa, Elisabeth ei jää sanattomaksi. Hän on perusluonteeltaan iloinen ja on aina valmis kujeisiin. Hänen aiempi työpaikkansa oli ollut Ilmavoimien esikunnassa, missä hänen esimiehensä oli huomannut Elisabethin matemaattisen lahjakkuuden. 


"Äiti, mietitkö sinä äsken isää?" (s. 112)

Sitten on vielä Iris, äiti joka on tullut kahden poikansa kanssa kumiveneellä Virosta Tukholmaan. Mitä Iris on paennut? Miksi aviomies ei ole mukana? Näitä salaisuuksiaan Irish purkaa vähitellen. Vaikkakin vielä on asioita, joista hän ei voi eikä halua puhua kenellekään. Nyt Irisin toiveena on saada aloitetuksi uusi elämä Ruotsissa yhdessä poikiensa kanssa.  

Saksalaisten koodin murtaminen ei ole yksinkertainen tehtävä. On luonnollista, että saksalaiset eivät lähetä ymmärrettäviä viestejä, vaan kaikki on koodattua. Saksalaisilla on mahdollisesti käytössään uusi ja edistyksellinen salauslaite, G-kirjoitin eli Geheimfernschreiber. Naisten työpäivät venyvät pitkiksi, ja kaikilla on tunne, ettei edistymistä tapahdu. 

Oli ilo tarttua tähän kirjaan jo pelkästään kannen vuoksi. Kansi on kaunis ja kuvastaa hyvin tämän historiallisen teoksen tunnelmaa. Rudberg on valinnut historialliselle sarjalleen kiinnostavan ja hieman erilaisen näkökulman toiseen maailmansotaan. Kirjailija kertoo, että kirja pohjautuu todellisiin tapahtumiin, joista hän on kuullut virolaiselta isoäidiltään. 

Rudberg on taitava ja rutinoitunut kirjoittaja. Hänen sujuvasti kirjoitettua tekstiään on ilo lukea. Kiitos sujuvasta tekstistä kuuluu myös kääntäjä Anu Koivuselle. Varmalla otteella Rudberg kuljettaa juonta niin, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä läpi kirjan. Rudbergin vahvuus Marianne Jidhoff -dekkarisarjassa on mielestäni ihmissuhteiden taitava kuvaus. Se on vahvuus myös tässä kirjassa. Vahvojen naisten kolmikko tuli minulle tutuksi ja jopa läheiseksi. Erityisen läheinen suhde minulla syntyi Signeen. Signen käytännönläheinen persoona teki minuun suuren vaikutuksen. Ajankuvauksessa päästään hyvin 1940-luvun tunnelmaan. Tukholmaa tunteville kaupunkikuvaus on varmasti kiinnostavaa luettavaa. Huomasin, että 1940-luvulla Tukholmassa kulkivat vielä raitiovaunut. Ne poistettiin Tukholman kaupunkikuvasta vuonna 1967. 

Kirja toimii paljolti esittelyjaksona sarjan jatko-osille. Mietin kirjaa lukiessani, että kirjasta saisi kiinnostavan elokuvan. Luinkin kustantajan sivuilta, että sarja on myyty jo tv-sarjaksi. Odotan kiinnostuneena kirjan jatko-osaa. Niin mielelläni jatkan matkaa Elisabethin, Signen ja Irisin kanssa. 

Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo äänikirjana

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like. 2019. Lukija Jonna Järnefelt. Kesto 9 t 30 min. Supla.

Aloittaessani Kuisman Kerrostalon kuuntelun minulla ei ollut mitään käsitystä eikä myöskään minkäänlaisia ennakko-odotuksia kirjasta. Tiesin kyllä, että jotakin hyvää oli odotettavissa, koska olihan kirja yksi vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaista. 

Elämä on selviytymistä päivästä toiseen. 

Kuuntelin kirjaa ensimmäisen tunnin ajan lähes tyrmistyneenä. Esille tulee vain toinen toistaan hurjempia ja kurjempia ihmiskohtaloita. Sellainen tämä kirja on, sellainen tämä kerrostalolähiö on jossakin suomalaisen keskisuuren teollisuuskaupungin laitamilla. Vuokrakerrostalossa asuu monenlaisia ihmisiä, tässä kirjassa lähes kaikki ovat jollakin tavoin yhteiskunnasta syrjäytyneitä ja jo toivonsa menettäneitä suomalaisia. Asukkaat ovat narkkareita, alkoholiongelmaisia, yksinhuoltajia, vaimojaan hakkaavia miehiä sekä itseään myyviä naisia. Yhteistä heille kaikille on työttömyys. Työttömiksi yhteiskunta heidät luokittelee, vaikka onhan heillä oma työnsä, huumeiden myynti ja itsensä myynti. Heidän asemansa on kuitenkin sen verran hyvä, että heillä on asunto vuokrakerrostalossa, jonka on ostanut kansainvälinen kiinteistösijoitusyhtiö. Valvontakameroiden avulla yhtiö pystyy tehokkaasti valvomaan asukkaiden toimia. Alue on rauhatonta. Edes poliisi ei  uskalla tulla alueelle. Lähes kaikki palvelut - Alko, pankit, kirjasto, monet kaupat - ovat siirtyneet alueelta pois vuosia sitten.

