Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia. St Maryn aikakirjat. Sitruuna. 2025. Englanninkielinen alkuteos Just One Damned Thing After Another. The Chronicles of St Mary's. Suomentanut Risto Mikkonen. Kansi: Susanna Appel. 405 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Historia on vain toinen toistaan seuraavia kirottuja sattumuksia." Arnold Toynbee

Madeleine Maxwell, tuttavallisesti vain Max, on valmistunut tohtoriksi Thirskin yliopistosta. Yllättäen Max saa sähköpostin entiseltä opettajaltaan Sibyl De Winteriltä, joka kehottaa Maxia hakemaan työpaikkaa St Maryn historiantutkimuksen laitokselta. "Palkka on surkea ja työolot vielä huonommat, mutta työpaikkana se on suurenmoinen. Siellä työskentelee muutamia todella lahjakkaita ihmisiä." Max innostuu välittömästi. Hänellä on ollut intohimo historiaa kohtaan siitä lähtien, kun hän yhdeksänvuotiaana tutustui Henrik V:teen ja Azincourtin taisteluun. Max hakee paikkaa ja huomaa pian, että kyseessä ei ole ihan tavallinen historiantutkimuksen laitos, eivätkä historioitsijatkaan vaikuta ihan alansa normiedustajilta. 

Maxille selviää, että laitoksen historioitsijat eivät vain tutki menneisyyden merkittäviä tapahtumia, vaan he myös vierailevat niissä. Kyseinen laitos on kehittänyt ainutlaatuisen aikamatkustusmuodon. Historioitsijat voivat matkustaa ajassa taaksepäin tutkimaan menneisyyden mysteereitä. Matka taittuu hyvin varustetuissa kapseleissa. Kapselimatkoilla tutustutaan mm. noin vuoden 1400 Schrewsburyyn, Peterloon verilöylyyn Manchesterissa vuonna 1819 ja pelastetaan Alexandran legendaarisia kirjakääröjä. Merkittävin kapselimatka suuntautuu liitukaudelle. "67 miljoonan vuoden päähän, suurin piirtein. Dinosaurusten keskelle!" Kohteet ovat kiinnostavia, mutta matkustaminen ei ole vaaratonta. Kapselien toiminnassa on vakavia häiriöitä. Tavataan myös vihamielisiä, kilpailevia aikamatkustajien ryhmiä. 

Historioitsijat näkevät aikamatkailun riskit, mutta vastineeksi he saavat kokea monia upeita asioita, joista he ovat vain voineet unelmoida tähän saakka. 

Hieman epäluuloisesti tartuin tähän kirjaan, sillä lempilukemistooni ei kuulu fantasiakirjallisuus eikä myöskään aikamatkailu. Mutta päätin jättää ennakkoluulot sikseen - onneksi. Ihme kumma, tarina otti valtaansa. Kirja ei ole historian oppikirja, vaan ideana on aikamatkustaminen ja Maxin kokemukset. Maxille sattuu paljon onnettomia tapahtumia, joista osa on hänen omaa syytään, mutta eivät toki kaikki. Kirjassa on suuri joukko ihmisiä, joiden kanssa en juuri tullut tutuksi, sen verran dominoiva Max oli. Kirjan henkilöt on kattavasti esitelty kirjan ensilehdillä. Olisi kiva tietää, millaisia aikamatkustamisen ajatuksia kirja on herättänyt lukijoissa. Minne he haluaisivat kapselin heidät kiidättävän? Minulle nousi päällimmäiseksi Thermopylain taistelu 480 eea.

Tarina kerrotaan Maxin vahvalla ja humoristisella äänellä. Huumori on kauttaaltaan nokkelaa ja älykästä. Kaiken kaikkiaan hienoa ja riemukasta brittiviihdettä. 

St Maryn aikakirjat -sarjalla on tuhansia viiden tähden arvioita Amazonissa. Englanninkielisiä kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta ja sarjaa on käännetty yli 10 kielelle. 

Laura Malmivaara: Iltatähti

 

Laura Malmivaara: Iltatähti. Otava. 2024. Päällys: Elina Warsta. 221 sivua.

