Antti Heikkinen: Kallio-poika. Peilikuvassa Kalle Päätalo

Antti Heikkinen: Kallio-poika. Peilikuvassa Kalle Päätalo. 2019. Gummerus. Ulkoasu: Tom Backström. 346 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kalle Päätalon syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta ensi maanantaina 11.11.2019. Hän syntyi Taivalkoskella. Lapsuuden aika ei ollut helppoa. Kallen isä joutui mielisairaalaan ja 12-vuotiaan Kallen tehtävänä oli elättää perhe. Traumaattinen lapsuus ei antanut parhaita lähtökohtia elämälle, mutta eteenpäin oli mentävä. Monia ikäviä, jos toki iloisiakin, tapahtumia mahtui elettyihin vuosiin ennen kuin Päätalosta tuli menestyskirjailija, jonka sadattuhannet lukijat ottivat omakseen vuosi vuoden jälkeen. Ensimmäinen Päätalon kirja oli Ihmisiä telineillä, joka ilmestyi v. 1958 Päätalon ollessa 47- vuotias. Autofiktiivisella Iijoki-sarjalla hän teki lopullisen läpimurtonsa. Menestyneen uran kruunasi professorin arvo v. 1978 ja kunniatohtoriksi vihkiminen v. 1994.

Päätalo on ollut ja on vieläkin yksi suosituimmista suomalaisista kirjailijoista, voidaan puhua jopa vertaansa vailla olevasta ilmiöstä. Monet Päätalon 44 teoksesta ovat olleet kautta vuosikymmenten myyntilistojen kärkipäässä. Päätalosta on kirjoitettu paljon, on julkaistu elämänkertoja ja teoksia, joissa käsitellään hänen taustaansa ja kirjojaan. Mitä minulla olisi enää annettavaa, kysyy Antti Heikkinen, kun Gummerus pyytää häneltä juhlavuoden kirjaa. Heikkinen ottaa haasteen vastaan, mutta ei halua kirjoittaa juhlakirjaa, ei elämänkertaa, ei fanikirjaa, vaan yksinkertaisesti kirjan Päätalosta ja myös Antti Heikkisestä. Ja sellaisen hän tekee.

Heikkinen kiinnostui Päätalon kirjoista jo nuorena, ja siitä hänen on kiittäminen Paavo Väyrystä. Oli vuosi 1987, kun Heikkisen perheeseen ostettiin VHS-nauhuri. Nauhurin hankinnalla oli vissi tarkoituksensa. Kun Paavo Väyrynen vuonna 1988 piti saada presidentiksi, Heikkisen kotona pidettiin vaalitilaisuuksia, joissa katsottiin nauhurilta Väyrysen vaalitervehdyksiä. Samaisella nauhurilla Heikkisen vanhemmat sittemmin nauhoittivat Mikko Niskasen Elämän vonkamiehen sarjaversion, mutta katsoivat, että Antti oli liian pieni sitä katsomaan. Kiusauksenomaisesti kasetti kiinnosti Anttia, ja niinpä vanhempien ollessa navettatöissä Antti katsoi sarjan salaa. Silloin Antti oli kuusivuotias. Siitä se alkoi, kiinnostus Päätalon tuotantoa kohtaan. Nyt viisi romaania ja kolme tietokirjaa kirjoittanut 34-vuotias Heikkinen toteaa: "Ilman Kalle Päätaloa en olisi koskaan kirjoittanut ainuttakaan kirjaa, tuskin mitään muutakaan, ja maailmankaikkeuden kirjailijakartan ihmisistä hän on minulle tärkein kaikista." 

"Päätalon vertaista ei ainuttakaan." (s. 240)

Kirjoissaan Päätalo on kuvannut suomalaista yhteiskuntaa ja sen muuttumista sekä erityisesti työnteon historiaa tavallisen ihmisen näkökulmasta aina 1920-luvulta alkaen. Päätalo antaa kirjoissaan äänen niille, jotka monesti unohdetaan: työtä tekeville. Kaikkien kirjojen pääroolissa on työ ja työn tekeminen. Ihmisen arvon määrittää hänen työhalukkuutensa. Laiskuus on synneistä suurimpia. Heikkinen kirjoittaa, että Päätalo jätti meille perinnön. "Perinnön, jonka kautta voimme ymmärtää maatamme, historiaamme, itseämme ja muita ihmisiä." (s. 330)

Heikkinen on päätalonsa lukenut, sen lukija huomaa heti kirjan ensisivuista alkaen. Niin luontevasti hän kertoo Päätalon kirjojen sisällöistä, kirjojen henkilöistä ja tosi-elämän henkilöistä romaanihahmojen takana sekä myös Päätalosta ihmisenä. Lisäksi Heikkinen on lukenut paljon taustamateriaalia, mm Päätalon omia muistiinpanoja. Monelle Päätalon tuntijalle ja 26-osaisen Iijoki-sarjan lukeneelle kirjassa on varmasti paljon tuttua asiaa. Mutta Heikkinen ei halunnutkaan kirjoittaa elämänkertaa, vaan lähinnä peilata omaa kirjoittamistaan Päätalon elämään ja kirjailijauraan. 

