Suvi Eriksson: Linnan varjossa #dekkariviikko

 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa. Myllylahti. 2026. 336 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Mielenkiinnolla tartuin Suvi Erikssonin esikoisdekkariin Linnan varjossa, jonka tapahtumat sijoittuvat Skotlantiin pieneen Kyle of Lochalshin kylään. Skotlanti-fanina ihastuin heti tapahtumaympäristöön. Raaseporilainen kolmekymppinen Emilia Holmström on löytänyt oman alansa. Hän opiskelee innoissaan muotisuunnittelua Aalto-yliopistossa ja on lähtenyt Skotlantiin etsimään ideoita lopputyölleen. 

Sitten Suomen poliisille tulee ilmoitus. Rikoskomisario Kapu Hirvonen raportoi: "Ovat löytäneet kuolleen naisen kellumasta vesialueesta nimeltä Loch Duich. Makasi jonkun linnan mailla, rantakivikossa. Kuin suoraan Outlanderista tai  Highlanderista, vai mitä niitä elokuvia ja sarjoja nyt onkaan. Kallo mäsänä. Ensitietojen perusteella hyvin tuore tapaus." Kuollut nainen on Emilia. Paikallinen poliisi kääntyy Länsi-Uudenmaan poliisin puoleen ja pyytää virka-apua. Tehtävään löytyy heti halukas: vanhempi rikoskonstaapeli Tuuli Puro. 

Tuuli lähtee matkaan heti seuraavana päivänä. Hänellä on onneksi hyvä englanninkielen taito, jolla pärjää jopa skotlantilaisten kanssa. Tuuli pääseekin nopeasti mukaan osaksi rikosylikonstaapeli Blair Angusin tiimiä. Tuuli tutustuu Eilean Donan -linnaan, Emilian ruumiin löytöpaikkaan. Linna on suosittu turistikohde. Käy ilmi, että Emilia oli ollut treffeillä muutaman kerran Gavenin kanssa. Gaven vei Emilian mm. Kilmuirin hautausmaalle, missä lepäsi Emilian suunnittelijaesikuva Lee Alexander McQueen (1969-2010). Emilian silmät kyyneltyivät. "...oikeastaan tuntuu vain hienolta kunnioittaa täällä hänen työtään."  

Tuuli haastattelee lukuisia kyläläisiä ja yrittää saada kokonaiskuvaa Emilian kuolemasta. Saattaisiko sittenkin olla kysymys tapaturmasta, hän pohtii. Suomessa tapahtuu nuoren miehen murha, jolla on yhtymäkohtia Emilian kuolemaan. 

Skotlanti kirjan tapahtumaympäristönä on kerrassaan ihastuttava. Oman mausteensa kirjan juoneen tuo saaren turismin vastainen liike (turismofobia), joka heijastuu myös paikallisten käyttäytymisessä Emiliaa kohtaan. Turismin vastainen liike on totta monissa turistien kansoittamissa paikoissa, mm. Kanarian saarella. 

Linnan varjossa on varsin lupaava esikoisdekkari. Pidin Erikssonin luomista henkilöhahmoista - erityisesti päähenkilö Tuuli Puro viehättää tavallisuudellaan ja rautaisella ammattitaidollaan. Eriksson kirjoittaa sujuvasti ja helppolukuisesti, eikä tarinassa ole unohdettu huumoriakaan. Tämän porukan seurassa jatkan matkaa mielelläni uusiinkiin osiin. 

Iso plussa kirjan onnistuneesta kannesta sekä Skotlannin kartasta.

Tatiana Elf: Pohjois-Savon Escobar. Miika Kortekallion matka huumepomoksi

 

Tatiana Elf: Pohjois-Savon Escobar. Miika Kortekallion matka huumepomoksi. Storyside. 2026. Lukija Lina Schiffer. 8T 25M.

Tatiana Elf kutsuu Miika Kortekalliota (1951-2000) Paukarlahden Escobariksi. Hieman nimi tuntuu yliampuvalta, mutta onhan siinä tietty perä. Kortekallio oli kotoisin Leppävirran Paukarlahdesta Pohjois-Savosta, ja Escobar oli kolumbialainen huumeparoni. Escobarin rikkauksiin Kortekallio ei yltänyt, mutta hän oli merkittävin huumediileri Suomessa 1980-luvulla. Lehdistö kutsui Kortekalliota Suomen huumeparoniksi ja huumekuninkaaksi.

Miika Kortekallion perheellä oli varakas maatila Paukarlahdessa. Tila olisi varmasti taannut Miikalle riittävän elannon, mutta Miika janosi toisenlaista elämää. Miika kävi kansakoulun Paukarlahdessa ja keskikoulun Leppävirran yhteiskoulussa. Olin keskikoulussa 1960-luvulla Miikan koulukaveri. Emme olleet samalla luokalla, mutta pienessä koulussa kaikki tunsivat toisensa. Muistan Miikan mukavana, joskin hieman ylimielisenä koulukaverina. Hän pärjäsi koulussa hyvin. Tapasin Miikan uudelleen, kun olin abikurssilla Kuopiossa. Asuimme samassa talossa. Miika piti usein bileitä, jonne minutkin leppävirtalaisena joskus kutsuttiin. Tunnelma bileissä oli aina vauhdikas. Ehkä huumeilla oli osuutensa tunnelmaan.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeinen aika alkaa vankilatuomiolla LSD:n myynnistä Tukholmassa. Vapauduttuaan Miika päätti ryhdistäytyä ja aloitti historian opinnot Helsingin yliopistossa. Stipendin turvin hän lähti tekemään gradua Halleen ja sittemmin Cambridgeen. Huumeitten saaminen oli helppoa, ja pian huumeet kuuluivat Miikan miltei jokaiseen päivään. Toinen tuomio huumeista tuli vuonna 1979. Vapautumisen jälkeen alkoivat ostosmatkat Eurooppaan ja kokonaisen salakuljetusorganisaation rakentaminen. Kuuden ja puolen vuoden vankilatuomio tuli vuonna 1980. Kärsittyään muutaman vuoden vankilatuomiosta Miika jäi palaamatta vankilalomalta. Alkoi monen vuoden pakomatka Euroopassa, nyt amfetamiinin turvin. Hänen muodostamansa iso huumeorganisaatio toimi, ja elämä tuntui olevan mallillaan.  

Pakomatka kesti kolme ja puoli vuotta. Kiinnijäämistä seurasi Suomen kaikkien aikojen suurin huumejuttu. Miika oli tuonut maahan enemmän huumausaineita - hasista, amfetamiinia ja heroiinia - kuin kukaan ennen häntä. Oli paljon kuulusteluja, tuli paljon tuomioita. Miikaa kuulusteli Jari Aarnio. Miesten välille syntyi luottamus, ja Miika kertoi Aarniolle kaiken. Tuomio tuli: täydet 10 vuotta. 

Vapaus koitti vuonna 1994. Huumekuviot johtivat kiinnijäämiseen jälleen vuonna 1996. Se olikin sitten viimeinen vankilatuomio. Miika Kortekallio kuoli 49-vuotiaana vankilassa 15.2.2000.

