Tommi Laiho: Kuolevaiset

Tommi Laiho: Kuolevaiset. Myllylahti. 2026. Kannen suunnittelu: Kimmo Kivilahti. 364 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pidän kirjoista, joissa on vauhdikas alku. Sellaisen alun tarjoaa Tommi Laiho uutuusdekkarissaan Kuolevaiset. Eikä alku ole pelkästään vauhdikas, se on niin yllätyksellinen ettei lukija voi muuta kuin haukkoa henkeään. Irina Mäkeläinen, 86-vuotias entinen matematiikanopettaa, ottaa taksin ja menee liivijengin luolalle Tattarisuolle. Paikalla on vain yksi henkilö, liivijengin johtaja Elias Järvinen, presidentiksi tituleerattu. Irina on tyytyväinen, näin pitikin olla, kaikki on tähän asti niin kuin pitää. Ilman sen suurempia small talkeja vanha rouva sujauttaa kätensä laukkuun. "Laukun sisällä kädet ovat irrottaneet kranaatista sokan. Hän osasi. Vanhus nostaa päänsä, katsoo miestä värähtämättä ja nyökkää." Käsikranaatti räjähtää, sekä Elias että Irina kuolevat. 

Rikostutkija Karita Haapakorpi, jonka muistamme edellisistä osista ammattitaitoisena ja vastuullisena poliisina, ryhtyy tutkimaan tapausta. Avukseen hän saa nuoremman tutkijan Maija Wilenin. Miksi Irina Mäkeläinen teki niin kuin teki? Kun sattuu toinenkin samantyyppinen henkirikos, Karita löytää samankaltaisuuksia henkirikosten välillä. Karita pyytää avuksi ystävänsä psykiatri Amina Rehmannin. Epävirallista tutkimustyötä tekee myös tilastotieteilijä Juha Huhtala, Aminan miesystävä. Ja tuleepa auttamiskuvioihin mukaan vielä Karitan poika Viljami. Hienosti kirjailija pitää lukijaa tiukassa jännityksessä kirjan loppuun saakka.

Tommi Laiho on sisällyttänyt rikosromaaniinsa monia eri teemoja. Työlleen omistautuneen Karitan kautta avautuu ammattitaitoisen rikostutkijan tehokkaat työskentelytavat. Valitettavasti Karitan työtä vaikeuttaa Murharyhmän uusi päällikkö Marko Jääskeläinen, joka ei pysty johtamaan poliisiryhmää eikä näin ollen saa poliisien luottamusta. 

Karitan, Aminan ja Juhon kautta Laiho avaa ystävyyssuhteiden tärkeän merkityksen Karitalle vastapainona vastuulliselle rikostutkijan työlle. Hieman irralliseksi kirjan juonesta jää Ultrat, äärioikeistolainen uuden aallon liike. Koukuttavan juonen rinnalla kirja johdattaa lukijansa kuoleman ja kuoleman kaipuun pohdintaan. Millaista on elämä, jos sairaus todetaan parantumattomaksi? Kuten aiemmissakin osissa, Laiho sujauttaa tarinaan mukaan yhteiskunnallisia teemoja. Siinä yksi syy, miksi pidän paljon tästä sarjasta. Laihon teksti on ammattimaista ja hiottua. Kerronta on sujuvaa ja ytimekästä. 

Kirjan voi lukea itsenäisenä osana, mutta suosittelen kuitenkin lukemaan sarjan osat järjestyksessä. Ensimmäinen sarjan osa Uhanalaiset ilmestyi viisi vuotta sitten ja seuraava osa Rikotut neljä vuotta sitten. Karita, Amina ja Juha ovat tuttuja jo edellisistä osista, ja on kiinnostavaa seurata, millaisia muutoksia päähenkilöiden elämässä on tapahtunut viiden vuoden aikana. Kuolevaiset on päätösosa rikostrilogialle. Mielelläni jatkaisin vielä matkaa Karitan, Aminan ja Juhan kanssa. 

Sarjan osien nimet ovat napakoita ja teemaan sopivia: Uhanalaiset, Rikotut ja Kuolevaiset. Sarjan osia yhdistää samantyyppinen, teemaan liittyvä kannen kuvio, kiitos tästä Kimmo Kiljuselle. 

Alana S. Portero: Paha tapa

 

Alana S. Portero: Paha tapa. Into. 2026. Espanjankielinen alkuteos La mala costumbre. Suomentanut Sari Selander. Suomenkielisen kannen viimeistely: Tiia Javanainen. 249 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Romaanin tapahtumat sijoittuvat San Blasiin, Madridin työväenluokkaiseen lähiöön. Eletään 1980- ja 1990- lukua, jolloin Francon diktatuurin varjot ovat yhä aistittavissa. Lähiön arkipäivää leimaavat köyhyys, huumeet ja väkivalta. "Televisiossa kerrottiin, kuinka Madridista oli tullut kaupunki, jossa meikatut kundit tanssivat aamuun saakka, kun taas San Blasissa, eli siinä osassa Madridia johon itse kuuluin, aikuiset kinastelivat harva se päivä siitä, kumpi olisi pahempi, että poika olisi narkkari vai että hän olisi hintti. Myös AIDSista puhuttiin joka puolella." 

Päähenkilö, transtyttö, kertoo omalla äänellään lapsuudestaan ​​ja nuoruudestaan, joita leimaavat väärinkäsitykset, hämmennys ja usein väkivalta. Jo koululaisena hän tietää olevansa erilainen. "Selvisin ihmisten ilmoilla matkimalla lähipiiristä omaksumiani, yhä rajoittuneempia ja ylikorostuneempia maskuliinisuuden muotoja. Harjoittelin sitäkin peilin edessä, saman peilin, josta oli tullut niin kärsimykseni, lukemattomien valheideni kuin myös kaunistautumishetkieni todistaja. Opin katsomaan peiliin näkemättä itseäni. Opettelin olemaan robotti." 