Heikkinen pohtii yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia Päätalon ja itsensä välillä. Eroavaisuuksia on paljon. Heikkinen on päässyt elämässä helpommalla ja luonteenpiirteissäänkin he ovat kovin erilaisia, Päätalo on hyvin tarkka ja järjestelmällinen, kun taas Heikkinen on työnteossaan aivan sen vastakohta. Mutta kyllä työnteossakin yhteistä löytyy: molemmille on yhteistä työn arvostus ja kova työtahti. Päätalo järjestelmällisenä kirjailijana teki vähintäin 8-tuntisen työpäivän kirjoittamalla, kun taas Heikkisen työpäivät venyvät sitä mukaan kun työn deadline lähestyy. Yhteistä heille on myös maalaiselämän arvostus, ovathan he molemmat maaseudulta lähtöisin. Molempien kirjoissa tunnistettavia piirteitä ovat aitous ja ehdoton rehellisyys sekä huumorin käyttö.

Kirjaa on helppo lukea. Se on persoonallinen, Heikkisen näköinen. Heikkisellä on vahva suhde Päätaloon, ja sen hän pystyy välittämään kirjassaan lukijoille. Lukija jää pohtimaan omaa suhdettaan Päätalon tuotantoon. Ehkäpä ainakin joku Päätalon kirja kannattaisi ottaa uudelleen lukuun. Heikkisen vahvuus on kuvaileva ja voimakas kieli, jossa hän hän hyödyntää savon murteen rikasta sanastoa. Kirjan valokuvaliite täydentää mukavasti tekstiä.

Antti Heikkinen, Esa Lilja ja Karolina Timonen Helsingin kirjamessuilla 25.10.2019.

Helsingin kirjamessujen yksi mielenkiintoisimmista lavoista mielestäni oli Gummeruksen Päätalo 100 vuotta -lava. Keskustelemassa olivat Antti Heikkinen ja Kirjeitä Iijoelle -kirjan kirjoittanut Karolina Timonen. Haastattelijana oli Esa Lilja. Oli ilo kuunnella tätä keskustelua, jossa kaikki keskustelijat olivat todellisia Päätalo-asiantuntijoita. Kalle Päätalo -kirjallisuuspalkinnon sai esikoiskirjailija Sisko Savonlahti autofiktiostaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018). Vieressäni istui nainen, joka kuunteli keskusteluja kyynel silmässä. Hän oli muuttanut Taivalkoskelta Helsinkiin ja lukenut kaikki Päätalon kirjan. Hän ikävöi Taivalkoskea ja Päätaloa.

Kalle Päätalo kuoli 20.11.2000 Tampereella.

Venhon Ensimmäinen nainen Naisten Pankin lukupiirikirjana

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY. 2019. Kannen suunnittelu: Satu Kontinen. Sisäkannessa Essi Renvallin piirros Sylvi Kekkosesta. 262 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Joensuun Naisten Pankin lukupiirimme kokoontui kymmenen naisen voimin lokakuun tapaamiseen vaihtamaan ajatuksia Johanna Venhon kirjasta Ensimmäinen nainen. Vetovastuu vaihtuu joka tapaamisessa, nyt vuorossa oli Kati. Keskustelu oli vilkasta. Meillä kaikilla on sen verran ikää, että muistamme aika paljonkin Urho Kekkosen presidenttikaudesta ja niin muodoin meillä on myös omat mielikuvamme Sylvi Kekkosesta. 

Ensimmäisessä naisessa Venho kuvaa Sylvi Salome Kekkosen o.s. Uino (1900-1974) elämää naisena, puolisona, äitinä, kirjailijana ja tasavallan ensimmäisenä naisena. Taitavasti Venho linkittää yhteen faktan ja fiktion. Pidimme kirjan rakenteesta, se on "suorastaan nerokas", kuten eräs lukijamme totesi. 

