Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja. 2017. Otava. Kannen suunnittelu: Piia Aho. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2017 olin kuuntelemassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua, jossa yhtenä keskustelijana oli Heidi Köngäs. Kysyttäessä keskustelijoilta vuoden parhaita kirjoja Köngäs mainitsi Kallion Yön kantajan. Heti tuli mieleen, että tämä kirja pitää lukea. Ja se kannatti! Katja Kallio on kirjoittanut kauniin kirjan. Kirjan, joka vei ainakin minut mennessään jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Kirja alkaa huimalla kuumailmapallomatkalla. Kysymyksessä ei olekaan mikään pieni kierros kaupungin yllä, vaan kuumailmapallolla matkataankin kohti Pariisia. Matkaajat ovat kirjan päähenkilö Amanda yhdessä Duplessisin kanssa. Pariisi ei kuitenkaan osoittaudu unelmakaupungiksi, ihan päinvastoin. Duplessis on ärtyisä, laiska ja veltto, Duplessisin sikso Celine ei hyväksy Amandaa, rahaa ei ole. Surkeus, epätoivo ja rahan puute ajavat Amandan viinilasin ääreen miehiä viihdyttämään. Sitten onkin vuorossa paluu Suomeen. Se, onko matka kuumailmapallolla vain Amandan mielikuvitusta vai totta, ei vähennä kuvauksen lennokkuutta, niin mieluista luettavaa se oli.

Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918), kirjan päähenkilö, on todellinen henkilö. Kallion mielenkiinnon on herättänyt Jutta Ahlbeck-Rehnin  väitöskirja vuodelta 2006. Amandan äiti Adolfina synnytti tyttärensä 29-vuotiaana, eli melko vanhana sen aikaisen mittapuun mukaan. Amandan isä häipyi. 

"Vanha äiti kahdestaan mahdottoman tyttärensä kanssa. Mitä  siitäkin tulee, sanottiin. Ja oikeassa oltiin." (s. 39)

Amanda ei sopeudu normiyhteiskunnan sääntöihin. Hänen elämänsä on levotonta irtolaisuuden aikaa; juopottelun, varastelun ja prostituution vuoksi hän joutuu useaan otteeseen Hämeenlinnan naisvankilaan. 

"Amanda oli aina pysynyt katujen kutsuvieraana, nipin napin mutta pysynyt kuitenkin. Ne ottivat hänet vastaan nukkavieruina ja tylyinä tietenkin mutta sittenkin vaivihkaa kumartaen ja kuiskaten, että jos hän vain jaksaisi etsiä ja löytäisi oven, jonka taakse kukaan ei ollut vielä koskaan sattunut, ja onnistuisi koputtamaan juuri sille, hän pääsisi perille elämän salaisuudesta." (s. 53)

Pariisin matkan jälkeen hänet passitetaan 26-vuotiaana Seilin saarelle pakkohoitoon houruinlaitokseen. Asiakirjat kertovat, että  Amanda saapui Seilin saarelle 20.5.1891 klo 19.30. Hänen diagnoosinsa oli Insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus. 

Seilin saarelle, Turun saaristossa, oli 1600-luvulla perustettu leprasairaala, jonne potilaat toivat ruumisarkun mukanaan. Siellä oli myös houruinlaitos, joka muuttui vuonna 1889 pelkästään naisten sairaalaksi. Eristyksen aika Seilissä oli ohi vasta vuonna 1962, jolloin sairaala lakkautettiin.

Seilin sairaala, nyttemmin Turun yliopiston rakennus (Wikipedia)

Amanda kuvittelee, että hän on Seilin saarella lyhyen aikaa, ehkä puoli vuotta. Pian kuitenkin selviää, että Seilin saarelta ei ole paluuta. Niinpä Amanda viettää Seilin saarella loppuelämänsä ja kuolee siellä 1918.  Epätoivoissaan ja ymmärtäessään kohtalonsa hän yrittää karata, mutta Isaksson saa hänet kiinni. Karkausyrityksestä on seurauksena eristys. Meno Seilissä on levotonta, potilaita on 60, ammattitaitoista henkilöstöä ei ole, yleislääkäri käy saarella kerran viikossa, potilaita kuolee - kuka itsemurhan seurauksena, kuka vanhuuteen.  Kuitenkin elää täytyy päivästä päivään. Sofia-hoitaja osoittautuu ystävälliseksi ja avuliiaksi, sen sijaan potilaista ei juuri ystäviä löydy. Sofia on se henkilö, joka tutustuttaa Amandan kirjojen maailmaan. Lukemisesta tuleekin tärkeää Amandan elämän loppuvuosina. "Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan." (s.363) 