Kerrostalolähiön kuvaus saattaa olla dystopiaa, mutta varmasti ainakin osittain se on kyllä ihan tätä päivää. Miten tällainen epätoivoinen lähiö on voinut syntyä hyvinvointi Suomessa? Kerrostalolähiöitä alkoi syntyä kaupunkeihin jo 50-luvun lopulla, kun kaupunkien väestömäärä kasvoi voimakkaasti. 1990-luvun laman aikana monissa vuokratalolähiöissä tapahtui slummiutumista. Laman jäljet näkyivät pitkään. Epäsuotuisa kehitys jatkui, työttömyys ja sosiaaliset häiriöt lisääntyivät ja sitä myötä syrjäytyminen ja slummiutuminen pahenivat. Tilanne ei liene parantunut 2010-luvulla, kuten kirjan tapahtumat osoittavat. 

#Kerrostalo2019

Jokaisessa kirjan luvussa päähenkilönä on joku lähiön asukkaista. Pikkuhiljaa asukkaiden elämät kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Tapaamme monta elämästään syrjäytynyttä miestä, naista ja lasta, joiden monien kohtalo saa sydämen hakkaamaan ja kyyneleet silmiin. Tunnen syvää myötätuntoa pikku-Jadea kohtaan, jonka äiti ottaa miehiä vastaan ohuen seinän takana sekä Jessicaa kohtaan, joka pakotetaan väkivallan uhan alaisena toimimaan huumediilerinä. Jessica haluaisi tavata poikaansa Veetiä, joka on huostaan otettu. Surullinen on myös Tertun kohtalo, joka irtisanottiin kerrostaloasunnostaan maksamattomien vuokrien takia ja jolta taloyhtiö on kieltänyt pääsyn lähiöalueelle. Onneksi on pieniä hyllyydenhetkiäkin. Reino ja Marketta ovat yhä rakastuneita viidenkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen. 

Asukkaat eivät juuri tunne toisiaan, riittää että kuulee naapureiden huudot, karjunnat ja avunhuudot ohuiden seinien läpi tai näkee kadulla tapahtuvat tappelut ja huorittelut. 
  
Kun sinne synnytään, sinne myös jäädään.

Voi miten taitavasti Kuisma osaa kirjoittaa. Kirja on vahva kantaaottava yhteiskunnallinen romaani. Se on realistista kuvausta syrjäytyneistä ja toivonsa menettäneistä suomalaisista, joille Kuisma antaa äänen. Huumoria kirjassa ei juuri ole. Kirja herättää monia kysymyksiä. Esimerkiksi kysymyksen työn tekemisestä. Kukaan asukkaista ei tee työtä, siis normaalia työtä. Useimmat asukkaista eivät työnteosta edes haaveile. Eräs nuori mies muistelee, että hän oli ollut muutama vuosi sitten työkokeilussa. Töitä ei tarvitse tehdä, ei edes etsiä. Tällaisen elämän ja säännöllisen vastikkeettoman tuen saamisen mahdollistaa suomalainen sosiaalitukijärjestelmä. 

Kirjasta tulevat mieleen lehdistössä usein kuvatut ruotsalaisten kaupunkien maahanmuuttajien slummiutuneet lähiöt, jonne poliisitkaan eivät rohkene mennä. Tässä kerrostalolähiössä ei asu maahanmuuttajia. Maahanmuuttajateema kyllä vilahtelee siellä täällä, mutta lähiöasukkaiden joukossa heitä ei ole. Se on ymmärrettävää, koska olen käsittänyt, että tämä lähiö sijaitsee jossakin Länsi-Suomen kaupungissa. Ainakin toistaiseksi siellä päin on hyvin vähän maahanmuuttajia.

Erinomainen kirja. Suosittelen, jos et ole vielä lukenut. Sopii hyvin myös kuuntelukirjaksi. Jonna Järnefelt on taitava lukija.

Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. Kirjasta kirjaan, Kulttuuri kukoistaa, Kirjat kertovat ja Kirjarouvan elämää.

Niin tuli huhkittua pihamaalla yhdeksän tunnin verran Kerrostalon kera.

Tämän hetken kukintaa: sormustinkukka, pioni, jätti-idänunikko ja siperianunikko.

Kauniita kesäpäiviä, mukavia lukuhetkiä ja hyvää alkavaa heinäkuuta! 

Camilla Läckberg: Hopeasiivet

Camilla Läckberg: Hopeasiivet. Otava. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Vingar av silver. Suomentanut Aleksi Milonoff. 312 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Faye meni ikkunaan, katseli hetken Östermalmin katonharjoja ja jatkoi sitten muihin huoneisiin. Tämä olisi hänen kotinsa, kun hän hoitaisi Yhdysvaltain-laajentumista ja pelastaisi Revengen. Hänellä oli nyt kaksi kotia, toinen Italiassa, toinen täällä. Molemmat olivat tärkeitä, mutta eri tavalla. Puolet hänen sydämestään oli Italiassa, jossa hänen äitinsä ja Julienne asuivat. Mutta toinen puoli olisi aina täällä. Tukholmasta oli tullut hänen kotikaupunkinsa heti kun hän oli muuttanut tänne."

Hopeasiivet on toinen osa Läckbergin Faye-sarjassa. Ensimmäinen osa Kultahäkki (Otava, 2019) oli Ruotsin myydyin kirja vuonna 2019 sekä myös kansainvälinen menestys.

Pidin Kultahäkistä. Koin, että tällainen on psykologinen dekkari parhaimmillaan. (linkki) Hopeasiivissä tarina jatkuu siitä, mihin Kultahäkki jäi. Fayen ex-mies Jack on vankilassa Julienne-tyttären murhasta. Fayesta on tullut "miljardööri, feministinen ikoni" rakentamansa Revenge-yrityksen myötä. Fayen elämä ahdistavan avioliiton jälkeen tuntuu nyt seesteiseltä. Vuorossa ovat uudet haasteet. Revengen on aika laajentua USA:n markkinoille.

Mutta on Fayella oma suuri salaisuutensa, jota hänen tulee kaikin tavoin varjella. Hänen ja Jackin Julienne-tytär on elossa. Koska se on salaisuus, Faye on muuttanut Juliennen ja äitinsä kanssa Italiaan. Faye on varma, että kukaan ei tiedä heistä mitään. 

"There you go."

Mutta juuri kun kaikki tuntuu olevan kunnossa Revengen rakentamisessa, mustia pilviä nousee yrityksen taivaalle. Joku ostaa Revengen osakkeita. Ostot vain jatkuvat, eikä Fayella ole mitään käsitystä, kuka se voisi olla. Onneksi Faye tapaa työmatkallaan kiinnostavan miehen, finanssialalla työskentelevän David Schillerin, joka vie Fayen ajatukset pois osakkeiden ostosta, ainakin hetkellisesti.  David on varakas, ajaa Alfa Romeolla, käy kaksi kertaa kuussa Teatergrillenissä, asuu omakotitalossa Saltisissa, harrastaa brasialaista jujutsua. Hän on naimisissa oleva kahden lapsen isä, mutta ero on suunnitteilla. Eli kaiken kaikkiaan David tuntuu täydelliseltä mieheltä. Faye on onnellinen tavattuaan Davidin, vaikka "ajatteli, ettei saisi taas ihastua mieheen, vaikka alkoikin pelätä, että nyt oli jo liian myöhäistä." 

"Ensi kertaa elämässäni tajusin, että tappaminen voisi olla välttämätöntä."

Kirjassa liikutaan Tukholmassa ja Italiassa, ja lisäksi Faye tekee liikematkoja Amsterdamiin, Lontooseen ja Pariisiin. Kirjassa eletään myös Fayen lapsuus- ja nuoruusvuosia Fjällbackassa. Rankat lapsuuden kokemukset paljastuvat vaihe vaiheelta. Lapsuuteen on kuulunut väkivaltaa ja vihaa, mutta myös rakkautta, rakkautta äitiä kohtaan. "Rakastin äitiä. Ja äiti rakasti minua. Rakastimme toisiamme." Lapsuuden tapahtumat ovat suuresti vaikuttaneet Fayeen. Hän on valmis murskaamaan tieltään häntä uhkaavat henkilöt.  

"Ja juon samppanjaa kuin luksusvaimo, joka on juuri vaihdettu sihteeriin."