Jari Aarnio kirjoitti lopputyönsä Miikan kuulustelujen pohjalta. Miikan kuoleman jälkeen Aarnio alkoi värvätä Miikan liigaa omakseen. 

Elf kiinnostui Miika Kortekalliosta, koska hänestä ei vielä ole kirjoitettu kirjaa. Minä puolestani kiinnostuin kirjasta, koska tunsin Miikan kouluajoilta. Miksi lahjakkasta, varakkaan kodin pojasta tuli yksi Suomen huumehistorian tunnetuimmista nimistä, kysyy Elf. Vastaus löytyy huumeista. Lahjakkuus ei suojaa huumeriippuvuudelta, kuten ei myöskään hyvä sosiaalinen tausta. 

 

Miika Kortekallio, Aamulehti

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Katja Kettu: Brita-Kajsa. Otava. 2026. Päällys Piia Aho. 329 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Brita Catarina Alstadius syntyi vuonna 1805 Ruotsin Lapissa Peurauressa. Hänestä kertoo Katja Ketun Brita-Kajsa, maineikkaan Lars Levi Laestadiuksen vaimo, joka historiankirjoituksessa on jäänyt lähes täysin miehensä varjoon.

Brita-Kajsa ja Lars Levi olivat tavanneet toisensa sattumalta jo lapsuusvuosina, mutta paremmin he tutustuvat, kun Lars Levi valmistuttuaan papiksi palaa kotiseudulleen. Kasvit johdattavat nuoret yhteen, sillä Laestadius on kovin kiinnostunut kasvitieteestä. Nuorten välille syntyy lyhyt rakkaussuhde. Jatkaessaan matkaa Laestadius lupaa tulla noutamaan Brita-Kajsan vaimokseen. Mies ei kuitenkaan tule. Määrätietoisena naisena Brita-Kajsa tekee päätöksen, joka monelta naiselta olisi jäänyt tekemättä. Nainen lähtee kuudennalla kuulla raskaana Laestadiuksen pappilaan Karesuandoon.

"Hiihän, syän tykyttää, tuntuu ku kläpi minun mahassaki oisi levoton. Veän sinistä ahkiota ja Aila-poroa niin lujasti ko kehtaan. Välillä pittää pysähtyä huilaamaan. Päivällä riekot nauro minulle tunturissa, se ei hyvvää tiiä. Ja nyt kuuluu susien ulvonta. Misä mie olen?"

Laestadius ei ole kovin ilahtunut Brita-Kajsan tulosta, mutta naimisiin on mentävä, koska onhan lapsi tulossa. Vaikka avioliiton alku on hieman pakonomainen, avioliitto kestää lähes neljäkymmentä vuotta eli aviomiehen kuolemaan asti. Lapsia syntyy tasaisesti vuosien varrella, yhteensä viisitoista. Avioliiton alkuvuodet ovat riemukkaita, rakkautta riittää ja seksuaalinen ilottelu on molempien mieleen. Tosin Laestadius saarnamatkoillaan löytää helposti naisia, jotka ovat halukkaita suhteeseen arvostetun papin kanssa. "Jonku uuen tyären olit löytäny", tietää vaimo. Brita-Kajsa hoitaa huushollin ja lapset, kerää yrttejä, kirjoittaa puhtaaksi miehensä saarnoja ja tekee säämittauksia, jotka oli annettu papin tehtäväksi.   

Laestadius haaveilee tiedemiehen urasta, onpa hän kerran jopa oppaana Ranskan akatemian tutkimusretkikunnalle. Sitten herätys saa vallan Laestadiuksesta. Alkaa kova meno "ko koko Lapinmaa olisi syttyny tulehe". Laestadius pitää itseään Lapin vapahtajana. "Sitähä net halusi, hurmospappia ja Lapin käännyttäjää." 

"Niin vanahat akat ko neijotki huojuvat ja  hyppivät penkeillä, puhhuut kielillä, näkkiit näkyjä, tunnusti syntejänsä ja armahti toisijan." Langenneita naisia nöyryytetään raaoilla tavoilla. Armoa pitää anella, jotta saa synnit anteeksi. "Vaan sitte alako kuulua hurjaa huhua, että niitä naisia synnistä mulukulla pyhitettiin."

Kiinnostava kirja kaikenkaikkiaan. Hieno loikka 1800-luvun puolivälin Lapin historiaan. Katja Kettu olisi saanut mainion kirjan myös Lars Levi Laestadiuksesta, mutta hienoa, että hänen valintansa oli Brita-Kajsa, vahva ja viisas Lapin nainen. Kronologista kerrontaa täydentävät kohtaukset, joissa kuvataan Lars Levi Laestadiuksen viimeisiä päiviä Pajalassa. Laestadius kuoli vuonna 1861. Brita-Kajsa hoiti miestään viimeiseen asti. 

Katja Ketun upea, rikas, eloisa ja soiva kieli on kirjan ehdoton vahvuus. Miten vivahteikkaasti kirjailija osaakaan kuvata henkilöitä ja tapahtumia. Kirja on kirjoitettu Lapin murteella. Siihen tottuu, mutta siirryin kuitenkin kuunteluun kirjan loppupuoliskolla. Äänikirjaversio on nautittavaa kuunneltavaa. Eija Ahvo on loistava lukija. 

Suomessa on nykyään arviolta 80 000 - 120 000 lestadiolaista.

Vincenzo Latronico: Täydellistä

 

Vincenzo Latronico: Täydellistä. Gummerus. 2026. Italiankielinen alkuteos Le perfezioni. Suomentanut Leena Rantanen. 160 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan alku on suorastaan tyrmäävä. Kirja alkaa kuvista ja kirja myös päättyy kuviin. Alkusivuilla, noin kuuden sivun verran, kuvataan kuvia, joissa kuvataan tarkasti, lähes luettelonomaisesti Berliinin Reuterkiezissä sijaitsevaa asuntoa. 1900-alun ylellisen kerrostalon asunnosta löytyy mm. designnojatuoleja, peikonlehtiä, berberimatto, japanilainen teekannu ja karmiininpunainen tehosekoitin. Näillä kuvilla asuntoa tarjotaan vuokralle lyhyaikaisesti 118 euroa yö. Yksityiskohtaisen kuvauksen perusteella olisi helppo vaikkapa piirtää asunnosta pohjapiirros.

Tuossa tarkoin kuvatussa asunnossa asuvat Anna ja Tom. He ovat luovan työn tekijöitä, jotka olivat muuttaneet jostakin syrjäisestä eteläeurooppalaisesta kaupungista Berliiniin hakemaan merkitystä elämälleen ja löytämään itsensä. "He elivät maassa jonka kieltä eivät taitaneet, epämääräisellä työllä jota saattoivat tehdä missä tahansa, milloin tahansa ja joka riippui paljolti asiakkaiden oikuista ja kontakteista verkossa." He tuntevat, että muutto Berliiniin oli oikea ratkaisu. Berliinissä on mielekästä asua, he käyvät pitkillä kävelyillä ja tapailevat ranskalaisia, puolalaisia, portugalilaisia, israelilaisia, belgialaisia ja amerikkalaisia ystäviä, mutta ei juuri saksalaisia. Kahdestaan tai ystävien kanssa istutaan kahviloissa, käydään gallerioissa, museoissa ja myös seksiklubeilla.

