Antti Heikkinen: Kallio-poika. Peilikuvassa Kalle Päätalo

Antti Heikkinen: Kallio-poika. Peilikuvassa Kalle Päätalo. 2019. Gummerus. Ulkoasu: Tom Backström. 346 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kalle Päätalon syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta ensi maanantaina 11.11.2019. Hän syntyi Taivalkoskella. Lapsuuden aika ei ollut helppoa. Kallen isä joutui mielisairaalaan ja 12-vuotiaan Kallen tehtävänä oli elättää perhe. Traumaattinen lapsuus ei antanut parhaita lähtökohtia elämälle, mutta eteenpäin oli mentävä. Monia ikäviä, jos toki iloisiakin, tapahtumia mahtui elettyihin vuosiin ennen kuin Päätalosta tuli menestyskirjailija, jonka sadattuhannet lukijat ottivat omakseen vuosi vuoden jälkeen. Ensimmäinen Päätalon kirja oli Ihmisiä telineillä, joka ilmestyi v. 1958 Päätalon ollessa 47- vuotias. Autofiktiivisella Iijoki-sarjalla hän teki lopullisen läpimurtonsa. Menestyneen uran kruunasi professorin arvo v. 1978 ja kunniatohtoriksi vihkiminen v. 1994.

Päätalo on ollut ja on vieläkin yksi suosituimmista suomalaisista kirjailijoista, voidaan puhua jopa vertaansa vailla olevasta ilmiöstä. Monet Päätalon 44 teoksesta ovat olleet kautta vuosikymmenten myyntilistojen kärkipäässä. Päätalosta on kirjoitettu paljon, on julkaistu elämänkertoja ja teoksia, joissa käsitellään hänen taustaansa ja kirjojaan. Mitä minulla olisi enää annettavaa, kysyy Antti Heikkinen, kun Gummerus pyytää häneltä juhlavuoden kirjaa. Heikkinen ottaa haasteen vastaan, mutta ei halua kirjoittaa juhlakirjaa, ei elämänkertaa, ei fanikirjaa, vaan yksinkertaisesti kirjan Päätalosta ja myös Antti Heikkisestä. Ja sellaisen hän tekee.

Heikkinen kiinnostui Päätalon kirjoista jo nuorena, ja siitä hänen on kiittäminen Paavo Väyrystä. Oli vuosi 1987, kun Heikkisen perheeseen ostettiin VHS-nauhuri. Nauhurin hankinnalla oli vissi tarkoituksensa. Kun Paavo Väyrynen vuonna 1988 piti saada presidentiksi, Heikkisen kotona pidettiin vaalitilaisuuksia, joissa katsottiin nauhurilta Väyrysen vaalitervehdyksiä. Samaisella nauhurilla Heikkisen vanhemmat sittemmin nauhoittivat Mikko Niskasen Elämän vonkamiehen sarjaversion, mutta katsoivat, että Antti oli liian pieni sitä katsomaan. Kiusauksenomaisesti kasetti kiinnosti Anttia, ja niinpä vanhempien ollessa navettatöissä Antti katsoi sarjan salaa. Silloin Antti oli kuusivuotias. Siitä se alkoi, kiinnostus Päätalon tuotantoa kohtaan. Nyt viisi romaania ja kolme tietokirjaa kirjoittanut 34-vuotias Heikkinen toteaa: "Ilman Kalle Päätaloa en olisi koskaan kirjoittanut ainuttakaan kirjaa, tuskin mitään muutakaan, ja maailmankaikkeuden kirjailijakartan ihmisistä hän on minulle tärkein kaikista." 