Vuosi on 1966. Sylvi on 66-vuotias. Hänen hyvä ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartio (1924-1966) on kuollut. Nyt ystävän kuoleman jälkeen Sylvi haluaa olla yksin, haluaa summata elettyä elämää. Hän ottaa mukaansa päiväkirjat sekä Isa-koiran ja ajaa hurauttaa Tamminiemestä Suomusjärvelle Katerman mökille kuningatar Elisabethilta saadulla kermanvalkoisella Morris Minillä. Varmaankaan Elisabeth ei tiennyt lahjaa antaessaan, että ei niin Urholla kuin Sylvilläkään ollut ajokorttia. Mutta Sylvi ei jäänyt neuvottomaksi, vaan ajoi kortin 61-vuotiaana.

Katermassa Sylvi rauhoittuu, lukee päiväkirjojaan ja purkaa tuntojaan Marja-Liisalle, kuolleelle ystävälleen. Eletty elämä herää eloon, siitä ei pääse eroon. Nyt Sylvi voi puhua Marja-Liisalle vapaasti, tämä ei ole vastaanväittämässä eikä utelemassa lisätietoja. Sylvi tuntee vapautuvansa ja muutaman elokuisen päivän aikana Marja-Liisa saa kuulla Sylvin elämästä paljon, myös paljon sellaista, mistä Sylvi paljolti on vaiennut. Oman ulottuvuutensa kirjalle antavat Essi Renvallin osuudet. Essin, hänkin Sylvin ystävä, tavoitteena on tehdä Sylvistä veistos, veistos, joka olisi juuri Sylvin näköinen.

”Kun en rakastaisi, kaikki olisi julman paljon helpompaa.”

Sylvi ja Urho avioituivat vuonna 1926. He saivat kaksi lasta, kaksoset Matin ja Tanelin. Sylvi rakasti ja palvoi lapsiaan. Hän olisi halunnut enemmän lapsia, mutta lapsiunelmista jouduttiin luopumaan vaikean kohdunulkoisen raskauden vuoksi. Lisäksi Sylvi sairastui vaikeaan reumaan. Nämä merkitsivät taitekohtaa avioliitossa. Kauniit, pitkät naiset viehättivät Kekkosta ja he veivät Kekkosen pois Sylvin luota. Mitä teki Sylvi? Hän omistautui perheelleen, luki ja kirjoitti. Kirjoittamisen Sylvi tunsi tärkeäksi, kirjoittaminen auttoi jaksamaan.

Totesimme, että Sylvi Kekkonen oli ensiksi presidentin vaimo ja toiseksi kirjailija. Sylvi oli suuri tuki miehelleen, hän luki ja kommentoi miehensä kirjoittamat tekstit. Sanotaankin, että Sylvi oli ainoa kriitikko, jota Urho Kekkonen suostui kuuntelemaan. Vaikka Sylvi joutui syvästi nöyryytetyksi miehensä naissuhteiden vuoksi, hän oli presidentin vaimona roolinsa vanki. Eräs lukijoistamme kertoi, että Sylvin kuoltua Kekkosesta tuli entistäkin enemmän itsevaltias ja Kekkosen tarkoin valituille vastaanottajille lähettämien myllykirjeiden sävy muuttui entistä jyrkemmäksi.

Kiinnitimme huomiota kirjan kauniiseen kanteen, joka on Satu Kontisen suunnittelema. Sylvi muistuttaa runotyttöä, mutta etualalla on kuitenkin huolen varjo. Mietimme, onko lintujen rooli viitata Marja-Liisa Vartion kirjaan Hänen olivat linnut. Kansipaperin alta löytyy vielä Essi Renvallin piirros Sylvi Kekkosesta.

Essi Renvall: Sylvi Kekkonen

Suuri pieni nainen

Puhuimme siitä, miten muistamme Sylvin. Muistamme hänet hiljaisena, vaatimattomana ja pidättyväisenä naisena, joka jäi täysin miehensä varjoon. Mutta todellisuudessa Sylvi oli "ujo, rohkea, älykäs ja kapinallinen," kuten eräs lukijoistamme totesi. Venhon kuvaus Sylvi Kekkosesta on äärimmäisen kaunis ja Sylvi Kekkosta kunnioittava. Kirja on koskettavasti kirjoitettu, Venhon runollisen kaunis ja rauhoittava kieli kantaa upeasti läpi kirjan.   

Lukupiirimme on toiminut kuuden vuoden ajan. Alusta pitäen olemme antaneet arvion lukemallemme kirjalle. Asteikko on 1-5. Venhon Ensimmäinen nainen sai parhaan arvion kautta vuosien: 4,9. 💗

Tulevalla viikolla julkaistaan Finlandia-palkintoehdokkaat. Toivomme ja veikkaamme, että yksi ehdokkaista on Venhon Ensimmäinen nainen.

Lukupiirissämme on aina mukava tunnelma.