Ruoasta tulee Annan ja Tomin intohimo. Kirjailija kuvaa jälleen lähes luettelonomaisesti Annan ja Tomin valmistamia ruokia ja heidän käyttämiään astioita. "Parhaat kattaukset valokuvattiin ja tägättiin ja jaettiin. Kuvat kulkivat halki planeetan tai viilettivät pitkin valtameren pohjan vuorenselkiä ja ilmestyivät ikätovereiden ruuduille Lyonissa, Helsingissä, Valenciassa, ja he katselivat niitä pikaisesti, ihastellen niiden erilaisuutta." Somemaailmasta tulee yhä tärkeämpi, tulee suorastaan pakonomainen tarve vilkaista ystävien somepäivityksiä työnteon ohessa.

Mutta sitten muutaman vuoden jälkeen Anna ja Tom kokevat Berliinin muuttuneen. Heitä koskettanutta berliiniläistä tunnelmaa ei enää ole, vaikka oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Onko muutos tapahtunut kaupungissa vai heissä itsessään? Koska Berliini ei enää viehätä, he lähtevät etsimään elämisen aitoutta Lissabonista ja edelleen Sisiliasta. Eikä sielläkään ole hyvä olla, elämä tuntuu olevan samaa tyhjyyttä kaikkialla. Anna ja Tom kokevat tyytymättömyyttä, vaikka sellaiseen ei pitäisi olla mitään syytä. 

Viimeisessä osiossa palataan jälleen kuviin. Annalla ja Tomilla on uusi projekti alkamassa. "He tallentavat koko prosessin Instagramiin, postaavat tarinoita remontista ja improvisoituja mielipidekyselyjä ennen kuin päättävät sviittien nimistön teeman (loppujen lopuksi astrologia) tai ratkaisevat kinastelun menyiden väreistä."

Vincenzo Latronicon Täydellistä on osuvaa ja satiirista kuvausta milleniaalisukupolven autenttisuuden ja perfektionismin tavoittelusta. Anna ja Tom ovat kirjan päähenkilöt ja teoksen ainoat nimetyt hahmot. Siitä huolimatta lukija ei pääse lähelle heitä. Heistä tiedetään yksilöinä hyvin vähän – vain sen verran, että he ovat kolmekymppisiä luovan alan työntekijöitä. Helsinki Lit -tapahtumassa Latronico totesikin, että Anna ja Tom ovat yleistyksiä sukupolvensa ihmisistä. Päähenkilöiden etäisyyttä korostaa entisestään se, ettei kirjassa käytetä lainkaan dialogia. Teksti on toteavaa, mutta sen kuvaukset ovat tarkkoja ja täyteläisiä.

Leena Rantasen käännös on erinomainen. Ja miten upea kansi kirjassa onkaan, kiitos Tero Ahonen.

Kirja on saanut paljon kansainvälistä julkisuutta ja oli Booker-palkinnon finalistina vuonna 2025. Helsinki Lit -tapahtumassa Latronicoa haastatteli ohjelmajohtaja Philip Teir. 

Vincenzo Latronico signeeraa Helsinki Litissä. 

Kaarina Griffiths: Nummen peto

 

Kaarina Griffiths: Nummen peto. Otava. 2026. Kansi: Elina Salminen. Kannen sarja-asu: Anna Väänänen. 399 sivua.

Arvostelukappale

Grifftthsin Cornwall-mysteeri -sarja on edennyt neljänteen osaan. Cornwallin nummet ovat kaikkien kirjojen ydin. Maisemat ovat kauniita ja karuja. Mystinen ympäristö houkuttelee seudulle turisteja ja on omiaan herättämään myös rikollisten toimintahalut. 

Kirja alkaa kiinnostavasti. Edellisistä osista tuttu, komea ja hauska profiloija Antti Honkanen haluaa ilahduttaa poliisituttujaan viemällä heidät ratsastusretkelle nummille. Antti on innoissaan. "Tästä ei päivä paranisi - oli hyvää seuraa, upeat maisemat, hevosia ja pubitunnelmaa." Mukana ovat rikostarkastaja Paul Diggins, murharyhmän etsivä ja Antin uusi naisystävä Sarah Hayden ja nuorempi rikoskonstaapeli Ivy Geen. Ivy on juuri aloittanut murharyhmässä isyysloman sijaisena. Hän kertoo itsestään: "Olin kyllästynyt passipoliisin hommiin Leedsissä ja halusin mitä tahansa kokemusta rikostutkinnasta. Nuoremman rikoskonstaapelin paikka Cornwallista - vaikkakin tämä sijaisuus - tuntui houkuttelevalta."  

Nouseva myrsky sotkee suunnitelmat ja pakottaa seurueen hakeutumaan suojaan Jamaica Inn -pubiin. Koska myrsky yhä yltyy, heidän on yövyttävä pubissa muiden asiakkaiden kanssa. Aamulla huomataan, että eräs asiakkaista on kadonnut. Myrsky loppuu, ja kadonnut mies löydetään kuolleena ojasta pubin läheltä. 

Mutta eivät ruumiit tähän yhteen jää. Lisää tulee. Tapaukset tuntuvat erikoisilta, mutta löytyypä jokaiselta rikospaikalta jotakin yhteistä: jäniksenluu. Se, miksi se on kaikilla rikospaikoilla, on iso mysteeri eikä poliisi keksi siihen selitystä. "Jäniksenkäpälät tuovat ehkä onnea, mutta jäniksenluut sitä vastoin näyttävät tuovan vain epäonnea, Diggins huomautti." Antti on mukana tutkinnassa alusta alkaen. Digginsille Antti on tärkeä monin tavoin. "Sitä paitsi tarvitsen myös henkistä tukea - siis jonkun, jonka kanssa voi puhua täysin avoimesti ja ilman esimiesaseman tuomia paineita ja velvollisuuksia." Erään ruumiin yhteydessä vinkit vievät huumemaailmaan, toisen kerran taas joudutaan selvittämään ihmiskauppaa.

Olen pitänyt Griffithsin sarjasta jo ensimmäisestä osasta alkaen. Viime vuonna valitsin sarjan neljännen osan Tuulisolmut kotimaisen kirjallisuuden top five -listalleni. Sarjan osat paranevat osa osalta. Henkilöhahmoihin tulee syvyyttä ja juonen kehittelyyn arvaamattomuutta ja yllätyksellisyyttä. Kirjailija hyödyntää taitavasti Cornwallin nummien salaperäisyyttä. "Nummi oli täynnä salaisuuksia, ja jotkut niistä olivat tummia. Nummi kuiski hiljaa pedoista ja hirviöistä. Niin hiljaa, että sen saattoi kuulla vain juuri ja juuri. Vaara, vaara, vaara." Tämän kirjan loppuratkaisua ei varmasti kukaan osannut aavistaa. Se oli todella yllätyksellinen, mutta tavallaan ymmärrettävä. 