Kuinka hän iloitseekaan päästessään tyttöjen kauppaan. Tuohon maisemaan hän haluaa sulautua ja unohtaa sisällä vellovan pimeyden. Tanssi on pelastus, hän tanssii hullun raivolla, ja pyrkii samalla olemaan niin naisellinen kuin vain voi olla, "ja naisellisuutta minussa totisesti riitti." Miten hän haluaakaan saada hyväksyntää ja miten hän haluaakaan luottaa ihmisiin. Seurustelusuhde Jayn kanssa saa lähes traagisen päätöksen.   

Pakotetun maskuliinisuuden lähtökohdista hänen on navigoitava maailmassa, opittava rakkaudesta ja seksuaalisuudesta sekä suojeltava itseään väkivallalta. Elämä ei ole helppoa. Kirjailija kuvaa upeasti päähenkilön sisäistä kamppailua hänen etsiessään todellista identeettiään. "Miten kuvata ei mitään, miten kertoa umpikujasta, miten? Minulta vietiin kaikki eikä jäljelle jäänyt edes hiillosta kohennettavaksi. Siihen loppuivat noitakokoukset, siihen päättyi koroilla keikarointi ja kaappi sulkeutui ympärilleni kuin ruumisarkku. Hyvästi kaikki tuo. Hyvästi elämäni. Ennennäkemättömistä syvyyksistä käsin kuulin sfäärien liikkuvan, mutta en voinut nähdä niitä, kuulin vuorovetten tanssin mutta en osallistunut siihen."

Onneksi löytyy läheisiksi tulevia ystäviä, omia roolimalleja, jotka auttavat eteenpäin arjessa. Vuosien mittaan löytyy transnainen Margarita ja transprostituoitu Eugenia, Moraíta, josta tulee lähes päähenkilön toinen äiti, joka antaumuksella seuraa ja suojelee suojattiaan. Oma rakas veli on aina valmis auttamaan. 

Paha tapa on transtytön intiimi ja koskettava kasvutarina, joka henkilökohtaisen tarinan kautta tekee näkyväksi queer-henkilöiden todellisuuden. Portero kuvaa avoimesti tämän yhteisön jokapäiväisessä elämässä kohtaamia vaikeuksia, lapsuuden ymmärryksen puutteesta aikuisuudessa koettuun syrjäytymiseen ja väkivaltaan. 

Yksi kirjan kiehtovimmista puolista on kirjailijan proosa. Porteron kirjoitustyyli on suoraa, lähes karua ja silti lyyristä. Hän ei kaihda vaikeiden hetkien kuvauksia, mutta hän tekee sen runollisella herkkyydellä  ja pystyy löytämään kauneutta jopa synkimmissä tilanteissa. 

Paha tapa on transtytön/-naisen tarina oikeudesta olla olemassa ja tulla nähdyksi omana itsenään. Tarina toimii ikkunana niille, joilla ei ole queer-kokemuksia ja rohkaisun äänenä sateenkaariväelle (LHBTQIA+). Kirja nostaa esille kysymyksen, miten rakentuu queer-henkilöiden indentiteetti sellaisissa yhteiskunnissa, jotka pyrkivät rajoittamaan ja ehdollistamaan näiden ihmisryhmien elämää.

Paha tapa ilmestyi Espanjassa vuonna 2023. Kirjaa on myyty Espanjassa yli 100 000 kappaletta, ja sen käännösoikeudet on myyty 19 maahan. Alana S. Portero on yksi Helsinki Lit -tapahtuman kirjailijavieraista.

Suosittelen tätä lukukokemusta ihan kaikille. Kirja jättää jäljen sydämeen. 

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

 

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä. Tammen keltainen kirjasto. 2025. Englanninkielinen alkuteos Festival Days. Suomentanut Riina Vuokko. Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen. 325 sivua.

Juhlapäiviä oli Rauman Naisten Pankin lukupiirin huhtikuun kirja. Olimme valinneet teoksen siksi, että kyseessä on novellikokoelma. Lukupiirikirjoihimme ei ole kuulunut yhtään novellikokoelmaa lähes viiden vuoden toimintakautemme aikana. Tosin huomasimme, että kirjailijan mukaan kirjan tekstit ovat suurimmaksi osaksi esseitä, eivätkä novelleja. Takakansitekstin mukaan kyseessä on novellikokoelma, ja päätimmekin, ettemme rupea analysoimaan esseen ja novellin eroja, vaan käsittelemme kaikkia tekstejä novelleina.  

Juhlapäiviä on ensimmäinen Beardilta suomennettu teos. Kirjassa on yhdeksän novellia. Pituudeltaan ja myös tasoltaan novellit ovat hyvin erilaisia. Muutama novelli on vain muutaman sivun mittainen, kun taas niminovelli Juhlapäiviä muistuttaa pienoisromaania. Yhteistä novelleille on surumielisten asioiden käsittely. Beard ei kaihda vaikeita aiheita, mm. kuolemaa ja surua. Oletamme, että kirjailija on hyvin eläinrakas, sillä hyvin monessa novellissa yksi päähenkilöistä on jokin eläin, useimmiten koira. Monien novelleiden tapahtumat sijoittuvat Iowaan, kirjailijan opiskelukaupunkiin. Novelleissa on paljon tosipohjaisuutta. Ne perustuvat Beardin tai hänen ystäviensä kokemuksiin.  