Faye on kiinnostava nainen. Hän on elänyt avioliitossa narsistisen miehen kanssa. Olisi hyvinkin mahdollista, että Faye tuntisi vihaa ja katkeruutta miehiä kohtaan kaiken sen jälkeen, mitä hän kokenut. Mutta sellainen olisi Fayelle vierasta. Hän on valmis uusiin suhteisiin, hän on valmis uusiin flirtteihin, hän on valmis nauttimaan rakastelusta ja rakastetuksi tulemisesta. Miehet ovat Fayelle mukavaa vapaa-ajan viihdykettä, mutta myös kohteita, joita tarvittaessa voi kohdella hyvinkin kylmästi ja kovakouraisesti. Miehiin ei voi täydellisesti luottaa, mutta sen sijaan naiset ovat Fayelle tärkeitä niin ystävinä kuin yhtiökumppaneina. Naiset osaavat, he ovat ammattitaitoisia, viekkaita, oikeudenmukaisia. He ovat lojaaljeja ja heihin voi luottaa. Naisissa on voimaa. 

Denise Rudbergin Marianne Jidhoff -dekkarit luokitellaan eleganteiksi rikosromaaneiksi, eikä tämä Läckbergin Faye kauaksi jää Mariannesta. Faye on kaunis nainen. Hän pukeutuu tyylikkäästi ja kalliisti, nauttii saamastaan huomiosta. Hän on rikas ja sellaiselta hän haluaa näyttääkin. Hän käyttää Jimmy Choon kenkiä, Dolce & Gabbanan silkkihametta, Max Maran pitkää valkoista päällystakkia ja tärkeitä tavaroita hän kuljettaa nahkaisessa Chanelin Boy Bagissa, jossa on niittejä tai Louis Vuittonin salkussa. Samppanja ja GT:t ovat olennainen osa Fayen päiväohjelmaa.

Läckberg on taitava rakentamaan jännitystä. Hän osaa kuljettaa juonta lukijaa kiinnostavasti vailla kiireen tuntua, rauhallisesti edeten. Kirja on taitavasti rakennettu. Kun tulee takauma Fayen lapsuuteen, se on kirjassa selkeästi otsikoitu "Fjällbacka - silloin". Kirjaa on helppo lukea, dialogi kuljettaa juonta sujuvasti eteenpäin. Jotakin kuitenkin jää puuttumaan. Tapahtumien kulku monin paikoin oli ennalta arvattavissa eikä trillerimäistä yllätysmomenttia syntynyt. Kultahäkissä pidin Fayen persoonasta, mutta nyt hän näyttäytyy mielestäni epäsympaattisena, kovana ja liikaa juovana businessnaisena.  

Ihmettelin kirjan nimeä. Mielestäni hopeasiivillä viitataan lennostoon ja lentokoneisiin. Mutta ei tässä kirjassa. Fayelle hopeasiivet symboloivat vahvuutta sekä myös uuden ajan alkamista. 

Kirjan pystyy mainiosti lukemaan myös itsenäisenä teoksena. Faye-sarja ei todennäköisesti tähän osaan pääty. Sellainen tuntu jää kirjan viimeisestä lauseesta.

Trevor Noah: Laiton lapsi

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020. Englanninkielinen alkuteos Born A Crime. Stories from a South African Childhood. Suomentanut Jaana Iso-Markku. 357 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Etelä-Afrikka, maan historia ja rotujen tasa-arvo ovat kiinnostaneet minua jo pitkään. Apartheidia vastustaneen Andre Brinkin (1935-2015) kirjat tulivat luetuiksi useammankin kerran. Erityisesti Katson pimeään (WSOY, 1976) ja Valkoinen, kuiva kausi (WSOY, 1988) ovat erityisesti jääneet mieleeni. Tärkeitä kirjoja ovat olleet myös Nobel-palkittujen Nadine Gordimerin ja J. M. Coetzeen teokset. Sitten tuli Nelson Mandelan aika, vankeusvuodet Robben Islandilla ja viimein vuoden 1994 ensimmäiset vapaat demokraattiset vaalit, jolloin Mandela valittiin presidentiksi. Olimme Etelä-Afrikassa, kun Nelson Mandela kuoli vuonna. 2013. Mustien surun pystyi aistimaan, kokemukset ja suru yhdistivät heitä. Kuulimme useita koskettavia tarinoita Mandelan merkityksestä tämän maan mustalle väestölle. Safarileirin rangerimme kertoi, että ilman Mandelaa hän ei pystyisi työskentelemään ihanneammatissaan, koska aiemmin kaikkien rangereitten tuli olla valkoisia. Muutaman kuukauden takaisella Etelä-Afrikan matkallamme tutustuimme mm. Sowetoon. 