Jatkoa odotellen!

Arvonnassa Petra Bühlerin Isän tyttö

 

Ihanaa alkavaa kesää! 

Kesä tekee todellakin tuloaan! Luvassa on lämpeneviä kelejä ja kaunista luontoa. Luonto herää täyteen loistoonsa. On ilo laittaa arvottavaksi vaikka kesälukemiseksi ihastuttava kirja: Petra Bühlerin Isän tyttö (Otava 2026).

Takakannen tekstin mukaan kyseessä on romaani, jonka teemoja ovat rakastamisen vaikeus, omilla jaloilla seisominen, aikuiset, lapset ja aikuiset lapset. 

Romaanin keskiössä on kirjan nimen mukaisesti isä-tytär -suhde. Tapahtumia kuvataan kahdella aikatasolla: Haminassa 1980-luvulla ja Helsingissä vuonna 2015. Pauliina, isän tyttö, viettää lapsuutensa ja käy koulunsa Haminassa. Kirja on Bühlerin lupaava esikoisteos. Kirjassa on ihastuttava kansi, kiitos siitä Sanna Manderille. Sopii vaikkapa lahjakirjaksi.

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta. Laitathan mukaan sähköpostiosoitteesi, jotta voin infota mahdollisesta voitosta. Kiva, jos seuraat blogiani (oikealla "seuraajat").

Arvonta-aika päättyy sunnuntaina 7. kesäkuuta 2026. Ilmoitan voittajalle sähköpostitse. Jos voittaja ei reagoi sähköpostiin kolmen päivän kuluessa, arvon uuden voittajan. Postitus vain Suomeen.

Mukavia toukokuun loppupäiviä ja onnea arvontaan.

Kirjan arvonta suoritettu 7.6.2026 klo 21. Kirjan saa Between. Onnea voittajalle. Kiitos arvonnassa mukana olleille ja ihanaa kesää kaikille.

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti

 

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti. Gummerus. 2026. Kansi: Timo Numminen. 344 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pidin paljon Antellin Adelin tyttäret -trilogian ensimmäisestä osasta Valkea lilja (Gummerus 2025), jossa pääroolin sai taiteilijasisko Lily. Kätketty tähti jatkaa Adelin perheen tarinaa. Nyt saamme seurata vanhimman tyttären Thyran tarinaa. Thyra ei ole mitenkään aikakautensa tyypillinen nainen. Häntä ei avioliitto eivätkä miessuhteet kiinnosta, häntä kiinnostaa opiskelu, erityisesti matematiikka ja tähtitiede. Hän oli ollut tyttökoulun priimus ylioppilaaksi päästessään. 

Eletään vuotta 1912. Adelin perhe asuu Naantalissa, mutta kirjan tapahtumat siirtyvät heti kirjan alkuvaiheissa Kuusiston saarelle, noin kuudentoista kilometrin päähän Turusta länteen. Saari on tunnettu keskiaikaisista piispanlinnan raunioista. Saarelle matkaavat Adelin perheen tyttäristä Thyra ja Kitty. Tytöt on kutsuttu isoäitinsä Augusta Bremerin luo Munkvikin kartanoon. Tyttöjen isoisä oli kuollut. Käy ilmi, että isoisä oli katkaissut välit tyttöjen äitiin, rakkaaseen mammaan, koska ei ollut hyväksynyt taidemaalaria tyttärensä aviopuolisoksi. 

Kitty on ihana ja eloisa tyttö. Thyra yrittää kasvattaa siskoaan. "Älä hypi ja loiki tapasi mukaan. Yritä käyttäytyä niin kuin hyvin kasvatettu neiti, Thyra komensi ja laskeutui helmaansa pidellen alas vaunuista." Kitty on todellinen eläinten ystävä. Moritz-kilpikonna matkaa tyttöjen kanssa Kuusistoon. Kitty on aivan innoissaan kuullessaan, että Munkvikin kartanossa on hevonen.

Augusta-mummu on jäykkä ja ankara. Hän opastaa tyttöjä tarkkaan. "...tässä talossa ei myöhästytä aterialta. On hyvin epäkunnioitettavaa ja kiusallista antaa muiden odottaa. Sitä paitsi odottaessa aika menee hukkaan. Se on sietämätöntä." Isoäidin kanssa talossa asuu Volter-eno, jonka kanssa Thyra pääsee tutkimaan ja oppimaan lisää tähtitieteestä. Uuden oppimisen myötä halu päästä opiskelemaan kasvaa entisestään. 

Lähistöllä on Kuusiston kartano, jonka omistaja paroni Marcus von Willebrand on yksi saaren rikkaimpia maanomistajia. Komea Marcus hakeutuu usein Thyran seuraan, mutta vaikuttaa joskus tylyltä, jopa vihamieliseltä. Syyt selviävät kesän mittaan, kun Thyran äidin menneisyys, josta mamma ei koskaan ole puhunut, avautuu. 

Samoin kun Valkoinen lilja, myös Kätketty tähti oli viihdyttävä ja onnistunut lukukokemus. Päähenkilö Thyra on vahva ja määrätietoinen nainen, josta ei voi olla pitämättä. Kuusiston saari tapahtumaympäristönä on kiinnostava, ja olen itsekin käynyt tutustumassa siellä sijaitseviin piispanlinnan raunioihin. Antell kuvaa tässäkin romaanissa taitavasti 1900-luvun alun yhteiskuntaa ja kartanoelämää. Kokonaisuuden kruunaa Timo Nummisen suunnittelema, todella onnistunut kansi. 

Antony Beevor: Rasputin ja Romanovien tuho

Antony Beevor: Rasputin ja Romanovien tuho. WSOY. 2026. Englanninkielinen alkuteos: Rasputin: And the Downfall of the Romanovs. Suomentanut Jouni Avelin. 382 sivua.

Grigori Rasputin (1869-1916) oli iso ja vahva mies, jonka silmissä loisti liekehtivä hehku. Vaikka tiedämmekin, mitä Rasputinille tapahtui, Beevorin kirja pitää lukijan otteessaan ensisivuista alkaen. Näin siitäkin huolimatta, ettei Beevor tuo mitään uusia paljastuksia tästä talonpoikaisesta musikasta. Kirjassa heijastuvat Beevorin uskomattoman laaja tietämys Venäjästä ja Venäjän historiasta sekä hänen perusteellinen taustatyönsä. Hän on seulonut hovipäiväkirjoja, lehdistötiedotteita, Ohranan kuulustelupöytäkirjoja ja keisarinnan kirjeenvaihtoa. Näistä kaikista lähteistä hän on koostanut uskottavan tarinan tsaariperheen, erityisesti keisarinnan, luottomiehestä, joka lopuksi "murskasi Romanovien hauraan itsevallan".