Tuntuu niin epäoikeutetulta, että Amandan kaltaisia naisia pidettiin pakkohoidossa. Tuskin kukaan mieleltänsä sairas ihminen pystyisi teeskentelemään tervettä, kuten Amanda teki välttääkseen eristystä ja pakkopaitaa. Asiakirjoista käy ilmi, että esimerkiksi Hämeenlinnan vankilassa "ei hänessä havaittu minkäänlaisia merkkejä mielenvikaisuudesta".

Seilin hautausmaa, jonne myös Amanda Aaltonen on haudattu.

Kallio kirjoittaa kauniita luontokuvauksia. Kaunis luonto lumoaa myös Amandan.

"Sireenien tuoksu sai Amandan seisahtamaan. Kaksi tuuheaa pensasta oli täydessä kukassa. Tuoksu oli makea ja huumaava. Näin kauniiden pensaiden olisi pitänyt kukkia jossakin onnellisessa paikassa, tuoksua naisille, joilla oli kädessä päivänvarjot ja suussa suklaakonvehteja. Mutta tässä ne nyt vain kukkivat ja tuoksuivat kuin olisivat tulleet hulluiksi." (s. 115)

Pitkään aikaan mikään kirja ei ole vaikuttanut minuun niin voimakkaasti kuin tämä Kallion Yön kantaja. Kieli on niin kaunista, kuvailevaa ja mukanaan vievää. Piia Aholle kiitos kauniista kannesta. 

"Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä." (s. 341)

Amandan aikana psykiatria otti ensiaskeleitaan ja hoitokeinot olivat hyvin yksinkertaisia ja yksiselitteisiä: eristys, pakkopaita, jääkylvyt. Vapaakävelyoikeutetut potilaat tekivät taloustöitä koko päivän. Myöhemmin tällaiselle toiminnalle annettiin termi työterapia. Näitä hoitokeinoja käytettiin vuosikymmeniä lisättynä sähköshokeilla. Vasta vuonna 1969 Ilkka Taipale kiinnitti huomiota eristysten ja lepositeiden käyttöön.Toki psykiatria on vuosien mittaan kehittynyt, lääkehoidossa on otettu isoja askeleita, hoitajat ovat koulutettuja, mutta edelleenkin psykiatrisissa sairaaloissa käytetään lepositeitä ja eristystä hoitokeinoina.


Jenni Vartiainen: Seili
Jos määränpää edessä häämöttää 
Siel' saari on tuomittujen 
Jos Seiliin ken joutuu, 
hän Seiliin myös jää 
kuolemaan heikot soudetaan.

Itselleni Turun saaristo on ihan käymätön paikka. Viime kesänä suunnittelimme Turun saaristokierrosta, johon olisi kuulunut käynti myös Seilin saarella. Nyt sitten vielä suuremmalla syyllä matka Turun saaristoon ja Seilin saarelle olisi toivelistalla. Ehkäpä sitten ensi kesänä.

Katja Kallio

Harmony Sisters Joensuun kaupunginteatterissa

Joensuun kaupunginteatterin syksyn ohjelmavalinta Harmony Sisters ihmetytti aluksi, mutta miksipäs ei. Nyt ovat viimeiset esitykset meneillään ja niipä lähdin teatteriin ajatellen, että ainakin musiikkia on tiedossa. Ja musiikkia olikin näytelmässä yllin kyllin, yleisö kuuli peräti 23 laulukappaletta. Lauluja ei ollut liikaa, koska niin miellyttävää kuultavaa Harmony Sistersien laulaminen oli. Ansiokkaalle näyttelijätyölle kaikki kiitos.