Lokakuussa luettua ja koettua

Tässäpä yhteenvetoa lokakuun luetuista ja muistakin lokakuun jutuista. Olenkin näköjään lukenut paljon kotimaista: yhdeksän kotimaista ja vain yksi ulkomainen. Voin sanoa, että kaikki ovat olleet hyviä lukukokemuksia. Ihan päällimmäisiksi nousivat Vaarlan Westend, Tuomolan Liekit yössä ja Sullivanin Palavan taivaan alla.

Kotimaiset kaunot:  
Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY. 2019.
Tuula-Liina Varis: Huvila.  WSOY. 2016. 
Eeva Kilpi: Sininen muistikirja. WSOY. 2019.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki. Icasos. 2019.

Pirkko Soininen: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 2018. 
Suvi Vaarla: Westend. WSOY. 2019.

Pari kotimaista dekkaria:

Johanna Tuomola: Liekit yössä.  Myllylahti. 2019.
Tuire Malmstedt: Mykkä taivas. Myllylahti. 2019. 

Yksi kotimainen tietokirja:Jaana Ahlblad: Miten kohdata kuolema. Tammi. 2019.

Ja yksi ulkomainen kauno:

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla. Sitruuna kustannus. 2019.

Muuten kuukauteen mahtui kaikenlaisia tapahtumia, sekä iloisia että surullisia. Parhaisiin tapahtumiin kuului ehdottomana ykkösenä Helsingin kirjamessut ja siellä vielä kohokohtana se, että sain haastatella Jaana Ahlbladia ja Mikko Withia. 

Jaana Ahlblad ja Mikko With

Viihdyimme Pepe Willbergin konsertissa

Naisten Pankin virsienlaulutilaisuus

Tyttäreni 4-vuotiaan ihanan Minjan kanssa vietti mummolassa pitkän viikonlopun.

Surullisiakin tapahtumia oli. Oli kahdet hautajaiset, Kuopiossa ja Joensuussa.

 Nyt on pyhäinpäivä. Menemme illemmalla kirkkoon ja hautausmaalle.

Lukupiirikirjana Tuula-Liina Variksen Huvila, vieraana Tuula-Liina Varis

Tuula-Liina Varis: Huvila. 2016. WSOY. Päällys: Martti Ruokonen. 245 sivua. 

Lainattu kirjastosta

"Miksi ne, jotka eivät ole aiheuttaneet mitään eivätkä ole olleet osallisina missään, kärsivät enemmän kuin ne, jotka olivat aatteita julistaneet, sotaa halunneet, sodan aiheuttaneet ja sen aloittaneet, tehneet kaukana taistelupaikoista päätöksiä, jotka ratkaisivat sodan kulun?”

Meitä oli yksitoista innokasta lukijaa, kun kokoonnuimme viime tiistaina käsittelemään Tuula-Liina Variksen Huvilaa. Myös Tuula-Liina Varis oli mukana. Tuula-Liina Variksella on vahva ja monipuolinen kirjoittamiseen liittyvä tausta alkaen lapsuuden päiväkirjojen ja runojen kirjoittamisesta. Kirjallinen ura jatkui kirjallisuuden ja suomen kielen opinnoilla, jotka johtivat toimittajan ja kolumnistin tehtäviin. Sitten tulivat kirjallisuusohjelma A&Ö televisiossa, Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajuus ja Joensuun kirjallisuustapahtuman työryhmän puheenjohtajuus. Kaiken tämän ohella Tuula-Liina on kirjoittanut parikymmentä romaania. Tuula-Liinan kirjailijatausta on niin vahva, että jo siitä saisi aikaiseksi pari postausta, mutta mennään nyt Huvila-kirjaan.

Kirja sijoittuu Turkuun ja lähistöllä sijaitsevaan hirsilinnaan. Päähenkilö on varakkaan perheen tytär Raakel, joka opiskelee Turun yliopistossa. Raakel elää hyvin suojattua elämää äitinsä tarkassa valvonnassa. Niin kauan, kunnes Raakel menee serkkunsa Juhanin kanssa taidenäyttelyn avajaisiin. Vuosi on 1929. Taiteilija on Aksel Korkeakorpi. 

"Hänestä tulisi suuren taiteilijan vaimo ja muusa. Niin kuin Rembrandtin Saskia."

Raakelin ja Akselin ensitapaaminen laittaa molempien elämät uusiin raameihin. He rakastuvat. Vietetään häitä, Raakel huomaa odottavansa lasta. Raakel unelmoi romanttisesta tulevaisuudesta. Mutta lapsen syntymä kuormittaa Raakelia, hän väsyy, hän ei jaksa pitää itsestään huolta. Heräävä kansallissosialismi kiehtoo Akselia. Käy ilmi, että Raakelin suvusta löytyy juutalaisia sukujuuria. Tällaisen likaisen vaimon kanssa Aksel ei voi elää. ”Minä olen nainut naisen, jolla on juutalainen verenperintö ja ryssänkirkkolaiset sukujuuret. Olen siittänyt lapsen, jonka suonissa virtaa juutalaista verta.” Aksel jättää perheensä ja lähtee Saksaan voidakseen olla mukana kolmannen valtakunnan rakentamisessa.