Malmivaaran Iltatähti kertoo nimensä mukaisesti perheen iltatähdestä. Iltatähti on yksivuotias Armas, jota Laura rakastaa yli kaiken. "Painauduit minua vasten. Aivan kuin olisit imenyt rintakehäni tuoksua. Takerruit terävillä kynsilläsi kiinni ihooni ja revit lähemmäksi. Se meni kurttuun, ihoni oli löysempää kuin ennen. Sinua se ei haitannnut. Rakastit minua. Omit minut kokonaan." Kun Laura muistelee raskauden taustalla olleita useita keskenmenoja, rakkauden tunne poikaa kohtaan tuntuu entistä syvemmältä. 

Laura ei edes ollut kovin innostunut vauvasta, olihan perheessä jo kolme lasta, Aune ja Ella Lauran edellisestä avioliitosta ja Oona Teon edellisestä avioliitosta. Mutta Teo halusi lasta, ainakin yhtä. "Mä haluan lisää lapsia, isäsi parahti uhmakkaasti. Ja sä et, hän jatkoi puolestani. Sä olet tehnyt hyvin selväksi, että sun lapset on jo tehty, mutta mulle se on asia, jota en voi ohittaa." Laura ymmärtää, että Teon halua saada lisää lapsia ei vain voinut ohittaa. "Se oli läsnä joka päivä, jokaisessa riidassa, jokaisessa hiljaisuudessa ja painostavassa katseessa." 

Laura oli lähes viisikymppinen Armaksen syntyessä. Useimmat naiset tuossa iässä suunnittelevat lastensa ylioppilas- tai konfirmaatiojuhlia ja alkavat jo nauttia omasta elämästään ilman huolenpitoa lapsista. Mutta viisikymppisellä Lauralla alkaa jälleen vauva-arki yövalvomisineen. Siinä ohessa pitää tehdä töitä, huolehtia isoista tytöistä ja huomioida aviomies ja hänen tarpeensa.

Laura on matkalla kirjailijatapahtumaan, missä hänellä on esitys. Mukana matkaavat Armas ja Ella. Ella on juuri päässyt intistä ja aloittanut itsenäisen elämän pois kotoa. Nyt Ella on lupautunut mukaan Armaksen lapsenvahdiksi. Matkalla Lauran ajatukset ovat tulevassa esiintymisessä, mutta poukkoilevat menneisiin vuosiin, uuteen liittoon Teon kanssa, muuttoon uuteen taloon, Armaksen syntymään ja tyttöihin. Niin paljon lepää Lauran harteilla. Suhde Teon kanssa ei ole kohdallaan, Teo kokee, ettei hän saa omaa osuuttaan Laurasta ja muuttaa nukkumaan toiseen kerrokseen. 

Pidin paljon Laura Malmivaaran teoksesta Vaiti (linkki). Vaiti-kirjassa hän keskittyy kuvaamaan suhdettaan ex-aviomieheensä Aku Louhimieheen, kun taas tässä kirjassa tapahtumat ja ihmissuhteet värittyvät Armaksen kautta. Autofiktiivisen teoksen kirjoittaminen on varmasti vaatinut kirjailijalta rohkeutta ja päättäväisyyttä, niin avoin ja vilpitön hän on purkaessaan läheisiä ihmissuhteitaan. Pidän Malmivaaran kirjoitustyylistä. Se on sujuvaa, konstailematonta ja elävää. Tarinaa on helppo seurata, vaikka tapahtumia käsitellään useilla aikatasoilla. Jää nähtäväksi, vieläkö Malmivaaralla riittää ammennettavaa omasta elämästään.

Lukupiirikirjana Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät

 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena. 2020. Kansi: Laura Noponen. 244 sivua.

Olisimme halunneet lukupiirikirjaksemme Anna Soudakovan uutuuden Haikara levittää siipensä, mutta koska kirjaan on kirjastossa pitkät varausjonot, päätimme tutustua Soudakovan esikoisteokseen Mitä männyt näkevät. 