"Minä olin rikos syntyessäni." (s. 43)

Trevor Noah syntyi v. 1984. Se oli apartheidin aikaa. Se oli aikaa, jolloin mustalla ja valkoisella rodulla ei ollut lupa sekoittua. Trevor syntyi mustan eteläafrikkalaisen äitinsä ja valkoisen sveitsiläisen isänsä rikoksen seurauksena. Aikuisena Trevor ymmärtää, että äidin teko oli "mielipuolinen ja huimapäinen". Mutta sellainen oli äiti, "epätavallisen peloton nainen, ja peloton ihmisen pitää ollakin, jotta hän voi tehdä niin kuin äiti teki." (s. 37) Trevorin hankkiminen ei ollut helppo päätös äidiltä. Hän kyllä ymmärsi tekonsa seuraukset, hän tiesi, että hänet voitaisiin laittaa vaikkapa vankilaan. Sellaiseen tilanteeseen äiti ei kuitenkaan joutunut, mutta Trevorin vaaleanruskea ihonväri oli ongelma jo pienenä. Ei ollut laitonta olla värillinen, jos molemmat vanhemmat olivat värillisiä, mutta oli laitonta olla mustan ja valkoisen jälkeläinen.  Äidin piti olla tarkkana, kun hän oli ulkona Trevorin kanssa. "Hän piti minua kädestä tai kantoi minua, mutta jos paikalle ilmestyi poliisi, hänen piti erkaantua minusta ja teeskennellä, että en ollut hänen lapsensa, kuin olisin ollut pussillinen kannabista." (s. 45)  Valkoisen isän kanssa Trevor ei luonnollisestikaan voinut näyttäytyä. 

"Soweto oli meidän." (s. 58)

Äiti ja Trevor asuivat Johannesburgin Sowetossa. Sowetossa asui lähes miljoona ihmistä. Asukkaille ei ollut kauppoja, ei baareja eikä ravintoloita, oli vain päällystämättömiä teitä, hyvin vähän sähköä ja puutteellinen viemäröinti. Mustien oli pakko luoda itselleen mahdollisuuksia. Syntyi epävirallisia kauppoja, oli laittomia baareja ja salakapakoita. Kodin rakentaminen alkoi hökkelistä, johon sitten pystytettiin tiiliseinä, jos saatiin rahaa säästöön. Asukkaista 99,9 prosenttia oli mustia. Ja sitten oli Trevor, joka oli kuuluisa ihonvärinsä takia, hän oli mustaa vaaleampi. Häntä käytettiin jopa maamerkkinä. "Talo Makhalima Streetillä. Kulmassa näet vaaleaihoisen pojan. Käänny siitä oikealle." (s. 73) 

Soweton slummeja maaliskuussa 2020. Kuva AA.

"Jumala on aviomieheni." (s. 56) 

Trevor ei voinut tavata isäänsä, mutta tilanne oli sama muidenkin Soweton lapsien kanssa. Onnekkaimmat isät olivat töissä jossakin kaivoksella kaukana Sowetosta, mutta suurin osa oli vankiloissa taisteltuaan apartheidia vastaan. Miesten jättämän tyhjiön täytti uskonto. Trevorin äiti oli erityisen uskovainen. Trevorin piti käydä äitinsä kanssa viikottain kolmessa jumalanpalveluksessa. 

Pohtiessaan ja kuvatessaan mustan väestön asemaa Etelä-Afrikassa Trevor Noah peilaa tapahtumia maan historiaan ja politiikkaan. Apartheid luonnollisesti nousee usein esille. Saadakseen apartheidin toimimaan tehokkaasti valkoisten piti "laumauttaa mustat aivot". Tämä tapahtui bantukouluissa. Niissä opetettiin, kuinka lasketaan perunoita ja miten hakataan puita. "Ei bantun kannata opiskella historiaa tai luonnontieteitä, sillä hän on alkukantainen", hallitus sanoi. "Se johtaa häntä vain harhaan ja näyttää hänelle niittyjä, joilla hänen ei ole lupa laiduntaa." (s. 83)  

"Äiti osoitti minulle, mikä oli mahdollista." (s. 98)

Mandela merkitsi paljon, hänen myötään apartheidin muurit alkoivat rakoilla. Oli juuri sopiva äidille ja Trevorille muuttaa pois Sowetosta. Äiti ja Trevor elivät hyvin vaatimatonta elämää. Äiti piti järjestystä yllä, poika oli vilkas ja lähes aina pahanteossa, mutta yhtä kaikki äiti ja poika rakastivat toisiaan. Sitten Trevorin ollessa 7-vuotias äiti tapasi Abelin, mustan autonkorjaajan. Voi äiti, joka oli niin päättäväinen ja viisas nainen, miten lankesit tällaiseen mieheen, mietti Trevor. Abelin naista alentavalla käytöksellä oli kytköksensä heimoperinteisiin. Kun siihen vielä yhdistyivät alkoli, huumeet ja väkivalta, lopputulos olikin täydellisen epätoivoinen. 