Totesimme, että Huvila on pieni kirja, josta löytyy monta teemaa. Kirjassa on 1920- ja 1930-lukujen ajankuvausta, siinä on naisen aseman kuvausta ja kuvausta pienen ihmisen elämästä suurien aatteiden varjossa. Keskustelimme ensin kirjan henkilöistä. Itse kukin meistä oli kirjaa lukiessaan pohtinut, löytyykö kirjan henkilöille - Raakelille, Akselille, tytär Leealle, palvelija Selmalle - vastinetta todellisesta elämästä. Kyllä vain, kertoo Tuula-Liina, Akselin hahmo linkittyy taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspaan (1870-1946). Hänet tunnettiin monipuolisena kulttuuripersoonana, hyvin älykkäänä henkilönä, kielentutkijana ja oikeistolaisuuden ja natsismin ihailijana. Akselin ja Raakelin hirsitalollekin on vastine todellisuudessa: Vilniemen huvila Karjalohjalla.

"Olisi hylännyt sen Führerinsä ja pitänyt meidät."

Monet meistä ihastuivat palvelija Selmaan. Kirjan loppupuolella myös Selma saa äänen ja hänen kauttansa valottuu tavallisen köyhän kansan elinolosuhteiden niukkuus. Selma oli äärettömän tärkeä henkilö Raakelille. Mitä olisikaan Leea-tyttären elämä ollut ilman Selmaa? Selmojen merkitystä ei koskaan saisi aliarvioida, niin tärkeitä jokapäiväisen elämän ylläpitäjiä kaikki selmat ja martat ovat olleet ja ovat edelleen. Myös tytär-Leea saa puheenvuoron kirjan loppupuolella. Ainoa päähenkilö, jolle kirjailija ei anna omaa ääntä, on Aksel. Mietin, olisiko lukukokemus erilainen, jos Akselillekin olisi annettu puheenvuoro.

Kirja kertoo Raakelin tarinan, mutta taustalla kulkee koko ajan 20- 30-lukujen historia. Turku viettää 700-vuotisjuhliaan, äärioikeistolaisuus on nousussa, Katri Vala lentää lentokoneella, Kuru-laiva uppoaa ja New Yorkin pörssi romahtaa. Ihastuimme kirjan ajankuvaan, sen yksityiskohtaiseen ja inhimilliseen kuvaukseen. Kirjailija kertoo, että hän on hyvin kiinnostunut historiasta. Jotta voisi kuvata jotakin ajanjaksoa mahdollisimman autenttisesti, hän tutustuu historiakirjojen ohella aikakauden lehdistöön. Mm mainokset välittävät arvokasta tietoa ajan kulutustottumuksista. Myös kirjan sanasto traditsioineen ja viftauksineen tukee hyvin ajankuvausta.

Huvilassa on sama teema kuin monissa Tuula-Liinan aiemmissakin kirjoissa: naiset ja lapset ovat tukijoiden ja myös kärsijöiden roolissa, kun miehet luovat historiaa. Olemme lukupiirissämme lukeneet useitakin tälle aikakaudelle sijoittuvia kirjoja, mutta Huvilassa on erilainen näkökulma, koska maailmaa ja nousevaa natsismia tarkastellaan kolmen naisen yhteisöstä käsin. Kirja on vakuuttava, se on taitavasti kirjoitettu, se on surullinen ja rehellinen kuvaus siitä, miten aate ottaa valtaansa miehen ja miten aate rikkoo kaiken. 

Kiitos Tuula-Liina, kun olit mukana. Oli antoisa tapaaminen, lukupiiritoimintaa parhaimmillaan.

Tuula-Liina Varis (Wikipedia)

Jaana Ahlblad: Miten kohdata kuolema

Jaana Ahlblad: Miten kohdata kuolema. Tammi. 2019. Päällys: Markko Taina. 216 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Meidän jokaisen on kohdattava kuolema. Vaikkakin haluaisimme unohtaa elämän rajallisuuden, kuolema tulee väistämättä. Joskus olemme siihen valmistuneita, joskus se tulee yllättäen. On kuitenkin muistettava, että samoin kuin jokaisen elämä on yksilöllinen, niin myös jokaisen kuolema on yksilöllinen.

"Siitä mistä ei puhuta, pitää kirjoittaa." (s 9).