Johdantosanoissaan Beevor toteaa, ettei Rasputinia voi ymmärtää järjellä. Näin Beevor kuvaa Rasputinia: "Hänessä yhtyivät hengellinen viattomuus ja hillitön himo, kiihkeä uskonnollinen vakaumus ja kyyninen opportunismi, rehentely ja vainoharhaisuus, luontainen anteliaisuus ja ahneus, itsetuntemus ja fantasia. Hän uskotteli itselleen rakastavansa naisia aivan aidosti, vaikka olikin joskus valmis jopa raiskaamaan. Kaikki hänen luonteensa paradoksit, samoin kuin hänen hämmästyttävä elämänsä ja kuolemansa, uhmaavat tavanomaista logiikkaa."

Tsaari Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan suuri toive oli saada poika. Neljän tyttären jälkeen toive toteutui. Vuonna 1904 syntyi Aleksei, mutta valitettavan pian kävi ilmi, että lapsi ei ollut terve. Lääkäreiden tulkinnan mukaan kyse oli perinnöllisestä hemofiliasta eli verenvuototaudista. Kruununperillisen ollessa kolmevuotias hän kaatui ja loukkasi jalkansa. Lääkärit olivat neuvottomia, mutta keisarinnan kutsusta paikalle saapunut Rasputin paransi pojan. Kuume katosi ja turvotus laski. Eikä tämä Rasputinin ihmeparantaminen jäänyt yhteen kertaan. 

Parantamiskykynsä ansiosta Rasputin sai keisarinnan luottamuksen. Rasputin ei kaihtanut käyttää luottamusta hyväkseen, hän ohjaili keisarinnaa poliittisissa päätöksissä, mm. ministerivalinnoissa, erityisesti silloin, kun Nikolai II oli sotarintamalla ensimmäisen maailmansodan aikana. Keisarinna vaihdatutti ministereitä siihen tahtiin, että lehdistö puhui jo "ministeritason tuolileikistä." Moni ymmärsi, että keisarinnan päätösten taustalla oli Rasputin. 

Rasputinin vastustajat pohtivat, että Venäjän keisarillinen hovi ja maine voitaisiin pelastaa, jos keisarinna saataisiin pois Rasputinin vaikutuspiiristä. Tehtiin Rasputinin murhasuunnitelma, ja se toteutettiin Jusupovin palatsissa Pietarissa 30.12.1916. Rasputin ammuttiin ja ruumis heitettiin Nevajokeen.

Beevor tuo hyvin esille sen, miten suuren vallan Rasputin sai valtiollisessa päätöksenteossa, siinä päätöksenteossa, joka olisi kuulunut Nikolai II:lle. Tsaari oli syvästi uskonnollinen ja piti itsevaltiutta jumalallisena tehtävänä. Hän vastusti uudistuksia ja oli hallitsijana heikko ja kykenemätön vastaamaan venäläisen yhteiskunnan uusiin haasteisiin, kuten nouseviin levottomuuksiin ja talouskriiseihin. Voidaankin sanoa, että Grigori Rasputinin vaikutus vuoden 1917 vallankumouksen puhkeamiseen oli epäsuora, mutta merkittävä. Mystikon ja keisariperheen läheiset välit romahduttivat kansan ja ylimystön luottamuksen Romanovin hallitsijasukuun. Kerenski onkin todennut: "Without Rasputin there would have not been Lenin." 

Brittiläinen sotahistorioitsija Sir Antony Beevor on arvostettu ja palkittu tietokirjailija. Hän on minun suosikkihistorioitsijani, joka osaa kirjoittaa vetävästi raskaistakin aiheista. Beevorin teoksissa, kuten myös Rasputin-kirjassa, yhdistyvät kattava arkistotutkimus ja elokuvamainen tarinankerronta. Valokuvaliite täydentää kiinnostavasti tekstiä. 

Antony Beevor oli yksi Helsinki Lit -käännöskirjallisuusfestivaalin kirjailijoista. Kirjailijaa haastatteli Sirpa Kähkönen.

Antony Beevor signeeraa.

Onnistunut Helsinki Lit

 

Helsinki Lit -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2015. Tapahtuma on järjestetty perinteisesti Savoy-teatterissa, mutta nyt ensimmäistä kertaa paikkana oli Kulttuuritalo. Yleisöä oli runsaasti, arviolta noin 1400.

Tilaisuuteen oli saatu hyvä ja monipuolinen kattaus ulkomaisia kirjailijoita: Lena Andersson, Jonas Eika, Alana S. Portero, Lina Wolff, Antony Beevor, Mattias Timander, Tara Menon, Jevhenija Kuznjetsova, Vincenzo Latronico ja Rachel Kushner. 

Olen osallistunut Helsinki Lit -tapahtumaan pari kertaa tapahtuman alkuvuosina. Syy, miksi lähdin mukaan tällä kertaa, oli yksi tietty kirjailija: Sir Antony Beevor. Olen hänen suuri ihailijansa, hän on minulle ehdoton ykkönen historiankirjoituksen genressä. Beevoria haastatteli Sirpa Kähkönen. Haastattelun aiheena oli juuri suomennettu Rasputin ja Romanovien suvun tuho (suom. Jouni Avelin). Beevor avasi Romanovien suvun historiaa, Nikolai II:n heikkoutta hallitsijana, keisarinnan omavaltaista käyttäytymistä sekä syitä, miksi oli mahdollista, että Rasputin sai niin paljon vaikutusvaltaa. Kaikesta kävi ilmi Beevorin erinomainen Venäjän ja Venäjän historian tuntemus. Kerenskyn sitaatti käy hyvin kirjan teemaan: "Without Rasputin, there would have been no Lenin." Postaukseni kirjasta tulee lähiaikoina. 

Antony Beevor

Kaikki esitykset olivat omalla tavallaan kiinnostavia. Esille nousi monta kirjaa, jotka haluaisin lukea, vaikka olinkin lukenut jo useita näistä kirjoista etukäteen. Yksi kiinnostavimmista kirjailijoista oli Alana S. Portero, jonka esikoisteos Paha tapa (suomentanut Sari Selander) julkaistiin Espanjassa vuonna 2023. Kirja kertoo kauniisti ja runollisesti transtytön tarinan. Lapsuutta ja nuoruutta leimaavat väärinkäsitykset, hämmennys ja väkivalta. Linkki postaukseeni. Kirjailijaa haastatteli Mira Eskelinen.

Ihastuttava, sympaattinen Alana S. Portero

Mattias Timanderin haastattelua on ilo seurata. Hän oli saanut hyvän haastattelijan: Juha Itkosen. Timanderilla on suomalaiset juuret, hänen isänsä on syntynyt Suomessa. Timanderin kirjan Metsä ei sinusta lähde (suomentanut Jonja Rajala) tapahtumat sijoittuvat pieneen kylään Kiirunan lähistöllä Pohjois-Ruotsissa. Nuori mies asuu yksin mökissään. Vastakohtana pienelle kylälle on Tukholma, jonne nuori mies matkustaa tekemään uraa kulttuurin alalla. Linkki postaukseeni. 