Meitä oli seitsemän naista vaihtamassa ajatuksia Beardin kirjasta. Kirja lähti hyvin ja kiinnostavasti liikkeelle. Teos oli pitänyt otteessaan loppuun saakka muutamia meistä, kun sen sijaan ainakin oma otteeni lipesi kirjan keskivaiheilla. Tosin niminovelli nostatti uudelleen kiinnostuksen. Joillekin kirjan lukeminen oli ollut melko hidasta, koska novelleja ei halunnut lukea yhdeltä istumalta.

Kiinnostaviksi novelleiksi nousivat Werner, jossa kuvataiteilija pelastuu palavasta talosta, sekä kaunis ja koskettava Cheri, jossa käsitellään Cherin kuolemaa. Cherillä on rintasyöpä, jonka seurauksena hänelle on jäänyt pysyvä vamma. Hänet irtisanotaan työpaikasta ja hän menettää näin tulot ja eläkkeen. Kaikesta huolimatta Cheri pysyy hämmästyttävän toiveikkaana. Ihailimme sitä, miten taidokkaasti kirjailija on pystynyt asettautumaan Cherin asemaan ja kuvaamaan tämän mieltä. 

Beard opettaa luovaa kirjoittamista Sarah Lawrence Collegessa. Novellissa Nyt hän käsitteleekin kirjoittamisen prosessia. "Tällä tavalla sitä kirjoitetaan. Annetaan kirjoittamisen viedä ja yksinkertaisesti seurataan perässä, annetaan muistojen, kuvien ja kielen ottaa valta."

Niminovelli Juhlapäiviä sijoittuu Intiaan Best Exotic Marigold hotelliin. Novellin teemoja ovat ystävyys ja menetys. 

Beardin kirjoitustyyli on mielenkiintoinen ja melko erikoinen. Teksti on hyvin kirjoitettua, mutta hieman vaikeaa seurata, koska kerronta on rönsyilevää, polveilevaa ja tajunnanvirtaista. Asioita pyöritellään edestakaisin. Kirjan nimi herätti keskustelua. Eräs lukijoistamme pohti, että festival days -teema saatetaan kokea eri kulttuureissa eri tavalla, ei pelkästään iloisina juhlinnan aiheina.

Totesimme yhteisesti, että kirja oli aika erikoinen lukukokemus. Lukupiirin ansiosta tuli tartuttua tähän kirjaan. Kääntäjä Eevaliina Rusanen on tehnyt hyvää työtä, koska Beardin tajunnanvirtainen teksti ei ole ollut varmaankaan helpoimpia käännöstöitä. Muutamat meistä olivat kuunnelleet kirjan. He totesivat, että lukijavalinta ei ollut täysi kymppi. 

Annoimme kirjalle arvosanan 3,7 (asteikko 1-5). Toukokuun lukupiirissä käsittelemme Trude Teigen teosta Isoäiti tanssii sateessa (WSOY 2025).

Ihastuttava Irlanti

                                                         

Irlanti 7.4.- 14.4.2026: Donegal, Derry (Londonderry), Belfast ja Dublin

Ensiksi suuntasimme Irlannin länsirannikolle. Ihastelimme Sliabh Liagia, Euroopan korkeinta rantakalliota. Maisemat ja pikku kaupungit ovat ihastuttavia.

   Kevät on tullut. Sää vaihteli raekuuroista auringonpaisteeseen.                                            

Derry (Londonderry). Ihastuttavia pubeja. Fish&chips ja Guinness - totta kai. 
                                    
Tutustuimme Pohjois-Irlannin The Troubles -vuosiin. Protestanteilla ja katolisilla on omat asuinalueensa. Tässä katolisten Bogside. Muistot näistä vuosista elävät voimakkaina ja  vaikuttavat edelleen kaupungin ilmeeseen. Bloody Sundayn muistomerkki on koskettava.

                                

Taidokkaat muraalit katolisten alueella kertovat The Troubles -vuosien traagisista tapahtumista.

Derry Girls on iso juttu Derryssä. Aloitimme sarjan katsomisen kotona. Netflixistä löytyy muutama  kausi.

                                           

Belfastia hallitsee muuri. Korkeus tässä kohtaa kahdeksan metriä. Muurissa on edelleen portit, jotka suljetaan yöksi.

 Shankill Road oli protestanttien asuinaluetta. Oikealla Bobby Sands, yksi IRA:n aktiiveista, joka oli myös Britannian parlamentin jäsen. Sands kuoli nälkälakkoon Maze-vankilassa.

Kirjaviisauksia: James Joyce ja Jorge Luis Borges                                                                     


The Book of Kells Dublinin Trinity Collegen vanhassa kirjastossa. Koristeellinen irlantilainen evankeliumi on valmistunut noin vuonna 800. Kirjasta on nähtävissä kaksi sivua kerrallaan. Me näimme sivut 174-175. Kirjaa ei saa kuvata. Kirjaston the Long Room on ihastuttava tila. Kirjoja oli vain parissa hyllyssä, sillä kirjat oli viety puhdistettaviksi. 

                        Oscar Wilden ja James Joycen seurassa

Pääpostissa kävimme GPO Witness History Visitor Centressa, joka kertoi erityisesti pääsiäiskapinasta vuonna 1916. Toisen kuvan Molly Malonen patsaalla on aina runsaasti turisteja. Ihanaa kukintaa Trinity Collegen pihalla.

Dublin on todellinen pubikaupunki. Kaupunki on täynnä ihastuttavia pubeja. Tunnetuin pubi on Temple Bar.

Oli hieno reissu! Paljon ennätimme näkemään ja kokemaan viikon aikana.