Näytelmä alkaa vauhdikkaasti ja kiinnostavasti. Ensimmäisellä puoliajalla katsoja tutustuu Valtosten sisarusten Veran, Mairen ja Raijan lapsuuteen ja nuoruuteen. Natsi-Saksassakin ennätetään  vierailla. Tyttöjen äiti on pelastusarmeijalainen ja siitä aatteesta syntyykin useita lauluja, joista ehdottomasti vetovoimaisin on Teemme matkaa taivaan pikajunassa. Pelastusarmeijan lauluista siirrytään varsinaisiin esiintymisiin, joista ensimmäinen on Kotkan Ryssänpuistossa v. 1934. Sitten tulee talvisota ja sitten tulee jatkosota, jolloin tytöt esiintyvät kotirintamalla ja sittemmin Natsi-Saksassa. Miksi Harmony Sisters meni Natsi-Saksaan esiintymään, jää hieman epäselväksi. Halusivatko he esiintymiskokemusta, oliko kyse rahan hankkimisesta vai pakottiko joku taho heidät tähän? Ensimmäinen puoliaika, joka oli ollut intensiivinen ja kiinnostava, päättyy hieman epäselviin ja kesken jääneiksi Natsi-Saksa -kohtauksiksi.

Toisella puoliajalla tulee tunne, että ollaanko tässä nyt samassa näytelmässä. Ote hiipuu ja näytelmän tempo muuttuu hitaaksi ja laahavaksi. Tyttöjen ura, joka oli ollut pelkästään nousujohteinen ennen sota-aikaa, loppuu johtuen paljolti esiintymisistä Natsi-Saksassa. Harmony Sistersit ohittaa sodan jälkeen Metro-tytöt Kiteeltä. Näytelmässä tytöistä keskiössä on Maire ja toisella puoliajalla seurataankin paljolti Mairen elämää: epäonnistunutta avioliittoa, lapsen menetystä, keuhkotautiparantolaa. Tulee tunne, että näytelmään on haettu Mairen kautta inhimillisiä piirteitä. Mietin, olisiko tämä osuus voitu jättää vähäisemmäksi ja kuulla vaikka lisää lauluja sen sijaan.

Näytelmästä jää kaiken kaikkiaan hyvä tunne. On hienoa huomata, miten hyvää näyttelijätyötä Joensuun kaupunginteatterissa tehdään. Samoin teatterista löytyy tänä päivänä laulutaitoisia näyttelijöitä. Näytelmän laulut herkistävät varsinkin vanhemmat katsojat, joille nämä laulut ovat hyvin tuttuja, esimerkiksi Karjalan kunnailla, Josef, Josef, Kodin kynttilät ja Jeepers Creepers. Sen sijaan toisen puoliajan alussa humoristiseksi tarkoitettu Mikkihiiri ja susihukka jää irralliseksi ja tuntuu enemmänkin yleisön kosiskelulla. 

Näytelmän miinukset menevät näytelmän pituudelle (2t 45 min) sekä toisen puoliajan hienoiselle hyytymiselle.Tuntuu, että tiivistämisen varaa olisi kyllä ollut.  

Näytelmän on käsikirjoittanut Elina Snicker ja ohjannut Aino Kivi. Valtosen sisarten rooleissa näyttelevät Maria Sarkkinen (Maire), Mirva Kuivalainen (Vera) ja Suvi-Maaria Virta (Raija). Anna Ojanne tyttöjen äitinä tekee erinomaisen roolin äitinä sekä näytelmän kertojana. Myös muut näyttelijät ansaitsevat kiitokset. Samoin kiitokset menevät musiikille (Petri Tiainen) sekä puvustukselle (Katri Tuukkanen). 

Jos Harmony Sisters kiinnostaa, kannattaa kiirehtiä; vain muutama näytös on jäljellä.

Heikki Valkama: Pallokala - kokkausta ja Japania

Heikki Valkama: Pallokala. 2017. Tammi. 270 sivua. Kannen suunnittelu: Markko Taina.

Arvostelukappale Helsingin kirjamessuilta

Valkaman Pallokala-kirjan teemat ovat mielenkiintoisia: Japani ja ruoka. Usean vuoden oleskelu Japanissa on antanut Valkamalle tietoa ja tuntemusta japanilaisista elämäntavoista ja tottumuksista. Valkama kirjoittaa Japani-kuvauksia taitavasti ja lukijaa kiinnostavalla tavalla. Näin pystyy tekemään vain todellinen japanilaisen kulttuurin tuntija. Toinen suuri teema Pallokalassa on kokkaus.  Kun kirjan aiheina ovat Japani ja kokkaus, lukija odottaa takuuvarmaa lukuelämystä.