Mattias Timander ja Juha Itkonen

                                      

Harvardin yliopistossa työskentelevän intialaiskirjailijan Tara Menonin (vasemmalla) esikoisteos Upoksissa (suomentanut Kaisa Kattelus) kuvaa kauniisti ystävyyttä, luontoa, merta ja meren eläimiä. Suuren vaikutuksen minuun teki Menonin kuvaus vuoden 2004 tsunamista. Tara Menonia haastatteli Adile Sevimli.  Linkki postaukseeni. Ruotsalaisen Lina Wolffin (oikealla) Rakastajat (suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom) sai Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnon sekä August-palkinnon. Samoin juuri suomennettu Ruumiit jotka hautasimme (suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom) sai August-palkinnon. Wolffia haastatteli Pajtim Statovci. 

Yksi kiinnostavimmista esiintyjistä oli italialainen Vincenzo Latronico, jonka teos Täydellistä (suomentanut Leena Rantanen) on hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Latronicoa haastatteli ohjelmajohtaja Philip Teir. Kirja kuvaa freelancepariskuntaa, joka tekee luovaa työtä Berliinissä. He nauttivat Berliinin kulttuurielämästä ja rennosta tunnelmasta. Mutta vuosien mittaan he haluavat kokea jotakin uutta, jotakin parempaa. Mielenkiinnolla odotan kirjan lukemista. 

Vincenzo Latronico

Ruotsalaista Lena Anderssonia, joka on yksi Ruotsin tunnetuimmista kirjailijoista, haastatteli Li Andersson, ukranalaista Jevhenija Kuznjetsovaa, joka kirjoittaa Ukrainan sodasta, haastatteli Elina Hirvonen. Tanskalaista Jonas Eikaa haastatteli Niko Hallikainen. Tapahtuman päätti yhdysvaltalainen Rachel Kushner, jonka teoksen Mars Room (suomentanut Arto Schroderus) laitan lukulistalle. Kushneria haastatteli Jussi Valtonen. 

Helsinki Lit, ensi vuoteen! 

Laura Arikka: Synkeä juhannus

Laura Arikka: Synkeä juhannus. Kuolema Farlaxissa. Otava. 2026. Kannen suunnittelu Iiris Uusitalo. 447 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliselle Farlaxin saarelle jonnekin Lounais-Suomen saaristoon. On kunnalla suomenkielinenkin nimi, se on Vaarlahti, mutta kaikki, saaren kymmenentuhatta asukasta samoin kuin monilukuisat kesävieraat, puhuvat vain Farlaxista. Idyllinen saari on ihastuttava paikka viettää huolettomia kesäpäiviä ja juhlia juhannusta, kesän suurta juhlaa.

Tänä vuonna Farlaxin juhannuksesta on tulossa poikkeuksellinen. Herra Lahtinen oli aamukävelyllään löytänyt kahden nuoren ihmisen ruumiit. "Joten, huomattuaan nuo toisiinsa kietoutuneet vartalot alppiruusujen juurella ja yritettyään tuloksetta herätellä näitä melko kylmettyneiltä tuntuneita ihmisiä, herra Lahtinen oli lähtenyt rivakasti kulkemaan kohti kotia, jotta voisi ilmoittaa tästä varsin ikävästä löydöstään ensin rouva Lahtiselle ja soittaa sitten välittömästi sen jälkeen poliisille." Kuolleet nuoret ovat sisarukset Lumi ja Oliver Andersson. Lääkäri toteaa, että Oliver on kuollut päähän osuneesta iskusta, mutta ihmeellistä kyllä, Lumille ei ole tehty ulkoista väkivaltaa.

On selvää, että Farlaxin poliiseille tulee työntäyteinen juhannus. Saaren poliisilaitosta on jo suunniteltu lopetettavaksi. Siksi rikoskomisario Toomas Lehto haluaa näyttää, että juttu pystytään selvittämään omin voimin eikä apua mantereelta tarvita. Poliisilaitos on pieni, Toomasin lisäksi siellä työskentelevät Abbe ja Maija sekä siviilipalvelusta suorittava Liinus. Välittömästi Toomas pyytää tiimiinsä mukaan Sofie Andrellin, joka aiemminkin on toiminut tukihenkilönä uhrien perheille. Toomasilla on täysi luotto Sofieen. "Sinulla on Sofie ihmisten kanssa sellainen läsnäolemisen taito, jota juuri kenelläkään muulla ei ole. Ainakaan kenelläkään, kenet minä olen tavannut. Ikinä."

Sofie, entinen pappi, on kiinnostava nainen. Hänellä on omat synkeät muistonsa miehensä kuoleman johdosta. Miehensä kuoltua Sofie oli mukana lottoporukassa, joka onnistui voittamaan ison voiton. Sofie irtisanoutui papin tehtävästä ja siirtyi tekemään tutkimustyötä kotonaan ja rakennutti hienon talon, sellaisen mistä he miehensä kanssa olivat unelmoineet. 

Lumin ja Oliverin kuolemien tutkimustyö on vielä kesken, kun tieto uudesta uhrista saavuttaa poliisin. Johtolankoja on vähän, mutta tarina ei jää vellomaan murhien selvitystyöhön, vaan välillä ennätetään juhlia juhannusta ja nauttia viinilasi tai kaksi rakastetun seurassa. 

Minulla oli lukiessani mielessä monia epäiltyjä, mutta tällaista loppuratkaisua en kyllä pystynyt arvaamaan. Olen varma, että muidenkin lukijoiden ensimmäiset epäilyt heittävät häränpyllyä monta kertaa.

Synkeää juhannusta, joka on Arikan esikoisdekkari, oli miellyttävä lukea. Tähän cozy dekkariin oli sisällytetty mukavasti kaikkea muutakin rikosten ohella. Oli kiinnostavia ihmissuhteita ja miellyttäviä henkilöhahmoja, kuten vaikkapa Sofien lottoporukka. Sofie oli ehdoton suosikkini. Vaikka teksti olisi kaivannut hieman tiivistämistä, kokonaisuus jätti hyvän mielen. Toivottavasti saamme jatkaa matkaa Sofien seurassa sarjan seuraavassa osassa Petollinen joulu, joka ilmestyy ensi lokakuussa. 

Martti Linna: Metsäpatruunoiden perintö

 

Martti Linna: Metsäpatruunoiden perintö. Reuna Publishing House. 2026. Kansi ja taitto: Jaana Rautio. Kuvat kirjoittajan ottamia. 191 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirja tarjoaa kiinnostavan ja perusteellisen katsauksen suomalaiseen metsäteollisuuteen keskittyen erityisesti metsäpatruunoiden elämään ja heidän työnsä tuloksiin. Metsäteollisuudella on Suomessa pitkä historia, metsäteollisuus on ja on ollut Suomen kansantalouden ja viennin keskeinen tukijalka. Tällä hetkellä metsäteollisuus tuottaa noin viidesosan maan vientituloista. 

Kirja alkaa metsäteollisuuden historiasta. Alan historia on todella pitkä. Ensimmäiset vesisahat rakennettiin koskien partaille jo 1500-luvulla. Sahalaitoksia alkoi syntyä 1700-luvulla. Vientiin meni tervaa, pikeä ja sahatavaraa ja vastavuoroisesti paluulasteissa tuli Suomeen viljaa ja siirtomaatavaraa. Katsaus historiaan on perusteellinen, paljon nimiä nousee esille, suurin osa minulle - tämän alan amatöörille - täysin tuntemattomia. Mutta ilo oli huomata, että naisillakin on ollut roolinsa metsäteollisuudessa jo 1800-luvulla. 

