Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja. Karisto. 2023. 332 sivua.

"Ja vaikka olen saanut päälleni häpeän lapsen tähden, en saata kuvitella että kiertäisin samalla tavalla elämäni solmulle kuin oma äiti. Muuta olen kuin synnyttäjäni, toinen ihminen ja täydellisesti toisenlainen. Kuinka muka saattaisin antaa pois synnyttämäni lapsen? Ja repiä tämän vielä toisen kerran juuriltaan?"

Maahan viilletty raja on Anne Vuori-Kemilän kolmas teos. Aiemmin ovat ilmestyneet Taivas ilman reunoja ja Mustaa jäätä. Mustaa jäätä oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2020.

Vuori-Kemilä pohjaa uusimman kirjansa tapahtumat tositapahtumiin, oman sukunsa arkistoihin. Tapahtumien aikajana on yli viisikymmentä vuotta alkaen vuodesta 1907. Tapahtumat sijoittuvat Kemiin ja Haukiputaalle. Kirjailija yhdistää arkistojen tositapahtumat fiktiiviseksi kaunokirjaksi, josta muodostuu lukijalle vahva, sydäntäsärkevän koskettava ja mieleenjäävä lukukokemus. 

On vuosi 1907. Kirja alkaa tositapahtumalla. Oulunsalon edustalla purjevene kuljettaa tyttöjä ja naisia takaisin rantaan heidän työskenneltyään päivän laivanlastaajina. Vene kaatuu. Onnettomuudessa kuolee kaksikymmentä tyttöä ja naista. Pikku-Reetan äiti ja isosisko hukkuvat onnettomuudessa. Reetalle ei jää ketään, ei ole isää eikä sisaruksia.  

Onnettomuuden jälkeen kirjassa edetään liki kaksikymmentä vuotta. Reeta asuu Haukiputaalla, työskentelee ahtaajana ja asuu ystävänsä Marin kanssa. Marin suurena unelmana on lähteä Amerikkaan. Ahtaajan työ on raskasta, erityisen raskasta naisille, joiden on oltava yhtä vahvoja ja yhtä ahkeria kuin miestenkin, vaikka viimeisillä voimillaan. Reeta viettää vähäisen vapaa-aikansa komean Arvin kanssa. Arvi hylkää Reetan saatuaan selville, että Reeta on raskaana. Seuraa keskenmeno, mutta ei mene kauaa, kun Reeta on jälleen raskaana, nyt komealle Toivolle. Syntyy tyttö, jolle Reeta antaa nimeksi Signe. Käy ilmi, että Toivo on naimisissa, joten Reeta jää yksinhuoltajaksi.

Yksinäisen naisen elämä pienen lapsen kanssa on lohdutonta. Rahaa ei juuri ole, koska töitä on lähes mahdotonta saada. Myös asunnon saanti on kiven alla. Köyhäinavusta saatu raha ei riitä mihinkään. Päinvastoin, kaitsijamiehet eivät auta, vaan suhtautuvat halveksien lapsia saaneita neiti-ihmisiä kohtaan. "Tunnen miten vanha tuttu häpeä vyöryy päälleni kuin talonkorkuinen aalto. Olen yhä sama Reeta, töllisteltävänä ja armonpaloja anelemassa. Kelpaamattomana ja äänettömänä." Reeta kokee, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa kuusikuukautinen Signe hoidettavaksi Toivolle ja hänen Elmi-vaimolle. Mutta vain väliaikaisesti, hän päättää.

Avioiduttuaan myöhemmin Veinin kanssa Reeta pyytää Signeä takaisin. Lapsi on silloin viettänyt kuusi vuotta Toivon ja Elmin kodissa. Toivo ja Elmi eivät luonnollisestikaan halua luopua Signestä, onhan hänestä tullut Elmillekin aivan kuin oma tytär. Mutta Reeta ei anna periksi. Signe viedään Reetan kotiin, mutta ei hän viihdy siellä. Hänen kotinsa on Toivon ja Elmin luona. Ehkä Reetalla on ollut ikävä tyttöään, mutta ei hän sitä millään tavalla näytä. Päinvastoin, pienen tytön pitää tehdä lujasti töitä, kaitsea lapsia, siivota ja kitkeä kasvimaita. Signe tahtoo takaisin Toivon ja Elmin luo, mutta Reeta ei päästä, ei edes käymään. Ei ole ihme, ettei Signe kiinny kylmäkiskoisesti suhtautuvaan äitiinsä eikä tunne rakkautta tätä kohtaan. 

Kun Signe täyttää 16 vuotta, hän sulkee Reetan talon oven eikä katso taakseen. "Aamulla lähdin, en kiittänyt, en sanonut näkemiitä." Ikuinen katkeruus jää Reetaa kohtaan. Koskaan Signe ei anna äidilleen anteeksi.

Kirjan tapahtumat etenevät toiseen maailmansotaan läpi kieltolain ja 20-luvun. Sodan aikana Signe työskentelee sotilassairaalassa ja kohtaa saksalaisen Hansin. Rakkaussuhteesta syntyy tyttö. Synnytyssairaalassa "kätilö kallistaa päätään. "Tyttö ja kovasti aseveljien näköinen." 

Kirja keskittyy naissuhteisiin, erityisesti äidin ja tyttären suhteeseen. Miten vaikeita olivatkaan tukalat tilanteet, kun tunteista ei juuri puhuttu eikä niitä näytetty, ei naisten eikä miesten keskuudessa. Kirjassa on paljon myös yhteiskunnallista kuvausta. Suomalaisen yhteiskunnan kulloinenkin tilanne on taustana kirjassa kuvatuille naiskohtaloille. Yksinhuoltajanaisen elämä on ollut rankkaa. Lapsen saaminen muutti naisen elämän täysin vuosisadan alussa. Monien työura katkesi lapsen saamisen myötä. 

"Sakemannien patja ja huoranpenikka"

Naisen elämä muuttui myös sodan jälkeen, jos suhteesta saksalaissotilaiden kanssa oli syntynyt lapsi. Samaa aikakautta ja vastaavia tapahtumia on Tommi Kinnunen kuvannut teoksessaan Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) (linkki).

Kirjassa on myös aimo annos merkittävää työn kuvausta. Ahtaajien työ Pohjois-Suomen merenrantakaupungeissa on tärkeä pala suomalaista työläishistoriaa. Vuori-Kemilä kuvaa ahtaajien työtä elävästi ja realistisesti. Satamatyötä kuvaa myös Tapio Koivukari kirjassaan Sataman laulu (Johnny Kniga 2022) (linkki). 

Tällaisia kirjoja luen todella mielelläni. Kiinnostava eläväksi tuleva historiallinen tausta antaa kehyksen satamatyön, perhesuhteiden, huutolaisuuden ja yksinhuoltajuuden kuvaukselle.