"Päätalon vertaista ei ainuttakaan." (s. 240)

Kirjoissaan Päätalo on kuvannut suomalaista yhteiskuntaa ja sen muuttumista sekä erityisesti työnteon historiaa tavallisen ihmisen näkökulmasta aina 1920-luvulta alkaen. Päätalo antaa kirjoissaan äänen niille, jotka monesti unohdetaan: työtä tekeville. Kaikkien kirjojen pääroolissa on työ ja työn tekeminen. Ihmisen arvon määrittää hänen työhalukkuutensa. Laiskuus on synneistä suurimpia. Heikkinen kirjoittaa, että Päätalo jätti meille perinnön. "Perinnön, jonka kautta voimme ymmärtää maatamme, historiaamme, itseämme ja muita ihmisiä." (s. 330)

Heikkinen on päätalonsa lukenut, sen lukija huomaa heti kirjan ensisivuista alkaen. Niin luontevasti hän kertoo Päätalon kirjojen sisällöistä, kirjojen henkilöistä ja tosi-elämän henkilöistä romaanihahmojen takana sekä myös Päätalosta ihmisenä. Lisäksi Heikkinen on lukenut paljon taustamateriaalia, mm Päätalon omia muistiinpanoja. Monelle Päätalon tuntijalle ja 26-osaisen Iijoki-sarjan lukeneelle kirjassa on varmasti paljon tuttua asiaa. Mutta Heikkinen ei halunnutkaan kirjoittaa elämänkertaa, vaan lähinnä peilata omaa kirjoittamistaan Päätalon elämään ja kirjailijauraan. 

Heikkinen pohtii yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia Päätalon ja itsensä välillä. Eroavaisuuksia on paljon. Heikkinen on päässyt elämässä helpommalla ja luonteenpiirteissäänkin he ovat kovin erilaisia, Päätalo on hyvin tarkka ja järjestelmällinen, kun taas Heikkinen on työnteossaan aivan sen vastakohta. Mutta kyllä työnteossakin yhteistä löytyy: molemmille on yhteistä työn arvostus ja kova työtahti. Päätalo järjestelmällisenä kirjailijana teki vähintäin 8-tuntisen työpäivän kirjoittamalla, kun taas Heikkisen työpäivät venyvät sitä mukaan kun työn deadline lähestyy. Yhteistä heille on myös maalaiselämän arvostus, ovathan he molemmat maaseudulta lähtöisin. Molempien kirjoissa tunnistettavia piirteitä ovat aitous ja ehdoton rehellisyys sekä huumorin käyttö.

Kirjaa on helppo lukea. Se on persoonallinen, Heikkisen näköinen. Heikkisellä on vahva suhde Päätaloon, ja sen hän pystyy välittämään kirjassaan lukijoille. Lukija jää pohtimaan omaa suhdettaan Päätalon tuotantoon. Ehkäpä ainakin joku Päätalon kirja kannattaisi ottaa uudelleen lukuun. Heikkisen vahvuus on kuvaileva ja voimakas kieli, jossa hän hän hyödyntää savon murteen rikasta sanastoa. Kirjan valokuvaliite täydentää mukavasti tekstiä.

Antti Heikkinen, Esa Lilja ja Karolina Timonen Helsingin kirjamessuilla 25.10.2019.

Helsingin kirjamessujen yksi mielenkiintoisimmista lavoista mielestäni oli Gummeruksen Päätalo 100 vuotta -lava. Keskustelemassa olivat Antti Heikkinen ja Kirjeitä Iijoelle -kirjan kirjoittanut Karolina Timonen. Haastattelijana oli Esa Lilja. Oli ilo kuunnella tätä keskustelua, jossa kaikki keskustelijat olivat todellisia Päätalo-asiantuntijoita. Kalle Päätalo -kirjallisuuspalkinnon sai esikoiskirjailija Sisko Savonlahti autofiktiostaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018). Vieressäni istui nainen, joka kuunteli keskusteluja kyynel silmässä. Hän oli muuttanut Taivalkoskelta Helsinkiin ja lukenut kaikki Päätalon kirjan. Hän ikävöi Taivalkoskea ja Päätaloa.

Kalle Päätalo kuoli 20.11.2000 Tampereella.