Laiton lapsi on New York Timesin bestseller.

Kirja on kiinnostavaa kuvausta Trevorin lapsuudesta ja nuoruudesta sekä mustien elämästä apartheidin aikana. Trevorin pelasti äiti, joka jaksoi uskoa poikaansa ja  jaksoi opettaa häntä. Häneltä Trevor oppi positiivisuutta ja huumorintajua, jotka ovat kuljettaneet hänet USA:han koomikon ja poliittisen kommentaattorin tehtäviin. Vuonna 2018 Time-lehti valitsi Trevor Noahin maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Noah taitaa kirjoittamisen taidon ja siihen liittyen huumorin käytön. Huumoria on käytetty juuri oikealla tavalla keventämään vihan ja väkivallan täyttämiä apartheidin vuosia. Noahin intensiivinen kuvaus kosketti minua. Uskon, että kirjan lukeneet muistavat kiitollisuudella Nelson Mandelaa, joka muutti niin monen mustan elämän ja antoi mustille toivon paremmasta tulevaisuudesta. Suosittelen Nelson Mandelan kirjaa Pitkä tie vapauteen (WSOY, 2014) täydentämään Noahin kirjan kuvausta apartheidin vuosista. 

Laiton lapsi on yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksistani. Kiitos Jaana Iso-Markulle kirjan hyvästä käännöksestä.

Soweto on lähes entisensä

Soweton yli miljoonasta asukkaasta on nykyisinkin n. 98 % mustia. 

Ei kaikki ole slummialuetta Sowetossa. Tässä mustien parempaa asuinseutua. Sunnuntaipäivä ja rouva on palaamassa kirkosta. Maaliskuu 2020. Kuva AA.

Harvinainen katu maailmassa. Vilakazi Streetilla Sowetossa on asunut kaksi nobelistia: Nelson Mandela ja Desmond Tutu. Maaliskuu 2020. Kuva AA.

Kari Levola: Harju

Kari Levola: Harju. Robustos. 2020. 153 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minä olen sinusta paljon kuullut, niin ja meidän omista tietojärjestelmistä lukenut. Ja nyt kun kuultiin, että juuri sinä teit hälytyksen sieltä luksushuviloilta, ajattelin että juuri tuollaista kansainvälisten kokousten eksperttiä täällä tarvitaan tueksi, kun on kaikkea tämmöistä ylimääräistä sählyä." (s. 77)

Harju on toinen osa Levolan Raistola-sarjaa. Ensimmäistä osaa Live Evil (Robustos 2019) en ole lukenut, mutta se ei haitannut, hyvin pääsin Raistolan kyytiin. Kuusikymppinen raisiolainen poliisi Raistola matkaa junalla kohti Punkaharjua. Raistola toipuu sydänleikkauksesta ja siksi hänet on passitettu viikon kuntoutusjaksolle Punkaharjun kauniisiin kansallismaisemiin. Kuntoutushotelli osoittautuu vanhaksi arvokkaaksi rakennukseksi. Rakennus on jo yli sata vuotta vanha ja on ensin palvellut keuhkotautiparantolana ja sodan aikana sotilassairaalana. Raistolalta kestää tovin jos toisenkin ennen kuin hän osaa suunnistaa sokkeloisessa rakennuksessa. Mutta huoneensa hän löytää kuin löytääkin. Huonekaveriksi ilmaantuu alajärveläinen vanhempi konstaapeli Heinonen. Heinosesta ei oikein ottanut selvää, "sillä vaikka pohjalainen näytti yksinkertaiselta, se taisi sittenkin olla järkimies, tai sitten umpihullu, ja onko niillä lopultakaan suurta eroa." (s. 22)

"Se oli siis tapettu siihen tikkatauluun?" (s. 41)

Kuntoutushotelli sijaitsee kauniilla paikalla Saimaan rannalla. Rannassa on hienoja luksushuviloita, jotka tuntuvat kaikki olevan varattuja. Syykin selviää. Suomen ja Venäjän presidentit tapaavat Punkaharjun Kartanohotellissa. Turvamiehiä ja muuta seuruetta majoittuu myös Kuntoutushotellissa. Ja onpa siellä majoittuneena myös Heinosen esimies Pohjanmaalta. Raistola yrittää osallistua kuntoutukseen, mutta voimat eivät vielä riitä kaikkeen, eivätkä kirjalliset tehtävät oikein jaksa innostaa. "Voi hevonhelvon helvetti!" toteaa Raistola, kun pitäisi laatia tiekartta omasta kuntoutumisesta. Niinpä hän ottaa omaa aikaa tutustuakseen luonnonkauniiseen ympäristöön. Mutta levollinen luonnonrauha rikkoutuu, kun venäläismies löydetään niitattuna ranta-alueen tikkatauluun. Ja lisää ruumiita on tulossa. 