Toimittaja, medianomi Jaana Ahlblad halusi kirjoittaa kuolemakirjan, koska elämän loppuun liittyvistä asioista ei juuri puhuta. Kysymys on asioista, jotka koskettavat meitä kaikkia. Ahlbald ei kaunistele aihetta, heti kirjan nimestä lukija tietää, mitä aihetta kirja käsittelee. Ahlbladia onkin kutsuttu kuolemankirjailijaksi. Kirjassa käsitellään asioita, jotka liittyvät sairastumiseen, kuolemiseen sekä kuoleman jälkeiseen aikaan.

Suomessa vuosittainen kuolemien määrä on yli 50 000. Vuonna 2017 kuolleiden keski-ikä naisilla oli 85 vuotta ja miehillä 77 vuotta. Niinkin paljon kuin 94 % kuolemista johtuu jostakin sairaudesta. Sydän- ja verisuonisairaudet ovat yleisin kuolemisen syy ja toisena tulevat syöpäsairaudet: miehillä keuhko- ja eturauhasen syöpä ja naisilla rinta- ja keuhkosyöpä.

Ihmisen sairastuessa lääkäri tekee hoitolinjauksen eli määrittää hoidon tavoitteet. Lääkäri keskustelee hoitolinjauksesta potilaan kanssa ja mahdollisesti myös omaisten kanssa. Joskus tiedetään jo sairauden alkuvaiheissa, että kyse on parantumattomasta sairaudesta. Silloin potilas otetaan palliatiiviseen hoitoon. Palliatiivisella hoidolla tarkoitetaan oireita lievittävää hoitoa eli "parantumattomasti sairaan ihmisen aktiivista ja kokonaisvaltaista hoitoa, kun parantavan hoidon mahdollisuuksia ei enää ole." (s. 21) On tärkeää, että elämänsä loppuvaiheita elävä henkilö voi elää omiin voimiinsa ja tahtoonsa sovitettua elämää mahdollisimman vähin oirein.

"Saattohoidossa hyväksytään, että elämä on rajallista ja päättyy kuolemaan." ( s. 32)

Kun elinaikaa arvioidaan olevan vain joitakin päiviä tai viikkoja, tehdään saattohoitopäätös. Tavoitteena on antaa kuolemaa odottavalle henkilölle arvokas ja oireeton elämän loppuvaihe. Parhaimmillaan saattohoito voi olla koko perhettä eheyttävä jakso. Potilas voi perheenjäsenten kanssa muistella elettyä elämää, katsella valokuvia ja mahdollisesti kirjata muistiin tärkeitä tapahtumia. Ylilääkäri Kaisa Halinen neuvoo omaisia: "On surullista, että kuolemaa piilotellaan sillä tavoin, että kuolevalle omaiselle pitäisi vielä viime metreillä tehdä kaikenlaisia toimenpiteitä. Toivoisin, että läheiset istuisivat kuolevan äitinsä tai isänsä viereen ja puhuisivat siitä, onko jotain jäänyt sanomatta, tai kertoisivat hänelle, kuinka hyvä äiti tai isä hän on." (s. 95) On huomattava, että hoitohenkilöstöllekin päätösten tekeminen saattaa tuottaa haasteita. Syöpälääkäri Päivi Hietanen toteaa: "Ihminen haluaa pysyä elämässä kiinni, ja lääkärit tekevät sen mukaan hoitoyrityksiä, joskus liiankin pitkälle. Milloin pitäisi lopettaa? Sen arvioiminen kunkin ihmisen kohdalla on vaikeaa." (s. 68-69)

Kirjassa käsitellään laajasti myös eutanasiaa. Eduskunta hylkäsi keväällä 2018 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisesta. Ahlbladin kirjassa sekä eutanasiaa puoltavat että vastustavat saavat puheenvuoron.

"Kuolema järisyttää lopullisuudellaan koko perhettä." (Saattohoitolääkäri Juha Hänninen, s. 117)

Kun omainen tai läheinen kuolee, tulee läheisten suru ja kaipaus. Läheskään aina surulle ei ole aikaa eikä mahdollisuutta, koska on paljon käytännön tehtäviä, jotka täytyy selvittää ja hoitaa kuoleman jälkeen. On lukuisia kysymyksiä. Millaisia todistuksia tarvitaan? Millaiset hautajaiset järjestetään? Miten järjestää uskonnolliset ja uskonnottomat hautajaiset? Mikä on digitaalinen jäämistö? Milloin perunkirjoitus tulee tehdä? Näistä kuoleman jälkeisistä tehtävistä Ahlblad kertoo yksityiskohtaisesti. Omaisten ja läheisten on myös huolehdittava itsestään eli annettava itselle mahdollisuus omaan suruun. Jokainen käsittelee surua eri tavoin, mutta on tärkeää, että surulle annetaan riittävästi tilaa ja aikaa.