Kirjan alkutapahtumat sijoittuvat vuoden 1936 kesäkuuhun. Ollaan Leningradissa ja Juri täyttää viisi vuotta. Voi miten onnellinen tämä pieni poika onkaan saadessaan lahjaksi keinuhevosen, jonka hän nimeää Salamaksi. Ilmassa on aistittavissa epävarmuutta, ja parin kuukauden päästä Jurin perheen elämä muuttuu, samoin kuin monien läheistenkin. Eikä vain hetkeksi vaan vuosikymmeniksi. Mitään kunnioimaton, röyhkeä NKVD tulee hakemaan Jurin isää. Isä rauhoittelee, itsekin järkyttyneenä. "Tämä on väärinkäsitys. Palaan kohta takaisin." Muutaman päivän päästä haetaan äiti. Pidätyksiä tapahtuu yhtälailla monien sukulaisten kuin myös tuttavien perheissä. Kenellekään ei kerrota syitä pidätyksiin. 

Juri ja sisarensa Maria jäävät isovanhempien huostaan. Nyt heidät, isänmaan vihollisten vanhemmat sekä isänmaan vihollisten lapset, karkotetaan Uzbekistaniin. Mummo yrittää tiedustella lasten vanhempien olinpaikasta, mutta mitään vastausta ei saada.

Ollaan vuodessa 1942. Mummo ja vaari ovat kuolleet. Juri on lastenkodissa ja Maria ohjataan opiskelemaan ompelemista. Ompelemista sen vuoksi, että sinä vuonna on vuorossa ompelijoiden koulutus. Kun sota on ohitse, Maria ja Juri asuvat Leningradissa. Maria on työssä asetehtaassa ja Juri käy koulua. Sodan jälkimainingeissa kaikesta on puutetta, niin asunnoista, ruoasta kuin käyttötavaroistakin. Mutta onhan aate. "Onneksi kirkas sosialistinen ajatus kaiken jakamisesta, yhteisestä onnesta ja oman tilan tarpeettomuudesta johtaa kommunalkojen ja asuntoloiden perustamiseen." Juri haluaa opiskella ja hakee sotilaslentäjäopistoon. Mutta ei pääse. "Olette siis isänmaan vihollisen poika. Ei teistä ole sotilaslentäjäksi. Tietäkää paikkanne."

Anna Soudakovan sukutarina kuljettaa lukijoita Stalinin ajan Neuvostoliitosta tämän päivän Turkuun. Matka on ollut kulkijoille pitkä, matkaan on mahtunut epätoivoa ja kyyneleitä, mutta myös paljon valoa, rakkautta ja ennen kaikkea sinnikkyyttä. Keskustelimme järjestelmällisestä mielen myrkyttämisestä Stalinin ajan Neuvostoliitossa ja totesimme, että elämä tämän päivän Putinin Venäjällä ei juuri poikkea Stalinin ajasta. Ihmisiä on helppo manipuloida, kun asennekasvatus aloitetaan pienestä pitäen ja kun tarjolla on vain yksi vaihtoehto. Traumaattiset kokemukset ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet siirtyvät taakaksi sukupolvelta toiselle, kun niitä ei pystytä käsittelemään.  

Neuvostoliiton romahtamisen myötä arkistot hieman avautuivat ja tämän kaltaisen kirjan kirjoittaminen on ollut mahdollista. Gulag on ongelmallinen aihe Venäjän historiassa. Liian paljon pahaa tapahtui Stalinin sortokaudella. Liian paljon on jäänyt selvittämättä tai paljastamatta. Tuomioita ei ole annettu. Nürnbergia tai muutakaan oikeusistuntoa ei koskaan järjestetty. Totesimme, että vaikka kirjailija kertoo omasta sukuhistoriastaan, hän on pystynyt ottamaan etäisyyttä ja on kyennyt kuvaamaan sukunsa järkyttäviä kohtaloita vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta.

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond. Sitruuna 2025. Englanninkielinen alkuteos Strange Sally Diamond. Suomentanut Veli-Matti Murtovaara. 419 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan alku herättää heti mielenkiintoni. "Vie minut roskiin", hänellä oli tapana sanoa. "Kun kuolen, vie minut roskiin. Minä olen kuollut enkä tunne mitään. Sinä itket silmäsi turvoksiin", hän sanoi ja nauroi, ja minäkin nauroin, sillä kumpikin tiesi, etten minä itkisi silmiäni turvoksiin. En itke koskaan." Tallaisen neuvon kirjan minä-kertoja Sally Diamond saa isältään. Sally noudattaa neuvoa, pakkaa kuolleen isänsä roskasäkkiin, kantaa säkin polttotynnyriin ja sytyttää tynnyrin sisällön tuleen. Sally on silloin 42-vuotias.