Pian Raistola huomaa olevansa täysillä mukana tutkinnassa. Hän osallistuu myös presidenttien tapaamiseen Kartanohotellissa. Raistola tuntee olevansa umpikujassa rikosten suhteen, mutta onneksi hän saa apua Helenalta, kauniilta paikalliselta poliisilta. 

Putin ja Niinistö tapasivat Punkarjulla 26.7.2017.

Putin ja Niinistö tapasivat Punkaharju-hotellissa. Kuva AA.

Olipa kiinnostavaa lukea tätä kirjaa. Aina kun tapahtumat liittyvät tuttuihin seutuihin, kirjan kiinnostavuus lisääntyy. Olemme perheeni kanssa viettäneet paljon aikaa Punkaharjun kauniissa maisemissa, koska appivanhemmillani on siellä kesämökki. Ja satuinpa olemaan Punkaharjulla juuri päivää ennen Putinin ja Niinistön tapaamista. Kulkurajoitteita oli runsaasti, eikä Kartanohotellille päässyt lainkaan. Punkaharjua tuntevat tunnistavat kirjaa lukiessaan, että Kartanohotelli on Saimi Hoyerin Punkaharju-hotelli, entinen Valtionhotelli.  

Kartanohotellin punatukkainen omistajatar. Kuva AA.

Raistolaan oli kiva tutustua, mieheen joka on ihan oma itsensä ja jolla ei ole tarvetta miellyttää ketään. Kuiva, hieman kierokin huumori leimaa hänen sanomisiaan. Olisiko jatko-osissa odotettavissa jotakin vipinää Helenan kanssa. Tosin emme tiedä, missä Helena lienee tällä hetkelläkään, koska Punkaharjulla ei enää ole poliisia. Levola on taitava kirjoittaja. Hänellä on taito saada tapahtumarikas rikostarina mahtumaan vain 150 sivuun. Levola on tuottelias ja palkittu kirjailija, hän on saanut mm. J. H. Erkon palkinnon, Finlandia Junior -palkinnon sekä Arvid Lydecken -palkinnon. Dekkareita Levola ei ole aiemmin kirjoittanut.

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu. Into. 2020. Norjankielinen alkuteos Mot meg i paradis. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. 399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minun tyttäreni", Milla toistaa. Hän tuntuu sanovan sen yhtä paljon itselleen kuin vieressään istuvalle putkinäkövisionäärille. "Minulla on tytär. Tai siis", hän kuiskaa, "oli. Kunnes jouduin luopumaan hänestä." Jokin hänen kasvoissaan on yhtäkkiä muuttunut, silmien ja suun ympärille on ilmaantunut juonteita ja ryppyjä, jotka pilkottavat ohuen meikin alta. Ehkä ne ovat olleet siinä koko ajan, en vain ole pysähtynyt katsomaan niitä." (s. 63)

Paratiisin kutsu on toinen osa Bakkeidin Aske-sarjaa. Ensimmäistä osaa, Meren aaveet, en ole lukenut, mutta se ei haitannut, hyvin pääsin mukaan Asken kyytiin. Thorkild Aske, kirjan minä-kertoja, on yksinäinen, tylyn oloinen ja hieman rähjäinen entinen poliisi. Askella on hurja menneisyys, josta muistoina ovat lukemattomat arvet eri puolilla kehoa. Kaiken lisäksi Aske on päihderiippuvainen. Mutta yhtä kaikki, hän on taitava selvittämään visaisiakin rikoksia. Aske oli saanut oppinsa mm. sarjamurhaajien haastattelukoulutuksessa USA:ssa. Asken tausta, jota valotetaan kirjassa vaihe vaiheelta, on mitä moninaisin. Menneisyydestä nousevat esille muutaman vuoden takaiset tapahtumat, jolloin Aske oli mukana järkyttävässä auto-onnettomuudessa ja sitä myötä menetti virkansa poliisin sisäisen tutkinnan kuulustelijana ja sai vankilatuomion. Kolme vuotta Stavangerin vankilassa oli rankkaa aikaa. Aske yritti itsemurhaa, mutta epäonnistui. Seurauksena oli happivaje ja sen seurauksena riippuvuus kipulääkkeisiin. Aske tietää itsekin, että hän on koukussa oleva huumeidenkäyttäjä. Hänen psykiatrinsa on tehnyt hyvää työtä ja saanut Asken jättämään lääkehuumeet - toistaiseksi.