Tara Menon: Upoksissa

 

Tara Menon: Upoksissa. Siltala. 2026. Englanninkielinen alkuteos Under Water. Suomentanut Kaisa Kattelus. Kansi Pauliina Nykänen. 224 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Marissa on parikymppinen nuori nainen, joka työskentelee New Yorkissa toimitusassistenttina huippuvarakkaille suunnatussa matkailualan lehdessä. Marissan tehtävänä on kirjoittaa nimettömänä kuvatekstit Viisi parasta -sarjaan, esimerkiksi "Viisi parasta luontokohdetta Etelä-Amerikassa. Viisi parasta lomakeskusta Sveitsissä. Viisi parasta saariretriittiä joogaharrastuksen dekolonisaatioon." Pitää hallita suuri määrä ylistäviä adjektiiveja ja siitä se teksti sitten syntyy. Vaikkapa näin: "Tämän valokuvauksellisen rannan hohtava hiekka ja kristallinkirkas vesi palkitsevat patikoijan." Luonnonkauniit paikat tuovat Marissan mieleen Thaimaan rannikon, missä hän oli varttunut ja missä hän oli löytänyt elämänsä parhaan ystävän. 

Marissan äiti oli kuollut tytön ollessa 6-vuotias. Isä, meribiologi, halusi heidän muuttavan Thaimaahan, jotta isä voisi jatkaa äidin keskenjäänyttä paholaisrauskujen lisääntymistutkimusta. Marissa aloittaa koulun Phuketissa, ja onnekseen heti ensimmäisellä kouluviikolla tutustuu Arielleen. Tytöt ystävystyvät ja haluavat tehdä kaiken yhdessä. Viikot he asuvat Ariellen vanhempien hotellissa ja viikonloppuisin liittyvät läheisen saaren tiiviiseen tutkijayhteisöön. 

Luonto on ystävyksille kaikki kaikessa. "Aina kun vain voimme, Arielle ja minä olemme meressä korallien keskellä tai sitten metsässä, uppoutumassa puihin. Me osaamme arvioida aaltoja, vuoroveden siirtymistä päivä päivältä myöhäisemmäksi, kunnes suunta kääntyy. Tunnemme virtausten liikkeet saaren molemmilla puolilla, osaamme uida pois ristiaallokosta, tiedämme miten taivas muuttaa veden värejä."

Sitten, 26. joulukuuta 2004, Intian valtameren tsunami iskee. Mitään tällaista ei osata odottaa. "Meri vetäytyy nopeasti rannasta, paljastaa metrikaupalla hiekkaa, jota emme ole koskaan ennen nähneet. Poika hylkää linnansa ja juoksee veden perään. Pariskunta nousee seisomaan. Hierojanaiset alkavat osoitella merta. Aaltojen loiske on vaiennut." Näin meri ei ole koskaan käyttäytynyt. Hetkessä kaikki muuttuu. Marissa selviää, ystävän vie meri. 

Phuketista tulee aavekaupunki. Se on liikaa Marissalle, ja hän muuttaa New Yorkiin. Suru ystävän menetyksestä seuraa mukana.  Hurrikaani Sandyn iskiessä New Yorkiin vuonna 2012 Marissa joutuu käymään läpi aiempia kohtalokkaita tapahtumia.

Miten kauniisti Menon kirjoittaakaan luonnosta, merestä ja meren eläimistä. Näitä kuvauksia saattoi lukea useammankin kerran. Suuren vaikutuksen minuun teki Menonin tsunamin kuvaus. Autenttisuudessaan järkyttävät tapahtumat tulivat lähelle, ja lukija pystyi konkreettisesti aistimaan meren ja eläinten poikkeuksellisen käyttäytymisen. Upoksissa on Menonin esikoisteos. Se käsittelee hellästi Marissan surua hänen pohtiessaan ystävyyttä, menetystä ja kauniita muistoja. Kirja on intensiivinen teos ystävyyden voimasta, joka kantaa läpi traumaattisten tapahtumien.

Tara Menon syntyi Intiassa, kasvoi Singaporessa ja asuu nykyään Yhdysvalloissa. Hän on englanninkielen apulaisprofessori Harvardin yliopistossa. Tara Menon on yksi Helsinki Lit 2026 kirjailijoista.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit

 

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit. WSOY. 2026. Englanninkielinen alkuteos All the Colours of the Dark. Suomentanut Arto Schroderus. Kannen suunnittelu: The Orion Publishing Group. 701 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Tutustuin Whitakerin kirjaan Kaikki pimeän värit Helsinki Noir - festivaaleilla 1.3.2026. Leena Balme haastatteli Whitakeria. Koskettavassa haastattelussa kirjailija kertoi omasta rankasta nuoruudestaan ja kirjan taustatekijöistä. Kirjailija oli joutunut jättämään suuren määrän sivuja pois, vaikka siitä huolimatta kirja on 700-sivuinen. Whitaker kertoi tehneensä hyvin tarkkaa taustatyötä kirjaa varten ja on itse lopputulokseen varsin tyytyväinen.

Chris Whitaker Helsinki Noir -festivaaleilla

Whitakerin kirja esiteltiin Suomessa dekkarifestivaaleilla, mutta heti pian haastattelun alkaessa kävi selväksi, että Kaikki pimeyden värit on kyllä dekkari, mutta se on hyvin paljon muutakin. Se on romaani ystävyydestä, sydäntäsärkevästä rakkaudesta ja poliisitutkinnasta, ja samalla se on myös kasvukertomus ja rikosromaani.  