Suomalainen kokki Riku Mäki on opiskellut kokkaustaitoja useissa maissa ja pitää nyt ravintolaa Helsingissä. New Yorkissa opiskellessaan hän tapasi japanilaisen Kentan, joka järjestää Rikulle mahdollisuuden osallistua kansainväliseen huippukokkien kisaan Japanissa. Ja Rikuhan ottaa haasteen vastaan ja lähtee mukaan kilpailuun. Ennen kokkikisaa Mäellä on mahdollisuus maistella japanilaisia ruokaerikoisuuksia.

Riku oli tottunut omituisiin ruokiin, hän oli syönyt leguaania Caracaolla, käärmettä ja skorpionia Kiinassa, apinan aivoja Balilla, mädätettyä rauskua Islannissa...Silti tuore kilpikonnan veri tuntui hieman vastenmieliseltä. (s. 61)

Kokkikisassa hän saa apukokikseen ammattitaitoisen Shizukan. Hyvät raaka-aineet ovat kasassa, samoin hyvät keittiövälineet. "Keittiön ydin olivat veitset. Oli ihmisiä, jotka ostivat tuhannen euron kahvikoneita ja panivat mukisematta 1500 euroa yleiskoneeseen, mutta jotka käyttivät huonoja veitsiä. Heitä oli mahdoton käsittää. Veitsien laadusta erotti todellisen ammattilaisen." (s.77) 

Kisa alkaa, alkupalat on valmistettu, arvostettu raati on arvostellut Rikun annoksen. Yht'äkkiä kaksi raadin tuomaria kuolee. Runsas sata sivua kirjasta toimii johdantona dekkariosuudelle, mutta nyt alkaa tapahtua. Tuomareiden kuolemat on aiheuttanut fugu eli pallokala. Pallokala on erittäin arvostettu ja myös kallis kala. Arvostukseen ja hintaan vaikuttaa varmasti myös se, että pallokalan sisäelimissä on myrkkyä, joka väärin käsiteltynä on tappavaa.

Tähän asti olin lukenut kirjaa suurella mielenkiinnolla, mutta dekkariosuuden alkaessa kirjan juoni jotenkin hyytyy. Mietin, olisiko syynä ollut se, etten ole tarpeeksi perillä japanilaisuudesta, esimerkiksi en tunne yakuzaa eli Japanin järjestäytynyttä rikollisuutta. Tämä Japanin mafia toimii niin eri tavalla kuin esimerkiksi mafia Kummisedässä. Yakuzan toiminta on osin laillista ja avointa. Esimerkiksi rikollisjärjestön nimi ja yhteystiedot on painettu asianomaisten käyntikortteihin.

Japanissa ruoan on tarkoitus hivellä ruokailijoiden kaikkia aisteja. Japanilaisen keittiön ydin on tuoreissa raaka-aineissa. Kaiken pitää olla tuoretta, myös kalan, jota syödään paljon raakana. Hyvän aterian viimeistelee kaunis ulkonäkö ja kaunis kattaus.

Japanissa on sanonta, Kenta oli selittänyt, että ruoka on hetken taidetta. Mutta hetki ei tarkoita vain sitä, että teos, ruoka-annos, elää hetken. Se tarkoittaa myös, että eri hetkiin sopii erilainen ruoka. (s. 37)

Vaikka pallokala on todellakin myrkyllistä, pallokalamurhat ovat harvinaisia Japanissa, toteaa Valkama. "Vuoden 2000 jälkeen fugun myrkkyyn on kuollut 23 ihmistä, uutistenlukija kertoi. Suurin osa heistä oli kalamiehiä, jotka uskoivat osaavansa itse valmistaa saaliistaan aterian. Toisen maaimansodan jälkeen, kun Japanissa oli pulaa ruoasta, fugu-kuolemissa oli suuri piikki. Silloin kalan käsittelystä tehtiin luvanvaraista. Tokiossa vain lisensoidut kokit saivat ostaa, käsitellä tai myydä pallokalaa." (s. 153)

Pallokala (kuvakaappaus)

Riku Mäki jää minulle hieman kaukaiseksi. Kirjailija pyrkii avaamaan myös Rikun henkilökohtaista taustaa mainitsemalla välirikon Lauran kanssa, mutta suhteen kuvaus jää varsin kapeaksi. Kenta tuntui kiinnostavalta henkilöhahmolta, mutta Kenta ei juuri kirjassa esiinny kun hänellä tuntuu aina olevan niin kiire. Se, että apukokki Shizuka on nainen, selvisi minulle usean kymmenen sivun jälkeen. Mielenkiintoisin kirjan henkilöistä on poliisin edustaja Matsuzaka, josta tuli esiin hyvin inhimillisiä piirteitä.