Tästä juoni lähtee avautumaan. Kuollut isä on Sallyn adoptioisä. Hänen oikea isänsä on Conor Geary ja oikea äitinsä on Denise Norton. Adoptiovanhemmat kertoivat, että he olivat löytäneet Sallyn metsästä, kun Sally oli vauva. Tämä oli kaukana totuudesta. Sallyn oikea isä Conor, 31 vuotta, oli siepannut Denisen tämän ollessa 11-vuotias. Vuosi oli 1966. Conor laittoi Denisen asumaan erilliseen huoneeseen, kahlitsi hänet ketjuin patteriin, harjoitti väkivaltaa ja teki tytön raskaaksi. Denise synnytti Sallyn vuonna 1974. Vankeus jatkui neljätoista vuotta, ja kun viimein äiti ja tytär löydettiin, he molemmat olivat äärettömän huonokuntoisia. Sallya hoitanut lääkäri ja psykologi adoptoi tytön. Sally kasvoi ja kehittyi, mutta vankeusvuodet olivat jättäneet voimakkaat jäljet tytön persoonaan. Sally oli autistinen, eikä pystynyt hallitsemaan tunteitaan. 

Adoptioisän kuoleman jälkeen Sally tutkii laatikoista löytyneitä päiväkirjoja ja kasettinauhoja. Tulee ilmi yllättäviä asioita. Hänen oikea nimensä ei suinkaan ole Sally Diamond, vaan Mary Norton. Löydettyjen tietojen perusteella Sally joutuu tekemään vaikeita päätöksiä, mitä kertoo ja kenelle. Ennen kaikkea pitää tehdä päätöksia, keneen voi luottaa. Sallyyn ottaa yhteyttä Mark, joka on hyvin utelias Sallyn menneisyydestä. Sallyn on päätettävä, ovatko miehen tarkoitusperät vilpittömät.

Toinen kirjan minä-kertoja on Peter. Peter on Sallyn vanhempi veli, myös Sallyn lailla vankeudessa syntynyt. Conor Geary pitää Peterin täysin eristyksessä yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Isä on hyvin manipuloiva ja saa Peterin uskomaan, että tämä ei voi tavata muita ihmisiä hyvin harvinaisen ihosairauden vuoksi. Teini-iän kynnyksellä totuus isän toimista paljastuu Peterille. En halua paljastaa juonesta tämän enempää, mutta voin taata, että luvassa on takuulla otteessaan pitäviä tapahtumia.

Pidin kirjan rakenteesta. Sallyn ja Peterin tarinat kulkevat rinnakkain. Ajanjaksot ja näkökulmat ovat hyvin tasapainossa. On selvää, että Sallyn ja Peterin polut yhtyvät kirjan lopussa, mutta hyvin yllättävällä tavalla. Pidin Sallysta todella paljon. Hän kamppailee vuorovaikutusongelmien ja tunteiden hallitsemisen kanssa, on naiivi, hieman omituinen, mutta ennen kaikkea hyvin sydämellinen ja vilpitön. 

Särmikäs Sally Diamond on vakuuttava, omaperäinen ja äärimmäisen hyvin otteessaan pitävä psykologinen trilleri. En kuitenkaan suosittele tätä heikkohermoisille. Vaikka kirja ei ole lohdullista luettavaa, sen vetovoima on kiistaton. Tapahtumat ovat synkkiä, hurjia ja järkyttäviä, mutta mukana on myös yllättäviä huumorin pirskahduksia. Suosittelen tämän hämmästyttävän tarinan lukemista kaikille trillereiden ystäville. 

Liz Nugent on irlantilainen kirjailija. Tämänkin kirjan tapahtumat sijoittuvat Irlannin maaseudulle. Särmikäs Sally Diamond valittiin vuonna 2023 Irlannin parhaaksi rikoskirjaksi.