Kirjassa tapahtuu hyvin paljon. On vuosi 1975. Tapahtumat alkavat Missourin kuvitteellisesta Monta Claren pikkukaupungista, kun 13-vuotias Joseph "Patch" Macauley siepataan hänen pelastaessaan sankarillisesti luokkatoverinsa. Saint Brown, Patchin hyvä ystävä, on järkyttynyt. Saintin maailma kääntyy ylösalaisin, ja hän vannoo tekevänsä kaikkensa löytääkseen Patchin. "Kukaan ei vielä tiennyt, millaiseksi murhenäytelmäksi heidän elämänsä muuttuisi." Saint on hyvin määrätietoinen nuori, hän on lahjakas pianisti ja aloitteleva mehiläistenhoitaja, joka asuu isoäitinsä Norman kanssa. Muiden silmissä Saint näyttää hieman säälittävältä. "Hänellä ei ollut tyylitajua eikä naisellisuutta, ei mitään mahdollisuutta löytää itselleen poikaystävää ja sitten miestä. Tyttö, joka etsi kirjoista vastauksia kysymyksiin, vaikka kukaan ei ikinä esittäisi niitä kysymyksiä hänelle."

Patch paiskataan kellarin pimeyteen. Yllätyksekseen hän ei ole yksin. Hänen kanssaan on Grace, joka kertoo Patchille kaikesta, seikkailuista, matkustamisesta, kirjallisuudesta ja kaikista mahdollisuuksista, mitä maailma tarjoaa. Patch pakenee kellarista, mutta missä on Grace? Gracen ääni ja tarinat valtaavat Patcin mielen, ja alkaa pakonomainen Gracen etsintä, joka jatkuu vuosikausia ja ulottuu kauan Missourin osavaltion rajojen ulkopuolelle. 

Heti alkusivuilta lähtien Kaikki pimeän värit vei minut mukanaan. Lukukokemus oli kiehtova ja monikerroksinen, täynnä tunteiden kirjoa – tarina nauratti, itketti ja yllätti kerta toisensa jälkeen. Vaikka juoni on paikoin monimutkainen, siihen on helppo uppoutua, ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Jokainen luku loksahtaa luontevasti paikalleen rakentaen eheän ja vaikuttavan kokonaisuuden.

Whitakerin tyyli on omaleimainen ja pirstaleinen, paikoittain myös runollinen. Arto Schroderus on käännöksessään onnistunut taitavasti välittämään kirjan rytmin. Kaikki pimeän värit on ensimmäinen Whitakerilta suomennettu kirja.

Jenna Kostet: Yöperhosten talo

 

Jenna Kostet: Yöperhosten talo. Aula & Co. 2026. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 288 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Ylioppilas Lempi Ahlgren työskentelee Turun Vanuliikkeessä, mutta työ ei tyydytä häntä. Hän kaipaa jotakin uutta, ennen kaikkea vaihtelua ja jännitystä. Uusi työpaikka löytyy Grand Hotel Hamburger Börsista. Kotona isä ei vastaanota ilolla tietoa Lempin uudesta työpaikasta. "Kyllä minä tiedän, millaisia naisia hotelleissa ja ravintoloissa työskentelee", isä sanoi ja jatkoi: "Huonoja naisia! Sellainenko sinä haluat olla, kuin pieni yöperhonen, joka räpistelee pimeässä ja polttaa itsensä lampun valoon?" 

On toinenkin aihe, mistä isä suuttuu. Lempi on ihastunut tai jopa rakastunut. Hän on tapaillut muutaman kuukauden ajan Kallea, työläistaustaista miestä, jonka olemassaolosta Lempin vanhemmat eivät tiedä mitään, kunnes eräänä päivänä poliisi ilmestyy kodin ovelle kyselemään Kallesta. Isän reagointi on jyrkkä. "Meidän kattomme alla tuollainen käytös ei ole hyväksyttävää. Ei kerta kaikkiaan ole. Enkä halua kuulla enää koskaan sanaakaan siitä pojasta. Sinä et saa tavata häntä enää, et koskaan."

Lempi muuttaa pois kotoa ystävänsä Hiljan kanssa. Hän viihtyy uudessa asunnossa ja työ Hamburger Börsissä on mieluista, mutta Kallea on ikävä. Rettelöinnin vuoksi Kalle istuu Kakolan vankilassa ja odottaa oikeudenkäyntiä.  

Tapaamme kirjassa myös Lempin serkut Ainan ja Fannyn, jotka ovat esiintyneet sarjan aiemmissa osissa: Sinisiipisten saari (linkki) ja Valkoisen linnun kaupunki (linkki). Nyt Aina on palannut Afrikasta ja Fanny on menossa naimisiin. Edellisessä osassa esille tullut Hilda Koivunen kiinnostavine Ahlgren-taustoineen nousee yhdeksi kirjan päähenkilöistä.  Aina, Fanny ja Lempi ovat ihastuttavia nuoria naisia. Näistä naisista ei voi olla pitämättä. Kaikilla heillä on omat halunsa ja toiveensa tulevaisuuden suhteen, mutta yhteistä heille on, että he kaikki pyrkivät löytämään omanlaisensa tien itsenäiseen elämään. 

Kirjan tapahtumat edellisten osien lailla sijoittuvat Turkuun. Nyt eletään vuotta 1932. Yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat myös serkusten elämään. Erot yhteiskuntaluokkien välillä ja naisten asemassa ovat edelleen olemassa, mutta muutoksia on jo nähtävissä. Serkuksista Aina tekee rohkean päätöksen ja tähtää yliopisto-opintohin.

Yksi iso muutos on kieltolain päättyminen 5.4.1932. "Tänään kääntyy kansamme historian huomattava lehti. Kieltolaki on siirtynyt muistojen joukkoon ja uusi väkijuomalaki tullut voimaan. Väkijuomakaupat avaavat ovensa tänään klo 10 ja valtio yrittää väkijuomien myyjänä asettua salakauppiaiden tilalle." Lempi näkee Hamburger Börsissä, kuinka asiakkaat kokevat iloa ja riemua kieltolain päättymisen johdosta.  