Ei ole ihme, että japanilaisen ruoan maine on levinnyt ympäri maailmaa. Helsingissä japanilaista ruokaa tarjoavia ravintoloita lienee liki 50. Joensuuhun olemme kauan kaivanneet sushi-ravintolaa, ja juuri tänään sain kuulla, että me saamme kuin saammekin sushi-ravintolan tänne. Kyllä Japanissakin voi maistella suomalaista ruokaa, mm Moi Cafessa japanilaiset voivat herkutella vaikkapa korvapuusteilla ja Moomin Bakery & Cafe tarjoaa ruis- ja hapanlimppua. Jää nähtäväksi, onko japanilaisilla mahdollisuus lähitulevaisuudessa nauttia Riku Mäen ammattitaidolla valmistettuja ruoka-annoksia. 😇

Heikki Valkama (kuvakaappaus)

Valkaman "gastrodekkari" Pallokala palkittiin Turun kirjamessuilla 2017 à la Carte -palkinnolla. Valkama toimii Image-lehden päätoimittajana ja on julkaissut useita Japaniin liittyviä tietokirjoja, mm matkaoppaan ja keittokirjan.

Hyvää Uutta Vuotta! 
On aika tehdä yhteenveto viime vuonna luetuista kirjoista.

Kirjoja tuli luetuksi viime vuonna 68 kpl. Tämä lienee ennätykseni, yleensä lukuvauhtini on kirja/viikko. Bloggauksia ei ole läheskään kaikista, koska aloitin tämän blogin vasta muutama kuukausi sittten.

Tässä top ten. Mukana on tänä vuonna ilmestyneitä sekä myös vanhempia kirjoja. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä. Kuulun kahteen lukupiiriin (Naisten Pankin Lukevat Leidit ja senioreiden lukupiiri), ja peräti seitsemän näistä on luettu näissä lukupiireissä.

Suomalaiset:

- Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus. 2016.
- Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus. 2016.
 - Rosa Liksom: Everstinna. Like. 2017.

 Ulkomaiset:
 
- Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon. Tammi. 2016.
- Jussi Adler-Olsen: Vanki. Gummerus. 2017.
- Lucinda Riley: Keskiyön ruusu. Bazar. 2016.
- Zadie Smith: Swing time. WSOY. 2016.
- Yaa Gyusi: Matkalla kotiin. Otava. 2017.
- Margaret Atwood: Orjattaresi. Kirjayhtymä. 1986.
- Affinity Konar: Elävien kirja. WSOY. 2017.

Koirantähdestä pohjoiseen Joensuun kaupunginteatterissa

Eilisiltana oli ihan viimeisiä mahdollisuuksia nähdä Joensuun kaupunginteatterissa esitettävä Koirantähdestä pohjoiseen. Se tuli ohjelmistoon viime syksynä ja poistuu ohjelmistosta ensi viikolla. Teatteriin on valittu uusi teatterinjohtaja Iiristiina Varilo ja nyt tavoitteena onkin nostaa viime vuosien todella alhaisia katsojalukuja. 

Koirantähdestä pohjoiseen on kertomus pakolaisuudesta. Aihe on siis varsin ajankohtainen ja on hienoa, että teatteri on tarttunut tällaiseen teemaan. Esitys on mielestäni pääosin onnistunut, vaikkakaan näytelmän alku ei lupaa paljoa. Olin tullut katsomaan esitystä pakolaisuudesta, mutta näytelmä alkaakin luomiskertomuksella. Kyllä katsoja sen tarkoituksen hetken päästä ymmärtää, kun ihmisten välille alkaa syntyä ristiriitaisuuksia, vihaa ja väkivaltaisuutta, mutta siitä huolimatta koin, että aihe oli kaukaa haettu ja turha. 

Päähenkilöitä on kolme. Balthasar on irakilainen sunni, joka jätti perheensä ja lähti etsimään rauhanomaisempaa elämää. Melchior on kotoisin Afganistanista. Kotimaahan jäivät äiti, koira ja kitara. Caspar tulee Syyriasta. Hän on opettaja, jolle kirjat ovat tärkeitä. "Kirja on kuin taimitarha taskussa."  Näytelmässä luodaan katsaus Lähi-idän lähihistoriaan alkaen vuodesta 1990, jolloin Hussein miehitti Kuweitin. Audiovisuaalinen esitys dynaamisen musiikin kera on vaikuttava. "Vuonna 2017 sama vaan jatkuu.Tämä on loputon tarina."