Matt Haig: Mahdoton elämä

Matt Haig: Mahdoton elämä. Aula & Co. 2025. Englanninkielinen alkuteos The Life Impossible. Suomentanut Sarianna Silvonen. Kansi Jim Tierney. Esilehdet Neil Gower. 416 sivua.

En ollut tutustunut lainkaan Matt Haigin tuotantoon, mutta koska olin kuullut paljon kehuja hänen teoksistaan Keskiyön kirjasto ja Syitä pysytellä hengissä, halusin lukea hänen tuoreimman kirjansa Mahdoton elämä.

Grace Winters on eläköitynyt 72-vuotias matematiikan opettaja. Hän asuu yksin, hänen miehensä Karl on kuollut neljä vuotta sitten. Myös hänen poikansa Daniel oli kuollut polkupyöräonnettomuudessa kolmekymmentä vuotta sitten. "Minulla oli ikävä Karlia. Minulla oli ikävä Danielia. Minulla oli ikävä sitä henkilöä, joka olin ollut vuosikymmeniä sitten. Sitä henkilöä, jonka Christina oli tuntenut. Sitä minua, joka ei koskaan rypenyt surussa." Gracen päivät ovat
yksinäisiä, hän ei juuri tapaa ihmisiä. Sitten eräänä päivänä Grace saa kirjeen, joka muuttaa täysin hänen elämänsä. Kirjeessä "sanottiin, että Christina oli kuollut ja testamentannut minulle talonsa Espanjassa, koska olin kauan sitten kohdellut häntä ystävällisesti." Siitä päivästä lähtien Gracen elämä muuttuu dramaattisesti eikä yksinäisyydestä ole enää tietoakaan.

Tämä 72-vuotias vanha rouva todellakin ostaa menolipun Ibizalle. Kohta hän on perillä kauniilla saarella, mutta hänelle annettu talo ei ole minkään mittapuun mukaan kaunis. Päinvastoin, se on hyvin rähjäinen ja huonokuntoinen. Käy ilmi, että Christina oli kuollut merellä, mutta mitään muuta ei tiedetty. Perillä talossa Grace saa luettelon ohjeista, jotka ohjaavat hänet Alberton luo. Grace päättää lähteä, koska hän haluaa selvittää, miten hänen ystävänsä on kuollut. Alberto pyytää Gracea sukellusretkelle. Grace suostuu, vaikka ei ole koskaan sukeltanut.

Toistaiseksi juonessa ei ole mitään erityistä.

Sukellusretkellä Grace joutuu kosketuksiin oudon valon kanssa, joka antaa hänelle poikkeavia voimia. Hän pystyy näkemään kauas tulevaisuuteen ja pystyy lukemaan monien henkilöiden ajatuksia. Mutta ennen kaikkea Gracen tulee vapautua omasta menneisyydestään, jotta hän pystyy tuntemaan onnea. Häntä neuvotaan: "Vapauta itsesi epäilyksistä ja syyllisyydestä. Vapauta itsesi siitä, mitä olet tehnyt. Sinun on oltava yhtä puhdas kuin tuo meri. Olet ollut hyvä ratkaisemaan ongelmia, Grace. Nyt sinun täytyy ennen kaikkea ratkaista itsesi. Olet yhä juuttunut omaan menneisyyteesi."

Juonen edetessä näihin yliluonnollisiin ilmiöihin lisätään vielä taistelu hyvän ja pahan välillä, korruptoituneet poliitikot, taistelu saaren luonnon pelastamiseksi ja uskomaton kasinomatka. Mielestäni tapahtumat olivat melko sekavia. Ymmärrystäni hankaloitti myös se, että en ole koskaan ollut fantasiakirjallisuuden enkä maagisen realismin suuri ihailija. Luin kuitenkin kirjan urhoollisesti loppuun. Onneksi luin, koska oli hienoa tavata onnellinen Grace kirjan lopputapahtumissa.

