Sinclair McKay: Berliini. Elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä

Sinclair McKay: Berliini. Elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä. Minerva. 2023. Englanninkielinen alkuperäisteos: Berlin: Life and Loss in the City That Shaped the Century. Suomentanut Tapio Kakko. 496 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Sinclair McKayn kaupunkibiografian aiheena on legendaarinen Berliini. Kuvaus kattaa vuodet 1919 - 1989, eli vuodet Weimarin tasavallan perustamisesta aina Berliinin muurin murtumiseen asti. On selvää, että Hitlerillä on ollut suuri rooli Berliinin tapahtumissa, mutta niin on ollut myös puna-armeijalla, joka valtasi kaupungin vuonna 1945. Suuri rooli kirjan tapahtumissa on myös tavallisilla sodasta selviytyneillä berliiniläisillä ja natsismin vainoista selvinneillä juutalaisilla, joiden lyhyet muistelmaosuudet elävöittävät ja syventävät historiakuvauksia.    

McKay käsittelee kirjassaan historiasta tuttuja teemoja, mm. natsismin nousua, Hitlerjugendin muodostamista, juutalaisten vainoja, Kristalliyötä ja keskítysleirien syntymistä. Kiinnostavaa ja varmasti monelle lukijalle uutta tietoa tarjoavat kuvaukset Berliinistä kulttuurin ja tieteen keskuksena. Ennen Hitlerin valtaannousua Berliini tunnettiin kokeilevan taiteen, musiikin ja sukupuolisen vapauden johtavana tyyssijana. Albert Einstein tiedemiesystävineen liitetään olennaisena osana 1930-luvun Berliiniin. Monet taiteilijoista ja tiedemiehistä pakenivat Saksasta hyvissä ajoin ennakoidessaan natsismin mukanaan tuovan vaaran. Mutta eivät kaikki. Kaikki eivät uskoneet natsismin mukanaan tuomaan pahuuteen ja fanaattisuuteen; he halusivat nauttia huolettomista päivistä vapaamielisessä Berliinissä. 

Natsismi määritti, mikä oli sallittua taidetta.

Vuonna 1933 sen jälkeen, kun Hitler oli saanut vallan, valtiopäivätalossa oli syttynyt tulipalo, kirjoja oli poltettu ja juutalaisten vainot oli aloitettu, pakomahdollisuudet vähenivät. Tummia pilviä ei enää voinut tukahduttaa. Taiteet ja kulttuuri saivat uuden suunnan. Fanaattisuus kohdistui ennen muuta juutalaisiin taiteilijoihin, mutta myös kaikkiin muihinkin, joiden taide ei ollut linjassa natsismin aatteiden kanssa. Esimerkiksi Zarah Leanderin laulama Bei mir bist du schön (Sä kaunehin oot) oli jättimenestys vuonna 1938, mutta kun kävi ilmi, että laulun oli säveltänyt juutalainen, laulu kiellettiin välittömästi. 

Joitakin taiteilijoita onni (=Hitler) suosi. Saksaan jäi mm. taiteilija Adolf Ziegler, josta tuli yksi Hitlerin suosioon päässeistä maalareista tauluillaan, joissa kuvattiin alastomia naisia, perheitä ja naisia maalaisympäristössä. Alastomien naisten oli tarkoitus innostaa miehiä lisääntymään "isänmaan tarpeiden tyydyttämiseksi." Myös kapellimestari Herbert von Karajan sai jäädä Berliiniin, koska hän edusti Hitlerin suosimaa musiikin linjaa: sinfonioita. Karajan liittyi natsipuolueen jäseneksi ja aloitti useat esityksensä Horst Wesselillä,  puolueen tunnuslaulla. 

Vapaamielinen suhtautuminen seksuaalisuuteen oli ollut yksi Berliinin tunnusmerkeistä. Aluksi Hitlerillä tuntui olevan rento suhtautuminen mm. homoseksuaalisuuteen. Esimerkkinä McKay nostaa esille SA:n esikuntapäällikön, Hitlerin luotetun Ernest Röhmin, joka ei millään tavalla peitellyt homoseksuaalisuuttaan. Mutta kun natsien ote tiukkeni seksuaalisiin vähemmistöihin, Röhmiäkään ei säästetty. Hänet tapettiin vuonna 1938. 

Kirjoittaessaan toisesta maailmansodasta McKay keskittyy  kevääseen 1945, jolloin puna-armeija eteni Berliiniin. Kuvaus on yksityiskohtaista, traagista ja surullista luettavaa. Miten paljon berliiniläisten pitikään kärsiä. Jälleen McKay antaa äänen miehityksestä selviytyneille berliiniläisille, joista suuri osa on puna-armeijan sotilaiden raiskaamia naisia. Raiskaaminen oli raakaa, taukoamatonta ja kaikkiin naisiin kohdistuvaa. Lapsiakaan ei säästetty. "Yhdestäkään raiskauskertomuksesta ei ilmene raiskausten tulleen yllätyksenä, mikä osoittaa kiistatta berliiniläisten tulleen hylätyksi ja jätetyksi pahan voimien armoille". 

Berliinin filharmonikkojen konsertissa Hitlerjugendin jäsenet tarjosivat yleisölle syaniditabletteja. Moniko niitä otti, siitä ei ole tietoa. Mutta siitä on tietoa, että puna-armeijan vallatessa Berliiniä, kaupungin valtasi itsemurha-aalto, niin toivottomaksi kaupunkilaiset tunsivat elämänsä. Berliini kaatui lopullisesti 2. toukokuuta 1945.  Berliinin valtausta on kuvannut ansiokkaasti myös Antony Beevor kirjassaan Berliini 1945 (WSOY 2002).

McKay omistaa lähes puolet kirjasta Berliinin viimeisille päiville. Sen jälkeen hän etenee sodan jälkeiseen aikaan ja kylmään sotaan, muurin pystyttämiseen ja lopuksi muurin murtumiseen vuonna 1989.

McKayn kirja osoittaa, että Berliini on ollut ja on edelleen todella kiinnostava ja kiehtova kaupunki. Kaupunki huokuu historiaa. Kaupungin jaettu historia ja Itä-Berliinin karu historia kuuluvat olennaisina osina kaupungin historiaan. McKayn teksti on sujuvaa ja selkeää, mutta kirja on kuitenkin aika hajanainen ja sen vuoksi paikoittain vaikeasti seurattava. Olisin toivonut, että tapahtumat olisi kuvattu selkeän kronologisesti, mikä olisi antanut jäntevyyttä tapahtumien kuvaukselle. Yhdellä sivulla saatetaan kuvata kolmeakin eri aikakautta. 

Kiitokset McKay saa todella kiinnostavasta ja laajasta kuvaliitteestä, selkeästä lähdeluettelosta ja henkilöhakemistosta. Tapio Kakon suomennos on taitavaa työtä.