Yöperhosten talo päättää Ahlgrenin suvun naisista kertovan trilogian. Viihdyin Ahlgrenin serkusten seurassa erinomaisesti. Teos on sujuvasti kirjoitettu, ja kerronta etenee vaivattomasti pitäen lukijan otteessaan. Historiallisen viihdekirjallisuuden kirjoittaminen edellyttää taitavaa tasapainoilua faktan ja fiktion välillä, ja tämän Jenna Kostet hallitsee vakuuttavasti. Sarjan viehätystä lisää sen sijoittuminen 1900-luvun alun Turkuun, jonka maisemista kaupunkia tunteva lukija tunnistaa monia tuttuja paikkoja.

Sanna-Reeta Meilahdelle jälleen kiitos kauniista kannesta. 

Petra Bühler: Isän tyttö

Petra Bühler: Isän tyttö. Otava. 2026. Kansi Sanna Mander. 382 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirja on perheromaani, jossa keskiössä on kirjan nimen mukaisesti isä-tytär -suhde. Tapahtumia kuvataan kahdella aikatasolla: Haminassa 1980-luvulla ja Helsingissä vuonna 2015. Pauliina, isän tyttö, viettää lapsuutensa ja käy koulunsa Haminassa. Pauliinan perhe on tavanomainen ydinperhe: isä, äiti, veli ja Pauliina. 

Pauliina rakastaa vanhempiaan, mutta isää enemmän. Isä on niin rakas. Isän hellyttelynimi Pauliinalle on isän lintunen. Isä lukee Pauliinalle iltasadut. "Hän lukee paremmin kuin kukaan. Ääni hyrisee matalalta ja lämpimästi. Se on paksu peitto, jonka alla minä olen pieni ja kevyt ja turvassa. Hän lukee jokaisen sanan kuin se olisi tärkeintä mitä maailmalla on kerrottavana, kehrää lauseista tarinan ja käärii minut siihen hellästi." Isän kanssa tehdään luontoretkiä, käydään kalassa, pilkillä ja sienimetsässä. Isän nauru kultahampaan vilkkuessa vasemmassa kulmahampaassa jaksaa ihastuttaa Pauliinaa.

Melko pian käy ilmi, että isän ja äidin välit ovat tulehtuneet. On ikävää sanailua ja suljettujen ovien takana käytyjä riitoja, joita Pauliina ei voi olla kuulematta. Pauliina ottaa tavaksi naurattaa isää jollakin hauskalla jutulla keskeyttääkseen vanhempien riitatilanteet. Alkoholi ottaa yhä enemmän tilaa isän elämässä. Ei ole yllätys, että vanhemmat eroavat.  

Vuoden 2015 aikajanalla Pauliina on opintojensa jälkeen muuttanut Helsinkiin. Äiti on löytänyt Raumalta oikeaa Rauman giältä puhuvan miehen ja muuttanut hänen kanssaan Espanjaan. Yhteydet äitiin ovat satunnaisia eikä Pauliina sen kummempaa kaipaakaan. Sen sijaan isän kanssa on ongelmallisempaa. On sunnuntaiset isän puhelinsoitot, kunnes nekin loppuvat. Vaikka yhteydenpito päättyy, isä on kuitenkin alati läsnä. Isän tyttö, sinilintu, tuntee syyllisyyttä, varsinkin kun käy ilmi, että veli on jo pitkään ollut isälle turvana ja tukena.  

Kirja on  uskottava ja todentuntuinen kuvaus isä-tytär -suhteesta sekä Pauliinan kasvusta aikuisuuteen. Pauliinan lapsuusvuodet, joita kuvataan lapsen silmin, avautuvat lukijalle poikkeuksellisen elävinä. Ehkä koskettavat isä-tytär -suhteen kuvaukset pohjaavat kirjailijan omiin kokemuksiin, niin eläviltä ne näyttäytyvät lukijalle.  

Kirja on Bühlerin lupaava esikoisteos. Sujuvaa ja elävää tekstiä on  miellyttävä lukea. Kirjassa on kertakaikkisen ihastuttava kansi, kiitos siitä Sanna Manderille. Tämän kirjan voisin napata kirjastosta tai kirjakaupasta ihan pelkästään kutsuvan kannen perusteella. 

Tommy Orange: Harhailevat tähdet

 

Tommy Orange: Harhailevat tähdet. Aula & Co. 2026. Englanninkielinen alkuteos Wandering Stars. Suomentanut Terhi Kuusisto. Kansi: Laura Noponen. 335 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Harhailevat tähdet on laaja, vuosisatoja kattava sukupolviromaani, joka käsittelee USA:n alkuperäiskansojen historiaa ja perintöä Bear Shieldin/Red Featherin perheen kautta. Kirja on samalla jatko- ja esiosa Orangen teokselle Ei enää mitään (Aula & Co 2020). Romaani alkaa ytimekkäällä johdannolla, jossa kirjailija kuvaa alkuperäiskansoille aiheutettuja vahinkoja, aivan kuten hän teki myös Ei enää mitään -kirjan johdannossa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kattaa 150 vuotta ja alkaa Sand Creekin verilöylystä. Toinen ja kolmas osa alkavat vuodesta 2018 ja seuraavat Bear Shieldin/Red Featherin perheen elämää Oaklandissa, Kaliforniassa.

Romaani alkaa Sand Creekin alkuperäiskansojen verilöylyllä Coloradossa vuonna 1864. Mykkä Jude Star, Opal Viola Victoria Bear Shield -suvun esi-isä, joutuu sotavangiksi Fort Marionin vankilaan. Siellä toimii Carlislen intiaaniteollisuuskoulu, missä tavoitteena on muuttaa alkuperäiskansojen ihmiset hyviksi kristityiksi. Vanginvartijana vankilassa toimii Richard Henry Pratt, Carlislen intiaanien kuumeinen sopeuttaja tai "rehellinen mielipuoli intiaanipuuhiensa takia", kuten häntä kutsutaan paikallisessa lehdistössä.