Kuva Joensuun kaupunginteatterin sivuilta

Päähenkilöt ovat pakolaisleirillä, lähtevät sieltä kumiveneellä kohti Kreikkaa ja kohti rauhaa sekä ihmisyyttä. Matkalla irakilainen kuolee. Saksassa Melchior ja Caspar päättävät jatkaa matkaa Suomeen. Näytelmän käsikirjoituksen lähtökohtana on Paiholan vastaanottokeskuksessa ja Joensuun tukiasunnoilla tehdyt haastattelut, joten on oletettavaa, että Melchior ja Caspar päätyvät Paiholan vastaanottokeskukseen, vaikkakaan sitä ei näytelmässä mainita. 

Tarkoitus varmaankin on ollut, että näytelmä huipentuu  turvapaikanhakijoiden Suomi-osioon. Hyvää siinä toki on paljonkin, mm toimettomuus ja tekemisen puute vastaanottokeskuksessa tulee hyvin esille, samoin se hätä ja turvattomuus, jonka kielteinen vastaus turvapaikkahakemukseen aiheuttaa. Mutta koin mustavalkoasetelman rasististen suomalaisten ja hyvien, Kalliolla kukkulalla laulavien turvapaikanhakijoiden välillä vähän liian kärjistetyksi. Kärjistytty mustavalkoasetelma sopii enemmänkin toimintaelokuviin, ja edustaakin mielestäni tässä näytelmässä helppoa ratkaisua. Miksi katsojalle ei anneta mahdollisuutta omaehtoiseen ajatteluun, vaan näytelmän sanoma pitää valmiiksi alleviivata ja sormella osoittaa?

Kuva Joensuun kaupunginteatterin sivuilta

Näyttelijät ovat mielestäni tämän näytelmän vahvuus. Olli-Kalle Heino, Olli Haataja ja Markku Maasilta tekevät hyvää ja vaikuttavaa työtä. Päärooliensa lisäksi näyttelijöillä on useita sivurooleja. Näytelmän on ohjannut Merja Pennanen ja käsikirjoituksesta vastaa Katri Mehto. 

Esitystä oli katsomassa vain noin kolmisenkymmentä ihmistä. Viimeinen mahdollisuus nähdä Koirantähdesta pohjoiseen on Joensuun kaupunginteatterissa 5.1.2018 tai sitten 13.1.2018. 

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa - matka Auschwitziin

  

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Bazar. 2015. The Boy in the Striped Pyjamas. Suomentanut Laura Beck. 204 sivua.

Lainattu ystävältä

Viime syksynä muistelin valokuvien kera käyntiäni Auschwitzin keskitysleirillä Puolassa vuosia sitten. Auschwitz oli keskitys- ja tuhoamisleiri, jossa surmansa sai yli miljoona ihmistä. Nykyisin Auschwitz on museo sekä Unescon maailmanperintökohde. Museokäynti ahdisti ja järkytti. Siellä saa omin silmin nähdä kasoittain ja kasoittain juutalaisilta poisotettuja kenkiä, silmälaseja ja astioita. Hiusmäärät ovat valtavat. Myös krematorioihin, asuintiloihin ja nk vessoihin pääsee tutustumaan. Ja onhan siellä myös ne raidalliset pyjamat ja kilometrikaupalla piikkilanka-aitoja.

Jotta emme unohtaisi (kuvakaappaus)

Syksyllä luin Auschwitziin liittyvän Konarin Elävien kirjan ja sen jälkeen Posnerin & Waren kirjan Mengele - Elämä ja teot. Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan tapahtumat sijoittuvat myös Auschwitziin. Kirjan päähenkilö 9-vuotias Bruno asuu vanhempiensa, 12-vuotiaan siskonsa Gretelin ja palvelijoiden kanssa ylellisessä talossa Berliinissä. Isä Ralf, joka on Hillerin luottohenkilöitä, nimitetään komendantiksi sijoituspaikkana Aus-vitsi. Isän sotilaallinen ura on tärkeintä perheelle, ja muu perhe taipuu muuttoon vaikkakin vastentahtoisesti.

