Heikki Hietala: Tuhkat

 

Heikki Hietala: Tuhkat. Sitruuna. 2023. 319 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ajelin bussilla aurinkoisessa säässä Torremolinokseen, jossa nousin muutamaa pysäkkiä liian aikaisin pois, koska minulla oli vähän aikaa tapettavana. Jäin joissakin risteyksissä seisomaan, vaikka valo vaihtui vihreäksi ja punaiseksi, ihan vain koska halusin rauhassa katsella tätä minulle vierasta seutua sekä valojen ja varjojen leikkiä rakennusten katveissa. En ollut tainnut tehdä tällaista sitten nuoruusvuosien, ajelehtinut aivot vapaalla. Tuntui kumman hyvältä."

Kesken varsin aktiivista heinäkuutani otin iltalukemiseksi postin tuoman Hietalan tuoreen kirjan. Vaikka tekemistä olisi ollut vaikka kuinka paljon, kirja sai etusijan mansikoiden laittamiselta, siivousprojekteilta, uimareissuilta etc. Kirja vaan vei mukanaan. Parasta kesälukemista aikoihin. Minua viehätti kirjan letkeä huumori, joka sai helposti hymyn huulille, sujuva kirjoitustyyli sekä hyvin ja älykkäästi rakennettu juoni, joka pitää sisällään Suomen historian kannalta tärkeitä teemoja. Isäpappojen kuolemisista on kirjoitettu tukuittain vakavia kirjoja, mutta Hietala oli päättänyt kirjoittaa aiheesta toisenlaisen kirjan. Hän kirjoitti veijariromaanin, jossa päähenkilö matkaa tehdessään joutuu peilaamaan omaa elämäänsä muistoihin omasta isästään ja myös isoisästään.

Pekka Haarakoski työskentelee vastuullisessa tehtävässä. Hän on syyttäjä. Työpaikka on hänen ensimmäisensä ja myös ainoansa. Vaikka Haarakoski tietää olevansa arvostettu työntekijä, hän tuntee uupumusta ja jopa kyllästymistä. "..mutta nykyään tunsin olevani pelkkä kauluspaita, joka puettiin päälle ja vietiin työhuoneeseen olemaan tavattavissa valtion virastossa noudatettavana työaikana. Tein sitä, mitä käskettiin." Aikanaan työ oli vienyt mukanaan. Seurauksena oli avioero, jossa lapset Kirsikka ja Kaarle jäivät äidille. 

"Pekka, faija täällä, terve."

Pekan isä on muuttanut Espanjaan, mutta isällä ja pojalla ei ole ollut mitään yhteyksiä vuosiin. Nyt yllätyksellisesti isä soittaa. Hän haluaa tavata poikaansa ja kertoo, että hänellä on asiaa. Pekka pohtii, että ihan hyvin hän voisi käyttää muutaman kesälomapäivän ja pistäytyä isän luona Espanjassa. Mutta hän saapuu liian myöhään, isä on jo kuollut. 

On luonnollista, että Pekan tehtäväksi tulee hautajaisten järjestäminen ja isän Espanjassa olevan jäämistön selvittäminen. Eikä kaikki käykään ongelmitta ja yllätyksittä. Käy ilmi, että Pekka tiedot isästään ovat hyvin vähäisiä. Tulee ilmi monia yllätyksiä. Miten pitää toimia marokkolaisen paperittoman naisen kanssa, joka asuu isän asunnossa? Mitä tehdä asunnosta löytyvän muovikassin kanssa, joka sisältää runsaasti käteistä rahaa? Mistä on kyse keskeneräisessä Rojektissa?  Asiat alkavat avautua, kun Pekka tutustuu isän korttipelirinkiläisiin. Korttipelikaveri Reino valottaa kunnianhimoisen, mutta kesken jääneen Rojektin taustoja. Rojekti oli ollut Pekan isän elämän keskeistä sisältöä viime vuodet. Reinon kanssa löytyy yhteistä taustaa, sekä Reinon isä että Pekan isoisä olivat saksalaissotilaiden äpäriä sodan ajalta Rovaniemeltä. 

Pekka lähtee kotimatkalle isän tuhkauurna mukanaan. Matka täytyy tehdä junalla, koska islantilaisen tulivuoren purkautuminen estää lentomahdollisuuden. Paluumatkalla Pekka haluaa selvittää isänsä menneisyyttä ja samalla myös hahmottaa omaa tulevaisuuttaan. 

"Ich werde zurückkehren und dich holen! 

Tässä kirjassa oli sopivasti kaikkea, mikä teki kirjasta toimivan. Oli kiinnostava tarina, oli lämmintä huumoria, mutta myös koskettavaa vakavuutta. Erityisesti pidin siitä, että kirjassa valotettiin saksalaissotilaiden lapsien elämää sodanjälkeisessä Suomessa. Monissa teoksissa, mm. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020), olemme saaneet tutustua saksalaissotilaiden suomalaisiin naisystäviin eli niin kutsuttuihin "saksalaishuoriin", jotka kärsivät tästä maineesta loppuelämänsä. Sen sijaan saksalaisten kanssa syntyneiden lasten elämiin en ole ainakaan kaunokirjallisuudessa tutustunut. On varmasti todennäköistä, että isän kansallisuus leimasi lapset, ehkä jopa loppuiäksi.

Toivon, että Heikki Hietala jatkaa kirjoittamista, niin mieluinen lukukokemus tämä kirja oli.