Hyvää kirjassa oli Haigin kieli. Sujuvaa ja eloisaa kieltä oli ilo lukea. Mukavaa oli, että kirjan päähenkilö on seitsemänkymppinen nainen. On kiva, kun eläkeikäisiäkin kelpuutetaan päähenkilöiksi. Oli kiinnostavaa nähdä, kuinka Gracen persoona kehittyi. Monet vuodet hän oli ollut sulkeutunut, eristäytynyt ja tuntenut syyllisyyttä poikansa kuolemasta. Pidin myös monista sivuhenkilöistä, esimerkiksi Albertosta, Sabinesta ja Martasta, ihania vuohia unohtamatta.

Haigin kirja antaa Ibizan saaresta monipuolisen kuvan. Lukijalle avautuu saaren historia. Saaren luonto on hyvin kaunista, mutta luonnonsuojelullisia toimenpiteitä tarvitaan, jotta luonto ei tuhoudu.

Jim Tierney on suunnitellut kirjan onnistuneen kannen ja Neil Gower puolestaan kivat esilehdet.

Louise Kennedy: Rikkomuksia

Louise Kennedy: Rikkomuksia. Kustantamo S&S. 2025. Englanninkielinen alkuteos Trespasses. Suomentanut Maija Heikinheimo. Lukija Krista Kosonen. 10H 53 min.  

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Belfastiin vuoteen 1975, pahimpiin the Troubles-vuosiin. The Troubles on ilmaus, jota käytetään kuvaamaan poliittisia ja uskonnollisia levottomuuksia Pohjois-Irlannissa 1960-luvulta vuoteen 1998.

Kirjan aiheesta voidaan sanoa, että se jopa kliseemäinen. Tässä väkivaltaisessa kaupungissa nuori katolinen nainen, 24-vuotias Cushla Lavery rakastuu vanhempaan, hyvännäköiseen, naimisissa olevaan protestanttiin. Mies on Michael Agnew, asianajaja, joka puolustaa katolilaisia IRA:an kuuluvia nuoria miehiä. Cushla on alakoulun opettaja. Hän asuu alkoholisoituneen äitinsä kanssa ja auttelee vapaa-aikanaan veljeään Eamonnia perhepubissa, joka jäi heille isän kuoleman jälkeen. Eamonn haluaa pysyä irti politiikasta, koska hänelle on tärkeää, että myös brittisotilaat käyvät pubissa. Jo alkuesittelyn perusteella lukija saattaa päätellä, että rakkaussuhteella ei ole onnistumisen mahdollisuutta. 

Eräänä päivänä pubiin tulee asiakkaaksi vetovoimaa uhkuva Michael. Hän pyytää Cushlaa opettamaan hänelle ja hänen ystävilleen iiriä. Suhde ei jää iirin opettamiseen, suhde kehittyy nopeasti rakkaussuhteeksi. Kennedy kuvaa suhteen kehittymistä yksityiskohtaisesti, Cushlan jatkuvaa Michaelin kaipuuta, hänen inhoaan itseään kohtaan, koska hän ei voi olla haluamatta Michaelia. Hän on aina tavoitettavissa, kun Michael sitä haluaa. Cushla saa selville, että hän ei ole Michaelille ensimmäinen suhde, mutta se ei vähennä hänen rakkauttaan. 

Cushlan ja Michaelin rakkaussuhde peilautuu Belfastin pelottaviin väkivaltaisuuksiin ja päivittäin räjähtäviin pommeihin. Esimerkiksi hääjuhlat oli siirrettävä viime hetkellä, kun hääpaikan hotellia pommitettiin. Cushlan mennessä juhliin joukko brittisotilaita nöyryytti häntä. Kennedy ei nosta väkivaltaa keskeiseksi elementiksi. Cushlan ja Michaelin on kuitenkin jatkuvasti otettava poliittinen tilanne huomioon. Heidän suhteensa ei saa paljastua.  

Kennedy kirjoittaa kauniisti rakkaudesta. Rakkautta on paitsi Cushlan ja Michaelin välillä, sitä on myös Cushlan ja hänen oppilaansa Daven välillä. Pientä Davea kiusataan. Hänen perheellään on vaikeaa, koska vanhemmat elävät seka-avioliitossa. Kuten Cushla pyrkii ylittämään uskonnon ja politiikan rajat Michaelin kanssa, samaa hän yrittää Davyn perheen kanssa. Lopputulos ei ole hyvä. 