Auschwitz (kuvakaappaus)

Perheen kolmikerroksinen talo sijaitsee suojatulla alueella aivan kuolemanleirin vieressä aidan paremmalla puolella. Isä on ylpeä uudesta työstään ja tekee pitkiä työpäiviä aidan toisella puolella, siellä raidallisia pyjamia käyttävien ihmisten alueella. Muun perheen on vaikea sopeutua. Bruno ikävöi Berliiniin, Gretel flirttailee saksalaisen sotilaan luutnantti Kotlerin kanssa, äiti lohduttautuu alkoholilla. Juutalaiset vangit hoitavat kaikki perheen siivous- ja taloustyöt. Lapsen lailla Bruno haluaa löytää itselleen jotakin mukavaa tekemistä, koska leikkikavereita ei täällä ole. Hän lähtee tutkimusmatkalle lähiympäristöön ja ystävystyy juutalaisen Shmuelin kanssa. Shmuel on päivälleen samanikäinen kuin Bruno. He tapaavat piikkilanka-aidan luona lähes joka päivä. 

Poika oli Brunoa pienempi ja hänen kasvoillaan oli onneton ilme. Hänellä oli yllään samanlainen raidallinen pyjama kuin kaikilla ihmisillä sillä puolen aitaa ja päässään raidallinen kangaslakki. Hänellä ei ollut sukkia eikä kenkiä, ja hänen jalkansa olivat aika likaiset. Hänen käsivarressaan oli nauha, jossa oli tähti. (s. 103)  

Shmuel tuo iloa Brunon elämään niin, ettei halua muuttaa takaisin Berliiniin. Kirjan loppuratkaisu on erittäin koskettava ja vaikuttava, joka varmasti jättää jälkensä jokaiseen lukijaan.

Kirjan henkilöistä ihailin Brunon isoäitiä, Ralf-isän äitiä. Hän uskalsi olla eri mieltä natsismista ja hän sanoi sen ääneen.
"Seisot siinä univormussasi", Isoäiti jatkoi, "niin kuin se tekisi sinusta jotakin erikoista. Et edes välitä mitä se oikeasti tarkoittaa. Mitä tuo univormu edustaa." (s. 89)

9-vuotias Bruno on kirjan kertoja. Kirjailija toteaa jälkisanoissaan, että hän pystyi käsittelemään tätä aihetta tarpeeksi kunnioittavasti vain lapsen silmien kautta. Mielestäni tämä on toimiva ja onnistunut ratkaisu ja se antaa lukijalle jotakin tavallisuudesta poikkeavaa muuhun Auschwitz-kirjallisuuteen verrattuna. Väistämättä tulee mieleen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet, jossa kirjan alkuosa on onnistuneesti kerrottu lapsen suulla.  

Kirja on fiktiivinen, mutta vaikeaa on olla liittämättä juonta ja tapahtumia Auschwitzin komendantti Rudolf Hössiin. Hän asui perheineen kuolemanleirillä, heitä palvelivat juutalaiset vangit, hän oli Hillerin luottohenkilö.

Poika raidallisessa pyjamassa on erittäin intensiivinen, hyvin kirjoitettu ja mukaansa tempaava kirja, jonka lukee nopeasti mutta jonka tapahtumat jäävät mieleen. Se on ilmestyttyään vuonna 2015 ollut varsin suosittu, sen huomaa jo siitä tehtyjen bloggausten määrästä. Suosiota on varmasti kasvattanut myös se, että kirjasta on tehty elokuva.  

Sarah Lark: Maorien laulu - sukusaaga Uudesta-Seelannista

Sarah Lark: Maorien laulu. 2017. Bazar. Das Lied der Maori. Suomentanut Sanna van Leeuwen. 864 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Uusi-Seelanti on ollut minulle tuntematon ja eksoottinen maa. Sinne suuntautuvista matkoista en ole edes haaveillut jo mahdottoman pitkien lentojen vuoksi. Jostain syystä Uusi-Seelanti aiheisia kirjojakaan en juuri ole lukenut. Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuva trilogia herätti kiinnostukseni heti ilmestyttyään. Maorien laulu on jatkoa Valkoisen pilven maa -kirjalle.

