Ilkka Taipale: Mielisairaalassa, lääkärin muistelmat

Ilkka Taipale: Mielisairaalassa, lääkärin muistelmat. 2018. Into. Kansi: Elina Salonen. Kannen kuva: Magi Viljanen. 396 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tänään on toimittava! (s. 9)

Ilkka Taipaleen itsensä kirjoittama muistelmakirja kattaa Taipaleen 55 työvuotta, joista hän on viettänyt 14 vuotta psykiatrina mielisairaaloissa sekä 11 vuotta kansanedustajana.  Siinä ei ole paljon eroa, Taipale on tokaissut potilailleen. Taipale tunnetaan psykiatrina, kansanedustajana, pasifistina ja kansalaisaktivistina, jonka aloitteesta on lähtöisin moni kehittämishanke yhteiskunnan heikko-osaisten aseman parantamiseksi.

Taipaleen ura lääkärinä alkoi vuonna 1966 Hesperian sairaalasta. Sen jälkeen hän on työskennellyt Nikkilän mielisairaalassa, Järvenpään sosiaalisairaalassa ja Kellokosken mielisairaalassa. Taipale erikoistui psykiatriaan Koskelan sairaalassa vuonna 1970. Lisäksi hän on ollut mukana useissa uudishankkeissa sekä toiminut Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professorina.

Viinaa ja vanhuksia
 
Heti aloitettuaan lääkärin tehtävät Hesperian sairaalassa Taipale lähti aktiivisesti ajamaan rappioalkoholistien ja asunnottomien asiaa. Tuloksena oli 1960-luvulla avattu Kallion alkoholipoliklinikka ja Helsingin Ruoholahteen sijoittuva miesten ensisuoja eli Liekkihotelli. Liekkihotellista Taipale toteaa: Miehiä tuli sinne yli tuhat, aivan kaaokseen asti. Taipaleen aktiivisuus vähäosaisten aseman parantamiseksi jatkui koko hänen työuransa ajan. Paljon hän sai aikaiseksi, vaikkakin moni hyvä aloite kaatui byrokraattiseen vastustukseen. 

Kellokoski maailman kartalle 

Mielenkiintoisin osio kirjassa on mielestäni Taipaleen työskentelyjakso Kellokosken mielisairaalan ylilääkärinä. Taipale koki tärkeäksi Kellokosken mielisairaalan tunnetuksi tekemisen ja siksipä hän järjesti vierailuja Kellokoskelle, kutsui valokuvaajia ja television tutustumaan mielisairaalan toimintaan. Kaiken huippuna oli vielä Arto Halosen ohjaama Prinsessa-elokuva, joka kertoo Kellokosken prinsessasta skitsofreenikko Anna Lappalaisesta. Viimeistään tässä vaiheessa Kellokosken sairaala tunnettiin koko Suomessa.  

Taipale kehitti Kellokoskella  erilaista aktiivista toimintaa potilaille. Psykoterapia perustuu puheeseen, joskin kaikki eleet ja ilmeet ovat sen osia. Eri taideterapian muodot ovat samalla lailla tärkeitä avaten monien potilaiden solmut ja luovuuden. Moni ei puhu eikä pukahda, vaan tekee. Työn jälki puhuu puolestaan. (s. 171)  Taipaleen aloitteesta rakennettiin talkoilla ruusutarha Kellokosken sairaalan omistamaan Annanpuistoon. Rouva Tellervo Koivisto vihki ruusutarhan sekä ylihoitaja Anna Pakalénin patsaan v. 1998. Kirjasta käy ilmi, että Kellokosken sairaala oli Taipaleelle äärimmäisen tärkeä ja siksi hän tekikin pyyteetöntä kehittämistyötä sairaalan hyväksi. Onkin ymmärrettävää, että Taipaleen oli vaikea hyväksyä päätöstä Kellokosken sairaalan sulkemisesta.

Kellokosken sairaala (kuva Kansan Uutisista)

Myös kansainvälinen toiminta oli tärkeää Taipaleelle. Kirjassa on lyhyitä matkaraportteja hänen vierailuistaan eri maiden mielisairaaloissa ja vankiloissa. Kirjassa on myös Kellokosken veteraanipotilaan P. E. Lundin runoja. Tässä yksi esimerkki.

Kotikylä

Keravan kujat,
Savion poltetut kummut,
Korson kujat
ja kurapellot, lapsuuteni maisemat
jäivät taakse.
Tuli Kellokosken pioneerikylä tilalle
Kuinka pitkäksi aikaa,
Herra? (s. 127) 

Suosittelen!

Pohdin kirjaa aloittaessani, millainen lukukokemus tästä kirjasta kehkeytyy, koska olen täysin amatööri psykiatrisella kentällä. Toki Ilkka Taipale nimenä oli tuttu, samoin kuin  hänen vaimonsa Vappu Taipale. Epäilykseni olivat turhia, Taipale pitää huolen siitä, ettei lukija pääse pitkästymään. Vakavien asioiden lomassa huumori hersyää. Lukija saa kattavan kuvan psykiatrian kehittymisestä 60-luvulta alkaen mukaan lukien 70-luvun alkupuolelle sijoittuvat avohoidon käynnistämisen ja mielenterveystoimistojen perustamisen. Olin juuri äskettäin lukenut Katja Kallion Yön kantajat, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Seilin mielisairaalaan, jolloin psykiatria otti ensiaskeleitaan. Siksi olikin kiinnostavaa lukea psykiatrisen lääkityksen historiasta. Kirja keskittyy kuvaamaan Taipaleen uraa psykiatrina eduskuntatyön ja poliittisen työn jäädessä taka-alalle.

Taipale kirjoittaa napakkaa tekstiä, luvut ovat lyhyitä, lukujen otsikot ovat kuvaavia. Teksti on suoraa, avointa, jopa rehvakastakin. Tekstiä on kevennetty mukavilla sattumilla. Esimerkiksi kesällä 1974 Taipale oli kesätöissä Vaasan mielenterveystoimistossa. Hänen asiakaskuntaansa kuuluivat mm närpiöläiset. Taipale ei juuri ymmärtänyt heidän ruotsiaan, mutta kuunteli kuitenkin närpiöläisten huolia asiaankuuluvan tunnin ajan ja totesi sitten: Jag förstär er. Myöhemmin potilaat olivat arvioineet, etteivät koskaan olleet tavanneet parempaa lääkäriä. 

Pidän ihmisistä, joilla on Taipaleen tavoin kyky nauraa itselleen ja omille toiveilleen. Miinuksena tavallista lukijaa ajatellen on suuri määrä aiheeseen liittyviä nimiä, jotka varmasti alaa tunteville ovat tuttuja, mutta maallikko vaan huokailee nimipaljouden keskellä. Kirjaa lukiessa tieto lisääntyy, mieli avartuu ja on helppo ymmärtää, miksi vähäosaisten auttaminen on tärkeää. Voin suositella kirjaa sekä ammattilaisille että maallikoille, jotka ovat kiinnostuneita yleensä psykiatrian kehitysaskeleista sekä mieleltään sairaiden, asunnottomien ja alkoholistien asemasta 60-luvulta tähän päivään.

75-vuotias Taipale toteaa: Minä en hellitä!.