En koe olevani kirjoissa itkijä, mutta nyt ne kyyneleet vain tulivat. Kirja jäi elämään mieleen useaksi päiväksi ja useamman kerran vielä kirjan kansien sulkeuduttua tarvitsin nenäliinaa. Kirja on loistava, oivaltava, kaunis ja sydäntäsärkevä lukukokemus. Näin pakahduttavaa kirjaa en ole aikoihin lukenut. Kirja on Kennedyn esikoisteos.

Tiina Martikainen: Verijäljet

 

Tiina Martikainen: Verijäljet. Otava. 2025. Kansi Mika Tuominen. 348 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pidin paljon Martikaisen edellisestä Ruuti-dekkarista (Otava 2023). Hienoa, että Miran työpari, pelkäämätön saksanpaimenkoira Ruuti on jälleen mukana uudessa kirjassa. 

Ruuti pääsee rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimon kanssa jälleen tositoimiin, kun sammattilaisen Oravanpesän leirikeskuksen rannasta löytyy huivilla kuristettu nainen. "Naista lyötiin tylpällä esineellä tai hän kaatui, ja sitten häntä vedettiin portaita pitkin." Pian saadaan selville, että uhri on 35-vuotias Linda Rantala. Läheisten haastattelu aloitetaan välittömästi. Kun Antti Korhonen ja Mira ovat haastattelemassa Lindan poikaystävää Teroa, Miran puhelin soi. Rikoskomissario Niilo Komsi ilmoittaa: "Linda ei jäänyt ainoaksi. Sammatista, Elämännokan leirikeskuksesta on löytynyt naisen kroppa. Kuristettu kuten Lindakin. Nyt on piru merrassa." Uhri on Heini Turunen, perheenäiti. 

Ruuti saa tehtäväksi tutkia maastoa. Ruuti ohjataan pöydällä makaavan Heini Turusen ruumiin luo. Siitä Ruuti saa hajun. "Ruutilla tuntui olevan kiire. Se juoksi nelikulmaiseen hirsikatokseen ja pysähtyi grillin ääreen. Sitten se nuuhkutti nopeasti tulisijan reunaa, raapi sen kylkeä ja alkoi haukkua. Mira ohjasi koiran istumaan. Paikka paljasti sen minkä hän oli aavistanut. Grillissä oli poltettu puita ja hiilten seasta löytyi kangasriekaleita. Murhaaja toisti samaa kuviota."  

Tutkinnassa käy ilmi, että molemmat uhrit oli huumattu. Aine oli myrkkysieni. Poliisi tekee kaikkensa, että tutkinta edistyisi, eikä lehdistö saisi tietoa tapauksista. Molemmat uhrit ovat olleet aikoinaan partiossa. Olisiko siinä jokin johtolanka rikoksiin? Vai onko vielä tulossa uusia uhreja?

Selkeä rakenne ja koukuttava juoni ovat minulle tärkeitä elementtejä rikosromaaneissa. Verijäljet on hyvä dekkari. Kiinnostava juoni piti minut otteessaan alusta loppuun saakka. Olen varma, että loppuratkaisua kukaan lukija ei osaa ennakoida. Jokaisen luvun alussa on murhaajan ajatuksia tekemistään rikoksista. 

"Kun elämänne sammuu,
minä olen liekeissä."

Kirjaa on helppo lukea, rakenne on selkeä tapahtumien edetessä viikonpäivittäin. Kirjoittajana Martikainen on kehittynyt kirja kirjalta. On ilo nähdä, että suomalaisten naisdekkaristien taso on koko ajan nousussa. Yksi kärkinimistä on Tiina Martikainen.

Pidän Mirasta, hän on lunastunut paikkansa tutkintaryhmän vetäjänä, vaikkakin Antti vielä yrittää vängätä vastaan. Työroolin Mira vetää upeasti, mutta yksityiselämässä yhteiselo Marcuksen kanssa ei ole aivan ongelmatonta. Toivottavasti pääsemme vielä uudelle matkalle ihanan Ruutin kanssa.