Historiakatsauksen jälkeen on luontevaa siirtyä teollisuusyhdyskuntien ympärille syntyneisiin asutusyhteisöihin. Metsäteollisuus on Suomessa suurin yksittäinen tekijä, joka loi uutta asutusta maaseudulle ja pikkupaikkakunnille. Tehtaita perustettiin usein asumattomille paikoille, jos siellä oli saatavissa puuraaka-ainetta ja vesivoimaa. Esimerkiksi Valkeakoski, Kuusankoski, Mänttä, Äänekoski ja Inkeroinen ovat syntyneet täysin metsäteollisuuden ympärille. 

Kauttuan ruukkialuetta. Kuva Anneli Airola.

Tehtaiden harjoittama sosiaalinen toiminta oli hyvin merkittävää 1900-luvun alussa. Yritykset rakensivat työntekijöille monen perheen pientaloja, perustivat kouluja ja jopa ammattikouluja. 

Tornatorin rakennuttama teollisuusväestön Ritikanrannan asuintalo Imatralla. Alue on nyt museona. Kuva AA.

Ensimmäisen ammattikoulun perusti Kymi Osakeyhtiö Kuusankoskelle vuonna 1914. Varkauteen syntyi Ahlström-yhtiön ammattikoulu ja Valkeakoskelle Yhtyneiden Paperitehtaiden ammattikoulu. Urheilukenttiä ja seurataloja perustettiin työntekijöiden vapaa-ajan viihteeksi. Syntyipä siinä ohessa merkittäviä urheilujoukkueitakin, mm. Juuso Waldenin innostama Valkeakosken Haka. Ei pidä myöskään unohtaa metsäpatruunoiden halua tarjota työntekijöille lukumahdollisuuksia. Mäntän patruuna G.A. Serlachius perusti kansankirjaston jo vuonna 1869. Samoin Kuusankoskella avattiin lainakirjasto vuonna 1875. 

Ahströmin pääkonttori Noormarkun ruukkialueella Porissa. Konttori valmistui vuonna 1916. Kuva AA.

Metsäpatruunoiden rooli suomalaisen taiteen kultakaudella oli korvaamaton. Erityisen merkittäviä taiteen tukijoita olivat metsäpatruunat G. A. Serlachius ja Antti Ahlström. Monet metsäpatruunoista rakensivat vaurautensa symboleina loisteliaita kartanoita ja metsästyslinnoja, joita löytyy ympäri Suomea.

 

Noormarkun kirkko, jonka oli suunnitellut Armas Lindgren, rakennettiin v. 1931-33. Lahjoitusvaroja oli saatu A. Ahlström Oy:ltä. Kuva AA.

Utran kirkko Joensuussa on harvinainen pystyhirsikirkko. Kirkon kellon kylkeen tuli kirjoitus: Lahja tehtaiden omistajilta herroilta Egerton Hubbart & Co. Kuva AA.

Martti Linnan Metsäpatruunoiden perintö on laadukas katsaus suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1700-luvulta tähän päivään. Kirja avaa kiinnostavasti metsäpatruunoiden elämää, työtä sekä heidän jättämäänsä merkittävää perintöä Suomen teollisuudelle ja yhteiskunnalle. Kirja muistuttaa, miten suuri rooli näillä vaikuttajilla oli myös maamme arkkitehtuurissa ja kulttuurielämässä. Laajaan lähdeaineistoon pohjaava teos on vakuuttavaa työtä. Kirjailijan itse kuvaamat otokset vanhoista teollisuusympäristöistä täydentävät tekstiä erinomaisesti. Kyseessä onkin täydellinen lahjakirja historian ja metsäalan harrastajille.

Lukupiirikirjana Trude Teigen Isoäiti tanssi sateessa

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa. WSOY. 2025. Alkuperäisteos Mormor danset i regnet. Suomennos Saara Kurkela. Kansi: Ville Laihonen. 309 sivua.

Teigen Isoäiti tanssi sateessa oli Rauman Naisten Pankin lukupiirin kevään viimeinen kirja. Meitä oli paikalla kahdeksan naistenpankkilaista vaihtamassa ajatuksia tästä kirjasta.

Kirjan tapahtumat liikkuvat kahdella aikatasolla. Nykyaikana Juni rakastuu ihanaan, komeaan Jahniin, mutta Junin on paettava miestä, koska tämä osoittautuu väkivaltaiseksi. Sitten Juni huomaa olevansa raskaana. Junin ajatukset poukkoilevat puolelta toiselle. Hän ei  ole varma, haluaako hän pitää lapsen. 

Juni muistelee lapsuuttaan, kun hän asui mummin ja vaarin eli Teklan ja Konradin kanssa. Sitten mummi kuoli, ja Junin äiti ja Teklan tytär Lilla muuttaa taloon. Lillan hahmo jää hieman kaukaiseksi. Hän on vähäsanainen, alkoholiin taipuvainen eikä suostu kertomaan mitään Junen isästä. 

Löydettyään pari vanhaa valokuvaa Juni päättää lähteä Saksaan selvittämään mummin menneisyyttä. Hänen seurakseen lähtee naapurimökissä asuva Georg. Saako Juni matkalla tietoja mummin menneisyydestä, se jää nähtäväksi, samoin kuin se, millaiseksi kehittyy Junin ja Georgin suhde.   

Toisen aikatason päähenkilö on Junin mummi Tekla. Tekla on 19-vuotias nuori neitonen vuonna 1945. Hänellä on suhde saksalaisen sotilaan Otto Adlerin kanssa. Suhteen paljastuttua kaikki paheksuvat Teklaa, niin Teklan perhe kuin ystävätkin. Hän kohtaa samaa kohtelua kuin mm. ranskalaisnaiset, joilla oli ollut suhteita saksalaisten miehityssotilaiden kanssa. Naiset joutuivat julkisen häpeärangaistuksen kohteeksi, jossa heidän hiuksensa ajeltiin pois. Näin tapahtuu myös Teklalle. 

Tekla tekee rohkean päätöksen ja lähtee Oton kanssa Saksaan. Sodanjälkeinen Saksa on ankea, kaikki on tuhottu ja pommitettu. Oton kotitalo on paikallaan, mutta millaisessa kunnossa se ja hänen kylänsä onkaan. Otto masentuu, mutta Tekla kokee, että hänen on kestettävä, tulipa eteen millaisia vastoinkäymisiä tahansa. Ja niitähän tulee. Järkyttäviä tapahtumia, jotka osoittavat sodan kauheuden ja tuhoisuuden. 

Kirja on ollut hyvin suosittu erityisesti Norjassa. Kirja ilmestyi Norjassa vuonna 2015 ja oli bestseller-listalla peräti seitsemän vuotta. Myös muissa maissa kirja on saanut suuren suosion. Kirja kiinnosti monia lukijoitamme historiallisen taustansa takia. Kirja antaa äänen ryhmälle, josta aiemmin on vaiettu, ts. saksalaisten sotilaiden norjalaisille heiloille. Keskustelumme sivusi vastaavia suhteita Suomessa, vaikkakin tilanne oli erilainen Norjassa, koska Norja oli sodan aikana saksalaisten miehittämä.  

