Arvostelukappale kustantajalta
"On ilmiselvää, ettö Berliinin muuri, jota pian ryhdyttiin rakentamaan, aiheutti kärsimystä lukemattomille yksilöille. Se erotti perheenjäseniä ja ystäviä toisistaan. Se sulki ihmisiä sisä- ja ulkopuolelle. Mutta kaikki osapuolet - Adenauer ja Ulbricht, Kennedy ja Hrustsov - ymmärsivät, että tielle kohti Berliinin muuria oli lähdetty jo vuosikymmen aikaisemmin."
Kun perustettavan DDR:n valtion antifasistisia hallinnon rakenteita suunniteltiin, tuleva DDR:n pitkäaikainen johtaja Walter Ulbricht lausui vuonna 1945: "Sen pitää näyttää demokraattiselta, mutta meidän on pidettävä kaikki omissa käsissämme." Tämä lausunto liitettiin myöhemmin oleellisena osana itäsaksalaiseen politiikkaan. DDR:n valtio perustettiin vuonna 1949.
Stalin kuoli vuonna 1953. Samaan aikaan DDR:ssä työläisten kiintiötavoitteita lisättiin ja palkkoja alennettiin. Se oli kansalaisille liikaa. Seurasi kansannousu vuonna 1953. Neuvostoliiton asevoimat saapuivat, ihmisiä kuoli yli 500, vangittujen määrä nousi tuhansiin. Ulbricht taipui, ainakin hieman. Kiintiöitä laskettiin, matkustamista Länsi-Saksaan helpotettiin, maatalouden kollektivisointi keskeytettiin väliaikaisesti.
Kansannousun jälkeen DDR:n vaikeaan taloustilanteeseen antoi apua Neuvostoliitto, ja elämä DDR:ssä alkoi asettua uomiinsa. Talous saatiin nousemaan, mutta samalla DDR:stä tuli yksi maailmanhistorian armottomimmista poliisivaltioista.
Muurin takana teoksen kirjoittanut Itä-Saksassa syntynyt historioitsija Katja Hoyer kertoo kirjassaan muustakin kuin kahden Berliinin välisestä kuolinkaistasta ja kaikkialla läsnäolevasta Stasin vakoojaorganisaatiosta. Kirjan esipuheessa hän kirjoittaa: "Lännen kuvitelmissa itäsaksalaiset haaskasivat 41 vuotta muurilla saarrettuna Venäjän alusmaana, jota valvoi valtion turvallisuusministeriö eli Stasi (Ministerium für Staatssicherheit). Mitä muistamisen arvoista siinä on?" Muistamisen arvoista oli paljonkin, kirjoittaa Hoyer.
Hoyer hyödyntää arkistoja ja haastatteluja kuvatessaan tavallisten itäsaksalaisten elämää. Se, että tavallisten kansalaisten elämä on kirjassa linkitetty DDR:n totalitaariseen hallintomalliin, tekee kirjasta kiinnostavan ja tuoreen lukukokemuksen.
Hoyer huomauttaa, että monista puutteistaan huolimatta DDR tarjosi myös vaatimattomista taustoista tuleville kansalaisille mahdollisuuden melko hyvään elämään. Työllisyys oli hyvä, asuntoja oli tarjolla, lastentarhat toimivat. Maa tarjosi mahdollisuuden myös sosioekonomiseen liikkuvuuteen. Naisten osuus työvoimasta oli suurin maailmassa ja merkittävä osa työnväenluokkaisista kansalaisista meni opiskelemaan yliopistoihin.
Mutta suuri osa itäsaksalaisista oli tyytymättömiä, lähinnä intellektuellit, eri alojen asiantuntijat ja ammattityöntekijät sekä monet nuoret. He halusivat korkeampaa elintasoa ja vapautta. Vuoteen 1961 saakka Berliini oli pysynyt avoimena kaupunkina. Siihen mennessä DDR:stä oli lähtenyt länteen jo 1,3 miljoonaa kansalaista.
Tiili tiileltä
Vuonna 1961 Walter Ulbrich, Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen pääsihteeri, ilmoitti kimeällä äänellään Frankfurter Rundschaun toimittajalle: "Kukaan ei aio rakentaa muuria." Tästä hetkestä alle kaksi kuukautta myöhemmin tätä muuria eli "antifasistista suojamuuria" ryhdyttiin rakentamaan vain muutaman metrin päähän siitä paikasta, missä Ulbricht oli lausunut nuo kuuluisat sanansa. Niin Berliini jakaantui kahtia, ja DDR:stä tuli todellinen vankilavaltio.
Piikkilangan taakse jäänyt, mutta yhä vaurastunut DDR nautti kaikkien sosialististen valtioiden korkeimmasta elintasosta. Kuten Erika Krüger, yksi Hoyerin haastattelemista työntekijöistä, muisteli, elämä 1970- ja 80-luvuilla oli "melko onnellista". Tehtiin töitä, saatiin normaalipalkka ja vielä bonuksia päälle, jos töitä tehtiin lujasti. Ei ollut mitään hätää.
Mutta muuri oli erottanut perheitä ja ystäviä, mielikuvitukselliset pakoyritykset olivat jokapäiväisiä. Ja niin moni kuoli pakoa yrittäessään.
Muurin murtuminen
Lokakuussa 1989 Katja Hoyer oli 4-vuotias, kun hänen vanhempansa veivät hänet Berliinin Fernsehturmin eli televisiotornin huipulle. Katja katsoi pyörivältä tasanteelta alas aukiolle, missä poliisi pidätti mielenosoittajia. Poliisit eivätkä mielenosoittajat voineet tietää, että Berliinin muuri kaatuu vain kuukauden kuluttua. He eivät myöskään olisi uskoneet, että vuoden kuluttua Saksan demokraattinen tasavalta lakkaisi olemasta.
Hoyer kuvaa Saksan demokraattista tasavaltaa kriittisesti, mutta myös kiintymyksellä. Olihan kyseessä maa, jolla oli ollut merkitystä hänen rakastamilleen ihmisille. Hoyerin sujuvasti ja taitavasti kerrotut tarinat urheista itäsaksalaisista ovat kunnianosoitus ihmisen kestävyydelle ja kyvylle kestää ankaria olosuhteita, mutta eivät ole kunniaksi valtiolle itselleen.
Vuonna 1989, kun muuri oli murtunut, entinen Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandt lausui kuuluisat sanansa. "Nyt kasvaa yhteen se, mikä kuuluu yhteen."
Kiinnostavaa. Tutkiessani 90-luvun äärioikeistoliikkeitä Suomessa ja vanhan Itä-Saksan puolella tuli ilmi, että yhdistyminen oli monelle itäsaksalaiselle katastrofi. Itäisessä Saksassa onkin kannatuspohjaa äärioikealle jonkin verran enemmän kuin muualla Saksassa.
VastaaPoistaTotta, kiinnostavaa on. Ja on niin monia näkökulmia koko DDR:n valtioon sekä muurin pystyttämiseen ja purkamiseen.
PoistaTärkeä aihepiiri. Minusta oli ylipäätään outoa, että ne muurit oli rakennettu keskelle Berliiniä.
VastaaPoistaTärkeä ja kiinnostava aihe yhä edelleen. Luulen, että muurin pystyttäminen juuri tuohon tiettyyn paikkaan liittyy Berliinin jakoon, joka tehtiin toisen maailmansodan jälkeen.
Poista