Ahlblad on kirjoittanut tärkeän tietokirjan. Luin kirjasta yhden luvun kerrallaan, pidin taukoa, mietin Ahlbladin kauniisti kirjoitettua tekstiä tästä herkästä aiheesta. Kun pääsin kirjan loppuun, totesin, että sain kirjasta sekä lohtua että tietoa. Varmasti jokainen läheisensä menettänyt tai omaa kuolemaansa pohtiva saa kirjasta hyödyllisiä ja konkreettisia neuvoja. Kirjaa voi suositella myös hoitohenkilöstölle. Tekstiä elävöittävät kokeneiden asiantuntijoiden mm. syöpälääkärin, keuhkolääkärin, anestesiologin, geriatrin ja saattohoitolääkärin sekä sairaanhoitajan, sairaalapapin ja sosiaalityöntekijän haastattelut. Kuoleman tuo läheiseksi lukijalle myös läheisten henkilökohtaiset kertomukset esimerkiksi saattohoidosta. On tärkeää, että kirja on kirjoitettu selkeällä yleiskielellä.

Ahlbladin kirja on tärkeä siksikin, että vanhusten määrä Suomessa kasvaa. Yhä enemmän potilaspaikkoja tarvitaan. Eliniänodotteen ennustetaan nousevan naisilla 91 vuoteen ja miehillä 87 vuoteen 2080 mennessä. Kansalaisten perusoikeus on pitkä ja terve ikä, mutta se on myös kustannuskysymys. Sairastaminen maksaa. Hyvätasoinen ja potilasta arvostava palliatiivinen hoito ja saattohoito ovat avaintekijöitä potilaan loppuaikoina. Mutta valitettavasti tilanne on hyvin erilainen eri puolilla Suomea. Suomessa on vain neljä saattohoitokotia. Hyvää saattohoitoa voi toki saada muuallakin kuin vain saattokodeissa, mutta valittavasti erot ovat suuret eri paikkakunnilla.

Kiitos Markko Tainalle aiheeseen sopivasta kauniista kannesta.

Helsingin kirjamessut to-pe

Tänä vuonna olin kirjamessuilla torstain ja perjantain. Aiempina vuosina toinen päivistäni on aina ollut lauantai. Torstain etuutena oli ainakin se, että koululaisryhmien poistuttua messuhallissa oli peräti aika autiota. 

Perjantaina väkimäärä lisääntyi huomattavasti.

Mielestäni yksi parhaista esityksistä oli Gummeruksen Kalle Päätalo 100 vuotta. Keskustelemassa Antti Heikkinen, joka on kirjoittanut juhlavuoden julkaisun Kallio-poika sekä Karoliina Timonen, jonka kirja Kirjeitä Iijoelle nostaa esiin Iijoki-sarjan naishahmoja. Haastattelijana Esa Lilja.

Kalle Päätalo -palkinnon sai Sisko Savonlahti kirjallaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Raakel Lignell ja Älä sano että rakastat. Rankka kirja, mutta varmasti mielenkiintoinen. Haastattelijana Baba Lybeck. Huom. Baban asu, joka on samanvärinen kuin Lignellin kirjan kansi.

Aula & Co:n bloggaritilaisuudessa vieraana oli mm. kääntäjä Kristiina Drews. Hän kertoi Lucia Berlin -kirjojen kääntämisestä.

Kirsi Hietanen haastattelee Tuire Malmstedtia. Tuiren kirja on Mykkä taivas -dekkari.

Jone Nikula haastattelee Timo Saartoa. Kirja on Kivikalmisto. Saarto on palkittu vuoden johtolangalla.

Oma kohokohtani oli, kun pääsin haastattelemaan Mikko Withia ja Jaana Ahlbladia. Aiheena oli "Elämää ennen ja jälkeen kuoleman". Within kirja on Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta. Ahlabladin tietokirjan nimi on Miten kohdata kuolema.

Haastattelun juhlistus

Tuliaisena 10 kirjaa.

Kotona on sitten toisenlaista ohjelmaa. Tyttäreni ihanan 4-vuotiaan tyttärensä kanssa viettää viikonloppua täällä mummolassa.