Maorien laulu kattaa vuodet 1893-1898. Ajankohta on kiinnostava: kaivosteollisuus on valtaamassa tilaa lammastaloudelta. Rautatiet tekevät tuloaan. Kaivosteollisuus työllistää paikallisten lisäksi myös runsaasti Euroopasta tulevia maahanmuuttajia. On selvää, että kaivosteollisuuden alkuajoilla työskentelyolosuhteet kaivoksissa olivat heikot ja vaaralliset. Näitä onnettomuusalttiita olosuhteita Lark kuvaa onnistuneesti ja uskottavasti. 

"Moni meni kaivokseen pelon vallassa joka päivä, vaikka tuskin kukaan sitä myönsi. Useimmat näistä miehistä olivat kaivossukua jo useammassa polvessa. Heidän isänsä ja isoisänsä olivat raataneet Walesin, Cornvallin ja Yorkshiren kaivoksissa, ja heidän poikansa aloittivat samat työt kolmetoistavuotiaina. Muunlaista elämää nämä Paddyt, Roryt ja Jamiet eivät osanneet edes kuvitella." (s. 591)

Kaivosteollisuus valtaa tilaa lammastaloudelta.

Kirjan myötä Uuden-Seelannin maantieto tulee tutummaksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat eteläsaarelle Queenstowniin ja Christchruchiin. Kirja tarina jatkuu siitä, kun Gwyneira ja Helen tulivat 40 vuotta sitten Uuteen-Seelantiin mennäkseen naimisiin. Tämän kirjan päähenkilöitä ovat Elaine O´Keefe, joka on Helenin tyttärentytär, ja Kura, joka on Gwynin lapsenlapsi.  Molemmat ovat kauniita nuoria naisia, joiden kohtalot muovautuvat miesten kautta. Elainen elämän ensimmäinen  rakkauden kohde on Irlannista tullut William, mutta William jättää hänet kuvankauniin Kuran takia. William ja Kura avioituvat, mutta avioliitto on ristiriitainen: yöt ovat huumaavia, mutta päivät kidutusta Kuran haaveillessa urastaan laulajana eurooppalaisilla areenoilla ja Williamin komennellessa työmiehiä alentuvaiseen ja liian karskiin sävyyn. Elaine avioituu Thomasin kanssa, mutta siitäkään liitosta ei tule onnellista. Sekä Kura että Elaine lähteävät omille teilleen. Kirjailija kuljettaa lukijaa Elainen ja Kuran elämää seuraten niin mielenkiintoisella tavalla, ettei 864 sivun lukeminen tunnu lainkaan urakalta.

Elaine ja Kura osoittautuvat sitkeiksi ja peräänantamattomiksi nuoriksi naisiksi.  William yllättää itsensäkin huomatessaan, miten  erinomainen ompelukoneiden myyntimies hän on. Lukijoiden sympatiat saa varmasti kaivosonnettomuudessa loukkaantunut Tim. Florence Weberilla, Calebin vaimolla, on kirjassa mielenkiintoinen sivurooli: Hän nousee naisena Calebin isän omistaman kaivoksen johtotehtäviin. Kirjan henkilögalleria on niin laaja, joten ei olekaan ihme, että muutamat kirjan henkilöistä jäävät arvoituksellesiksi, mm Heather Witherspoon.

Kirjailija kuvaa kiinnostavalla tavalla maoreja, joita jotkut kutsuvat alkuasukkaiksi, vaikka tosiasiassa hekin ovat siirtolaisia, jotka ovat tulleet Uuteen-Seelantiin 1100-luvulla eräältä Polynesian saarelta. Kirjan nimi viittaa maorien putorino-huiluun ja wairva-ääneen. Kura hallitsee putorinon soittamisen. Kirjan lopputapahtumat kulminoituvatkin Kuran soittoon. 

Kirjan luontokuvaukset ovat kauniita. 
"Ensimmäinen pilvi pimensi jo auringon, ukkonen jyrähti ja kumea jylinä vyöryi maan poikki. Valo oli ihmeellisen kelmeä, melkein aavemainen, pensaikot ja aidat loivat uhkaavia varjoja. Sitten ensimmäinen salama halkaisi taivaan ja aivan kuin sähköisti ilman." (s. 241)

Päähenkilöt taittavat matkaa hevosilla. Hevosilla onkin tärkeä rooli kirjan juonen kuljetuksessa, milloin hevosella ratsastetaan, milloin hevonen toimii parantajana ja milloin taas tappajana.

"Kun ei enää pysty ratsastamaan, on kuollut." (s. 779) 

Jään mielenkiinnolla odottamaan sukusaagan kolmatta osaa.

Sarah Lark