Seuraavaa sukupolvea edustaa Juden poika Charles, joka lähetetään Pennsylvaniaan Prattin perustamaan Carlislen teollisuuskouluun. Charles joutuu raa'an väkivallan kohteeksi. Hän löytää kuitenkin lohtua suhteestaan toiseen oppilaaseen, Opal Violaan.

Romaanin toinen puoli sijoittuu nykyajan Oaklandiin ja jatkaa Ei enää mitään -teoksen henkilöiden tarinaa. Toipuessaan ammuskelussa saamastaan haavasta Orvil ajautuu riippuvuuteen vahvoista kipulääkkeistä. "Hän oli kuullut, että huumeet turruttavat, mutta hän tunsi enemmän kuin ennen. Ja hänestä tuntui paremmalta, koska hän tunsi uudesti, niin kuin ei ollut ennen uskaltanut tuntea. Kipulääkkeistä hän sai rohkeutta ja itsevarmuutta: kuin hänellä olisi nyt ollut lupa tuntea aiemmin tahattomasti kätkemiään tunteita."

Orvil tutustuu netin kautta Seaniin, valkoiseen perheeseen adoptoituun poikaan, jolla on monietninen tausta. Seanista tulee Orvilin pääasiallinen huumeiden lähde. Orvilin nuorin veli Lony harjoittaa verirituaaleja ja itsensä vahingoittamista yrittäessään luoda yhteyden cheyenne-perimäänsä. Veljesten isoäidillä on paha huumeongelma, ja siksi pojat asuvat isotätinsä kanssa. 

Äideillä on kirjassa keskeinen rooli. Äitien kautta tarinaan punoutuu historian taakka, mutta myös onnea, ymmärrystä ja intiaaniyhteisöissä tärkeää tarinankerrontaa.

Tommy Orange on taitava kirjoittaja. Hänen tekstissään on energisyyttä, raakaa realismia ja psykologista tarkkuutta. Hän käyttää useita eri kertojia, antaa äänen monille eri hahmoille ja vaihtaa näkökulmaa, mikä luo kattavan, mutta paikoin myös sirpaleisen kuvan yhteisöstä.

Orange sitoo menneisyyden traumat nykyhetken arkisiin ongelmiin. Hän osoittaa, miten 1800-luvun tapahtumat resonoivat tämän päivän Oaklandin kaduilla. Ylisukupolviset traumat elävät yhä nykyhetkessä, mutta synkkyyden rinnalla kulkee myös toivo, yhteyden etsiminen ja tarinoiden merkitys. Ei helppo kirja, mutta tärkeä ja ajatuksia herättävä. Kiitos Terhi Kuusistolle taitavasta käännöksestä.

Tommy Orange on kiitetty yhdysvaltalaiskirjailija, jolla on cheyenne- ja arapaho-intiaanien sukujuuret. Luimme Orangen esikoisromaanin Ei enää mitään Naisten Pankin lukupiirissä (linkki).

Matti Rönkä Naisten Pankin vieraana Raumalla

 

Rauman Naisten Pankki on muutaman viime vuoden aikana järjestänyt kirjailijavierailuja yhteistyössä kirjaston kanssa. Meillä on ollut vieraina mm. Anneli Kanto, Iida Rauma, Pirkko Soininen ja Anni Kytömäki. Lisäksi meillä on vuosittain ollut vieraana Lue Naiselle Ammatti -kiertueen kirjailija, mm. Anna-Riikka Carlson, Lea Pulkkinen ja Maria Mustranta. 

Tällä kertaa saimme vieraaksi Matti Röngän, jonka ääni ja kasvot ovat tulleet tutuiksi lähes jokaisessa suomalaisessa olohuoneessa uutislähetysten kautta. Lisäksi viime aikoina olemme saaneet tutustua Rönkään uudessa roolissa: visailutuomarina Hengaillaan-ohjelmassa. Rönkä tunnetaan myös palkittuna kirjailijana. 

Tilaisuuden alussa yleisöllä oli mahdollisuus tukea Naisten Pankin toimintaa ostamalla kahvia, arpoja ja Naisten Pankin tuotteita. Hyvä tarjonta kiinnosti yleisöä. Tuotto myynneistä nousi yli 1000 euroon.                                                                          

Arpajaisissa oli hyviä palkintoja. 

Kaffetta ja hyvällistä

                                                                                                                                                           

Annika kertoi Naisten Pankin toiminnasta.

Rönkä on ollut eläkkeellä tasan kaksi vuotta pitkän, yli 30-vuotisen Ylen työuran jälkeen. Ohjelmaa eläkepäiviin löytyy riittävästi, on urheilua, lehtien lukemista, kirjojen lukemista ja kirjoittamista. Hengaillaan-ohjelman visailutuomarin rooli on ollut Röngälle mieluinen. Uudesta tuotantokaudesta ei ole vielä varmuutta, mutta mukaan Rönkä lähtee ilman muuta, jos pyydetään. 

    

                                                

Minulla oli ilo haastatella Rönkää.

       

                        

Aloitimme kirjojen käsittelyn Viktor Kärppä -sarjasta. Sarja oli hyvin suosittu, Rönkä sai Vuoden Johtolanka -palkinnon sekä ensimmäisenä suomalaisena pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Viimeisin Viktor Kärppä -osa ilmestyi vuonna 2019. Nyt Rönkä paljasti, että sarjaan tulee vielä jatkoa. Uusi osa ilmestyy tulevana syksynä. "Aika on sellainen, ettei Viktor Kärppä voi olla palaamatta", totesi Rönkä. 