Aske tuntee, että hänen aikansa on siirtyä eläkkeelle, nyt kun hän on menettänyt työpaikankin. Keskustelut työkyvyttömyyseläkkeestä on jo käyty ja uudenlainen tulevaisuus häämöttää, kunnes sitten tulee kutsu uuteen tehtävään. Uusi haaste kutkuttaa Asken mieltä, hän haluaa tietää siitä enemmän. Niinpä hän matkustaa Stavangerista Osloon, tapaa tulevan työnantajaehdokkaansa Milla Lindin sekä pipareita leipovan ruotsalaisen Joachimin ja kaksi poliisia. Milla, joka on Norjan menestyneimpiä rikoskirjailijoita, haluaa Asken taustoittamaan tulevaa kirjaansa. Kirja on dekkarisarjan päätösjakso, jossa selvitetään kahden nuoren tytön katoamista. Aiemmin Lindin kirjoja taustoittanut Robert Riverholt on murhattu. Ei Aske kauaa mieti, hän ottaa tehtävän vastaan.

"Ennemmin tai myöhemmin te kaikki alatte vihata minua." (s. 91)

Terävänä ja älykkäänä poliisina Aske huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Joku salaa jotakin. Eikä Aske pysty pysymään paikoillaan. Robertin murha on vain pieni osa rikosvyyhtiä, mukaan tulevat kahden nuoren tytön katoamiset ja monen monta muuta kiemuraa, jotka kuljettavat Askea paikasta toiseen. Jännittäviä tapahtumia saadaan seurata milloin Pietarissa, milloin Arkangelissa, milloin Lofooteilla. Pian Aske on niin syvällä rikosvyyhdin tutkinnassa, ettei hän voi muuta kuin jatkaa. "Siksi", huokaan ja kallistan tärveltyneen poskeni ovenkarmia vasten, "että kun pääsen vauhtiin, en osaa lopettaa." (s. 91) Väkivaltaa on paljon ja ruumiita tulee. Välipaloina kirjailija tarjoaa kiinnostavia henkilökuvauksia. Erityisesti Asken entinen esimies Gunnar Ore ja hänen vaimonsa Ann Mari ovat kiinnostavia tuttavuuksia. Gunnarin ja Asken piikittelevä sanailu on viihdyttävää luettavaa. Loppuratkaisua ennätin veikkailla mielessäni jo moneen otteeseen, mutta pieleen meni. Loppuratkaisu on todella yllätyksellinen.

Pidin tästä erinomaisesta dekkarista. Kirja tarjoaa hyvää dekkariviihdettä, sitä suosittua nordic noiria, ja samalla hieman erilaista jännitystä. Pahuutta ja väkivaltaa on, veri lentää ja ruumiita tulee, mutta on kirjassa jotakin muutakin. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja taitavasti rakennettu. Dekkari koostuu kuudesta osasta, joiden kaikkien otsikot alkavat samalla tavalla: Ne jotka... Tällaisista taitavista yksityiskohdista pidän. Luvut ovat lyhyitä ja sujuva dialogi toimii hyvänä apukeinona juonen kuljettamisessa. 

Henkilögalleria on mielestäni kirjan vahvuus. Roolien rakentamiseen on panostettu ja mukana on kiinnostavia roolihahmoja. Ja selvää on, etteivät he kaikki suinkaan ole sieltä puhtoisimmasta päästä. Aske kaikessa epäsovinnaisuudessaan on kiinnostava tyyppi. Uskon, että  Bakkeidin Aske-sarjasta tulee menestys, niin lupaava dekkari tämä Paratiisin kutsu on. 

Juhannustervehdys Ilomantsista

Terveiset eiliseltä Ilomantsin reissulta.

Kaunista ja aurinkoista Petkeljärven kansallispuistossa

Petkeljärvi

Kesäinen maisema Parppeinvaaralta

Nautimme karjalaisen pitopöydän Parppeinpirtillä

Ja ainakin me viihdyimme.

Viinitornissa. Yläkerroksessa on Hermannin viinibaari. Upeat maisemat. Lasissa Hermannin kuoharia.

Kotipihan unikkoja.

Mukavaa ja aurinkoista juhannusta!