Tekla oli rohkea nainen. Hän rakasti Ottoa ja pystyi torjumaan koti-ikävää uskoessaan heidän yhteiseen tulevaisuuteen. Siihen julma sota ei antanut tilaisuutta. "Silloin Otto kuiskasi Teklan nimen ja sanoi, ettei Tekla saanut antaa periksi. Taivu, mutta älä katkea, Otto sanoi, juuri kuten Tekla oli usein patistellut itseään Norjasta lähdettyään. Mutta en tiedä pystynkö ilman sinua, Tekla vastusti. Minä olen edelleen sinun luonasi, Otto vastasi, sillä ihminen lakkaa olemasta vain, jos katoaa kaikkien muiden ihmisten tietoisuudesta." Onneksi kuitenkin aina löytyi ihmisiä, jotka auttoivat ja antoivat vähästään. Niin Tekla selvisi seuraavaan päivään ja siitä taas seuraavaan. 

Meidän kaikkien mielestä kirja oli hyvä lukukokemus. Sodan pahuus ja mielettömyys muodostavat kirjan pääteeman, jonka ympärille punoutuvat kirjan muut tapahtumat. Junin osuus tuntui hieman päälleliimatulta, eli juoneksi olisi riittänyt Teklan kiinnostava ja myös koskettava tarina. Jälleen pystyimme toteamaan, että kaunokirjallisuudesta voi oppia. Emme olleet koskaan kuulleet  Demminin hirvittävästä verilöylystä. Kirja sai meiltä hyvän arvosanan: 4,3 (asteikko 1-5). 

Koska kyseessä oli kevään viimeinen kokoontuminen, päätimme syksyn lukupiirikirjoista. Valituiksi tulivat Juha Hurmeen Suomen nuijituin nainen, Riko Saatsin Yönistujat, Harriet Constablen Viulisti ja Clare Leslie Hallin Missä maa murtuu. Jätimme yhden kirjan valitsematta, koska odotamme mielenkiinnolla tietoa, kuka on Lue Naiselle Ammatti -kampanjan kirjailija. 

Nelli Hietala: Puun sielu

 

Nelli Hietala: Puun sielu. Aula & Co. 2026. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 224 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Autofiktiivinen romaani alkaa kirjailija Nelli Hietalan sairastumisesta. Hän on saanut syöpädiagnoosin ja odottaa nyt leikkaukseen pääsyä. Huoli on suuri, kotona kolme lasta odottavat äitiä kotiin. Sairaalasängyssä maatessaan Hietala näkee ikkunan takana männyn. Jotakin tapahtuu, mänty antaa hänelle voimaa. 

Kun hoidot ovat onnistuneesti ohi, puut ovat yhä edelleen kirjailijan mielessä. Sairauslomalla ollessaan hänen tiensä vie metsään katsomaan puita, joka kerta yhä tarkemmin. Sitten löytyy Keisarinmänty, vanha puu, jota kirjailija käy katsomassa päivittäin. "Pian puun luona käynti oli ainoa asia, jota päivältä odotin. Suoraan sanottuna: se oli usein ainoa asia, jonka jaksoin tehdä."

Lieksalainen kuvanveistäjä Eva Ryynänen (1915-2001) oli kiinnostanut Nelli Hietalaa jo vuosien ajan. Ryynäsen Paateri oli tullut tutuksi Hietalalle, onhan hänkin Lieksasta kotoisin. Romaani Ryynäsestä oli antanut odotuttaa, Hietala ei löytänyt kirjalle oikeaa tarttumapintaa. Nyt sairastumisen ja tervehtymisen myötä Hietala löytää puut, ja sitä kautta avautuu reitti Ryynäsen maailmaan. Kun Hietala tutustuu Joensuusta tilattuun Eva Ryynäsen arkistoon, se antaa kirjoittamiselle suunnan. Kirja ei olekaan kuvausta pelkästään Eva Ryynäsen elämästä ja taiteesta, vaan myös kirjailijan kirjoittamisprosessista ja pyrkimyksistä päästä sisään Eva Ryynäsen ajatusmaailmaan. 

Puu oli Ryynäsen suosituin veistosmateriaali. Puusta oli moneksi, Ryynäsen käsissä puusta syntyi ihastuttavia lapsi-, eläin- ja luontoaiheisia veistoksia. Toki muitakin materiaaleja Ryynänen käytti, mm. hänen ensimmäinen julkinen veistoksensa oli pronssiin valettu Pietari Brahen patsas.   

Veljekset Hiidenkivellä -veistoksella Eva Ryynänen pääsi opiskelemaan Suomen Taideyhdistyksen kouluun. Kuva Anneli Airola.

Ryynäsen Paateri - ateljee, kotitalo ja kirkko - on suosittu vierailukohde Lieksassa. Rakennukset sijaitsevat luonnonkauniilla paikalla ja muodostavat yhdessä upean kokonaisuuden. "Paateri vaikutti kasvaneen paikoilleen syvältä maan uumenista, riipineen seinilleen osan itseään ympäröivistä kasveista ja eläimistä ja tiivistäneen rakosensa sillä, mitä oli ympäristöstään onnistunut löytämään."

Paateri sijaitsee luonnonkauniilla paikalla. Kuva AA.

Paaterin kirkko oli Eva Ryynäsen suurin työ. Kirkko valmistui v. 1991. Kuva AA.

Puuta sisällä ja ulkona. Jykevä ovi johtaa kirkkoon. Kuva AA.  

  

Joensuussa asuessamme Paateri tuli meille tutuksi. Usein veimme vieraitamme tutustumaan tähän kertakaikkisen viehättävään paikkaan.

Miten kauniisti Hietala kuvaakaan Ryynäsen suhdetta puuhun ja luontoon. On helppo havaita, että Hietala on tavoittanut Ryynäsen sielunmaiseman ja hänen ajattelutapansa. Se on ihailtavaa siksikin, että Eva Ryynäsen jälkeen jääneitä arkistoja hänen henkilökohtaisesta elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan on hyvin niukasti.

Hietala korostaa, että kirjaa ei ole syytä lukea Eva Ryynäsen elämäkertana. Vaikkakaan kyseessä ei ole elämäkerta, olisin kaivannut Ryynäsen biografiaa valottamaan tarkemmin kuvanveistäjän elämänvaiheita. Muutamia taideteoksia nousee kirjassa esille, kuten Pietari Brahen patsas, Veljekset Hiidenkivellä, Laulupuu ja Marjatta sekä Paaterin kirkon puuveistokset. Perhepiirissä tärkeä henkilö oli aviomies Paavo. Avioparilla ei ollut lapsia. 

Eva Ryynänen on yksi Suomen tunnetuimmista kuvanveistäjistä. Ryynäsen rakkaus puuhun materiaalina ja sitä kautta luontoon näkyy kaikissa hänen teoksissaan.