Uudempi tuotanto, Surutalo ja Onnen kaukoranta, ovat mukavaa, viihteellistä luettavaa. Molempien kirjojen tapahtumat sijoittuvat fiktiiviselle Haapakoskelle, joka sijaitsee jossakin päin Savoa, ehkäpä jossakin Kaavin lähellä. Kirjailija halusi tehdä tapahtumille fiktiivisen paikkakunnan, eikä valinnut paikkakunnaksi vaikkapa Outokumpua, mikä on Röngän syntymäpaikka. Surutalo käsittelee perheen sisäisiä suhteita; sodan käyneen isän arvaamatonta ja jopa aggressiivista käyttäytymistä ja kahden veljeksen lapsuuden ja nuoruuden muisteluita. Mukana on hyvinkin koskettavia poikien lapsuuden kuvauksia.

Onnen kaukorannassa liikutaan musiikin parissa. Rissasen Rami eli taiteilijanimeltään Rami Sarri laulaa tanssiorkesterissa Haapakoskella. Hänet bongataan lupaavaksi laulajaksi. Rami menestyy urallaan, ja Rönkä piirtää tarinaan Ramin muusikon uran. Onnen kaukoranta on kivaa kuunneltavaa, koska Rönkä itse lukee kirjan ja laulaa iskelmäosuudet. 

Röngän uusi aluevaltaus on lastenkirjat. Hyvät arviot saaneelle Käpälämäen kaveruksille on tulossa jatkoa. 

Tilaisuus oli hyvin onnistunut. Rönkä on tottunut esiintyjä, joka vastasi mielellään yleisön moninaisiin kysymyksiin. Kuulijoita kertyi peräti n. 130, eli Rauman kirjaston yleisöennätys. 

 Kiitos Matti Rönkä, kiitos yleisö, kiitos Rauman kirjasto.

Rönkä signeeraa kirjojaan.

Thua Aalto: Augustan tehtävä

 

Thua Aalto: Augustan tehtävä. Heurlinin koulu I. Bazar. 2026. Kansi: Timo Numminen. 414 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Koska luen mielelläni historiallisia romaaneja, oli selvää, että halusin tutustua Thua Aallon esikoisromaaniin Augustan tehtävä. Kirja aloittaa Heurlinin koulu -sarjan. Kirjan päähenkilö on Augusta Heurlin, joka asuu perheensä kanssa Turussa. Perheeseen kuuluu isä, äiti ja kuusi lasta, neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Kun perheen rakas isä kuolee vuonna 1840, Augusta on 14-vuotias. Suru isän kuolemasta on suuri, koska Augusta kokee, että isä ymmärsi häntä ja kannusti häntä lukemaan ja hankkimaan tietoa. Äidistä lukeminen on ajanhukkaa, tärkeintä on olla viehättävä ja hankkia taitoja, joita tarvittaisiin avioliitossa.   

Perheessä on kotiopettajatar Karin, joka opettaa tytöille lukemista, laskemista, katekismusta, käsitöitä, seurustelutaitoja ja ranskan kieltä, kun sen sijaan poikia valmennetaan perusteellisesti ensin lukio- ja sittemmin yliopisto-opintoihin. On tärkeää, että pojat seuraavat suvun miesten perinteitä virkamiesuralla. Tyttöjen on tärkeää käydä tanssiaisissa. Siellä näyttäydytään ja solmitaan suhteita, jotka parhaimmassa tapauksessa johtavat avioliittoon. 

Seipelin salissa pidetyissä tanssiaisissa Augusta kohtaa ensimmäisen kerran R:n, johon Augusta ihastuu ja jolle Augusta rohkenee puhua omista ajatuksistaan ja haaveistaan. Augusta ymmärtää, että suhde ei voi toimia, sillä R on naimisissa. Rohkeaa on R:n kanssa puhuminenkin. "R, tätä kirjoittaessani mietin sinua. Mietin sitä, miten hirveää olisi ollut, jos äiti olisi tiennyt, että olin kääntänyt sydämeni katseen sinun suuntaasi silloin kerran tanssiaisissa. Varattuun mieheen. Minua syytettiin siitä, etten yrittänyt tehdä itseäni tykö kenellekään, mutta miten olisin voinut, kun sinä olit vienyt niin suuren palan sydämestäni jo silloin, noin vain."

Augusta tuntee, että hän haluaa elämältä muutakin kuin vain tanssiaisia ja tulevan aviomiehen etsimistä. Hän näkee, että hän, kuten muutkin hyväosaiset, päästävät itsensä ja toisensa liian helpolla. Tytöille ja naisille tulisi antaa mahdollisuus kouluttautua, jolloin nainen olisi hyödyksi sekä miehelle että koko kansakunnalle. Augusta haluaisi olla nainen, "jolla voisi olla jotain annettavaa muille, lähimmäisille tai jopa kotikaupungille." Hän haaveilee oman koulun perustamisesta ja onnekseen pääsee oppiin Pietarsaareen. Augusta on tuolloin 34-vuotias. 

Tarina lähtee liikkeelle melko hitaasti. Jo puolivälissä kirjaa rupesin odottamaan, milloin Augusta pääsee aloittamaan koulun pitämisen. Mutta sen kirjailija jättää seuraavaan osaan. Parasta kirjassa on hyvä ajankuva. Kirjailija on selvästi tehnyt perusteellista taustatyötä perehtyessään 1800-luvun puolivälin Turun historiaan ja aikakauden tapoihin. Henkilöiden arkipäivän elämä pienine yksityiskohtineen antaa uskottavuutta ajankuvaukselle. Aikakauden yhteiskunnallinen herääminen antaa kehyksen kirjan tapahtumille. 

Turun kartta olisi ollut mukava lisä.