Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. 2018. Tammi. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. 379 sivua.

Lainattu ystävältä

Satu Vasantola kuvaa eteläpohjalaisen suvun tarinaa neljässä polvessa 1930-luvulta aina nykypäivään saakka. Sukusaagan Martta-emäntä on kovia kokenut, työteliäs pohjalaisnainen, joka omien emännän töittensä ohella hoitaa myös isännän työt aviomies-Topin viettäessä aikaansa alkoholin parissa. Martan elämää avataan kirjassa pikku hiljaa, mutta selväksi käy, että vaikka Martan elämä ei ole ollut helppoa, niin siitä huolimatta hänellä vielä 92-vuotiaana riittää aikaa ja ymmärrystä omille lapsilleen, lastenlapsilleen ja jopa lastenlastenlapsilleen. Uskon, että Martan voi yhdistää niskavuorelaisuuteen, niin vahva hänen persoonansa on. Martan syntymäpäiville tulee  koko lähisuku.

Ne tulisivat pitkästä aikaa kaikki, Susannakin Helsingistä asti. Martta nosti pöytään ohraleivät ja makkarat, tiikerikakun ja leipäjuuston, 23 lautasta, kahvikuppia ja lusikkaa. Kaksikymmentäkolme, se oli Martan väen määrä nyt, kun Topin oli keuhkosyöpä vienyt ja Shakir oli tainnut asettua pysyvästi taloksi Susannan luo. Eikä siinä mitään, asettukoon, kun tuntui tyttöä kauniisti kohtelevan. (s. 169)

Susanna on yksi Martan lastenlapsista, joka päättää lähteä opiskelemaan lakia Helsinkiin. Vaikka niin monet sukulaiset jäävät Pohjanmaalle, Susanna on tiennyt lähtevänsä jo kouluajoista saakka. Hän huolehtii koulustaan tunnollisesti, jotta lakiopinnot avautuisivat hänelle. Samalla hän pakenee vihaamaansa isää, jonka väkivaltaisuuksista Susanna pitää isäpäiväkirjaa. Mutta menneisyys seuraa mukana.  

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa Tapio kuolee ja Martta-äiti joutuu hautaamaan oman lapsensa. Susanna tapaa irakilaisen Fatiman, jonka hän majoittaa oman olohuoneensa lattialle. Fatiman ja veljensä Tariqin tausta on mielenkiintoinen, mutta koin sen melko keinotekoisena lisänä. Kirjassa olisi ollut ihan riittävästi materiaalia ilman Fatimaakin. Kirjan toinen osa keskittyy Martan taustan kuvaamiseen ja 50-lukuun, kun taas kolmannessa luvussa eletään tätä päivää. 

Suvun henkilöistä Martan ja Kaarinan ohella pidin Martan vanhimmasta pojasta ja Martan suosikkipojasta Tapiosta, jonka hautajaisia vietetään kirjan ensimmäisessä luvussa. Tapio edustaa mielestäni periksiantamatonta pohjalaismiestä. Alkukantaiset tunteet, mm viha, leiskahtavat esiin, kun on tarve  puolustaa itselle tärkeitä asioita tai tärkeitä henkilöitä. Tapiolla on voimakas halu jäädä Pohjanmaalle.

Näistä näkymistä hän ei haluaisi luopua koskaan, avaruudesta ja kauas näkemisestä. Tapio ei muuttaisi täältä  ikinä. Ei Helsinkiin, ei takaisin Ruotsiin, ei edes Seinäjoelle. Ei mihinkään, missä katuvalot loistaisivat niin ettei tähti erottanut. (s. 85)

Etelä-Pohjanmaan avaruutta (Wikipedia)

Niinpä Tapio päättää perustaa rakennusliikkeen veljiensä kanssa - ihan noin vain, ilman mitään alan koulutusta. Mutta niin rakentuu talo toinen toisensa jälkeen - periksiantamattomuudella ja jääräpäisyydellä.

Siihen se on noussut, neljän perheen rivitalo, Tapion tahdosta. Näkisivätpä autotehtaan pomot Tapion nyt, oman firmansa johtajana, rakentamaansa rivitaloa myymässä. Vieläkö katsoisivat suomalaista miestä alaspäin? (s. 195)

Nimensä mukaisesti kirjassa käsitellään lähtemistä, paluuta ja jäämistä. Helsingissä asuva Susanna pohtii:

Ja kun sinne oli kerran hypännyt, paluu ei ollut mahdollista vaikka tahtoisikin. Palaajassa oli vierasta verta, kuka sellaista tahtoisi takaisin. Eikä itsekään osaisi ajatella niin kuin ennen, ei pystyisi pyyhkimään pois yliopiston oppeja. (s. 217)

Sukutarina on vahva ja samalla hyvin koskettava. Vasantola kuvaa hienosti ja uskottavasti Martan sukua sekä elettyä sotaa ja sodan jälkeisiä tiukkoja vuosia. Sukusaagan lomassa tulee vahvana esille eteläpohjalainen elämäntapa ja asenteet. Tällaiset vahvat sukutarinat ovat suosittuja, niistä moni löytää omia tarttumapintojaan. Uskon, että tästä kirjasta tulee suosittu lukupiirikirja. 

Vaikkakin voin kirjan luettuani todeta, että pidin kirjasta, niin samalla totean, että kirjan lukeminen oli melko työlästä, liiankin työlästä. Kirjan lukujen otsikkoina olevat vuosiluvut vievät lukijan milloin kauas historiaan, milloin tähän päivään. Jatkuva vuosilukujen tarkkaileminen vie osan kirjan lukemisen nautinnosta. Mietin, että kirjassa oli niin runsaasti teemoja, että tarinat olisivat riittäneet vaikkapa kahteenkin kirjaan. Kirjan ehdoton vahvuus on Vasantolan upea kieli, niin taitavasti ja sujuvasti hän kirjoittaa kuvausta Martan suvusta ja eteläpohjalaisuudesta. En palaa takaisin koskaan, luulen on Vasantolan esikoiskirja. Uskon ja toivon, että saamme Vasantolalta luettavaa jatkossakin. 

Satu Vasantola (kuva Tammen sivuilta)

 Tämä postaus on osa Tuijatan järjestämää Naistenviikkohaastetta.