Johanna Tuomola: Liekit yössä

Johanna Tuomola: Liekit yössä. 2019. Myllylahti. 276 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Korviahuumaava räjähdys voitti hiljaisen yön, ja liekit löivät läpi rakennuksen katon tuhoten ympäröivän pimeydenkin. Tulipatsas kurkotti aina vain korkeammalle ja laajemmalle. Se pauhasi ahnaana, kyltymättömänä - tänä yönä se halusi niellä kaiken." (s. 147-148)

Johanna Tuomolan Noora Nurkka -dekkarisarja saa kauan odotetun jatko-osan Liekit yössä. Sarjassa on aiemmin ilmestynyt viisi kirjaa. Murhaaja vierelläsi ilmestyi vuonna 2013, ja nyt Tuomola meidän lukijoittemme iloksi jatkaa Noora Nurkan tarinaa. Liekit yössä -kirjan tapahtumat alkavat siitä, mihin edellinen kirja jäi. Noora oli ollut äärettömän onnekas selvitessään sarjamurhaajan käsistä. Kokemus oli luonnollisesti ollut hyvin rankka, ja siksi Noora päättääkin jäädä muutaman kuukauden virkavapaalle. Mutta hän ei edes ennätä suunnitellla virkavapaakuukausiaan, kun uudet haasteet suorastaan kutsuvat häntä mukaan toimintaan. 

Nooran isän ravihevonen jää kiinni dopingista. Noora on vakuuttunut, että isä on syytön. Siihen on syyllistynyt jokin ulkopuolinen taho. Kuka sellaista tekisi? Joku, joka pitää raviurheilua hevosten rääkkäämisenä? Joku, joka on jostakin syystä kateellinen isälle? Saadakseen asiaan lisäselvyyttä Noora menee mukaan paikalliseen EläintenPuolesta -järjestöön. Järjestön tehtävänä on vaikuttaa eläinten olojen parantamiseen. Järjestön aktiiveista koostuu ryhmä, jonka mielipiteet eläinten suojelusta ovat hyvinkin erilaisia. Päämäärä on sama, mutta keinoista on erimielisyyttä. "Eläimet tarvitsivat edunvalvojia, siitä he olivat yhtä mieltä. Taas keinovalikoimasta oli jälleen eriäviä näkemyksiä." (s. 36) 

Järjestön kokouksiin osallistuu vajaa kymmenen aktivistia. Järjestöä vetää turhautunut biologian opettaja Ossi, jolla on suuria ongelmia omassa perhe-elämässään. Vapaasieluinen ja vapaata elämää viettävä Kalle on ollut alusta alkaen mukana järjestön toiminnassa. Susanne on vihainen nuori nainen, Karita ja Perttu ovat arkoja, porukasta vetäytyviä huomaamattomia jäseniä. Eerikan kanssa flirttailee todellinen naistenmies Jesse. Jäsenten toiminta saa fanaattisia, mutta myös huvittaviakin piirteitä. Järjestön värvätessä uusia jäseniä kauppakeskuksen aulassa ujo ja arka Perttu herättää jouluostoksilla olevien lohjalaisten huomiota kommentoimalla kovaan ääneen erään naisen ostoskärryjä. "Kärryt täynnä munia, maitoa ja lihaa! Turha esittää, että pidät jäsenyyttä turhana. Sä et vaan halua muutosta. Että hyvää joulua vaan, toivottavasti tukehdut siihen joulukinkkuun!" (s. 120) 

Nooran isän hevosen dopingkäry on vielä selvittämättä, kun alkaa tulla uusia hälyttäviä uutisia. Tapahtuu tuhopoltto. Lihatalon toimitusjohtajan halli, jossa on arvokas huvivene, poltetaan. Eivätkä tuhopoltot jää tähän, nyt ovat ihmishengetkin vaarassa. Jännitys tiivistyy. Poliisi on epätoivoinen jutun kanssa. Noorasta tuntuu, että he vain kiertävät kehää ympäri, eikä mitään uutta tule esille. Jännittävää loppuratkaisua saadaan odottaa ihan viimeisille sivuille saakka. 

Liekit yössä vei minut mukanaan ja samantien koukutti ihan ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Luin kirjan lähes yhtä soittoa ja totesin, että tällaisista dekkareista pidän. Tuomolan rikas ja oivaltava kirjoitustyyli sopii hyvin kirjan taidokkaaseen juonenkuljetukseen. Sujuvan kielen ja ovelan juonen lisäksi kirjan kiinnostavuutta lisäävät mielenkiintoiset henkilöhahmot, jotka esitellään lukijalle jo heti kirjan alkuluvuissa. Kuten aiemmissakin kirjoissa, Tuomola käsittelee ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja, joista keskeisin tässä kirjassa on eläinten olojen parantaminen. Eläinten olojen parantaminen ja mitä erilaisimmat keinot tavoitteisiin pääsemiseksi asetetaan kirjassa taitavasti vastakkain. 

Johanna Tuomola on dekkaristi juuri minulle!