Juha Seppälä: Merille

 

Juha Seppälä: Merille. Siltala. 2023. 212 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mökillä vallitsi harmonia. Hiljaisuutta oli paljon. Kerran viikossa kävimme kaupungissa, yleensä emme tehneet mitään. Mitään ei tapahtunut. Käytännöllä ja sepitteellä ei ollut eroa, näennäisellä ja todellisella. Joskus vetäydyimme merestä ja auringosta raukeina päivälevolle ja nukuimme tunnin, pari, Boman alkovissaan, minä tupakeittiön vuodesohvalla, puoliksi istuvassa asennossa, molemmat tyynyt pääni alla. Nukahtaessani en ajatellut kirjoja. En muistanut niitä herätessänikään."

"Maailma vihasi painettuja kirjoja."

Eläkkeellä oleva kirjan minä-henkilö - ehkä Seppälä itse - haluaisi olla "oikea" kirjailija, kirjailija joka olisi kirjoittanut romaaneja. Mutta sellainen hän ei ole, hän on kyllä elättänyt itsensä kirjoittamalla, mutta romaanin kirjoittamisessa hän on edennyt vain kymmenisen sivua. Mutta nyt on vuorossa kirjallisen materiaalin ja kirjojen hävittäminen. "Seitsemänkymmenen neliön asunnossani oli viisituhatta kirjaa. Halusin jättää sata. Aution saaren lukemiston." Loput on hävitettävä, sellainen määräys on annettu. Tähänkö todella on tultu, kirjailija toteaa. Hän matkaa ystävänsä Bomanin mökille löytääkseen kirjoille sopivan tuhoamispaikan. 

Bomanin mökillä meren äärellä kirjailija pohtii elettyä elämäänsä - parisuhteita, kuoleman läheisyyttä ja tietysti kirjoja. Ajatukset poukkoilevat asiasta toiseen. Elettyihin vuosiin on mahtunut mitä erilaisimpia ihmissuhteita, ystävyys taiteilija Bomanin kanssa on yksi niistä parhaista. Nyt hän on yksin, ei ole avioliittoa, ei ole lapsia. Vuosien varrella on kyllä ollut muutamia naissuhteita, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Eräänä kesäpäivänä kirjailija tapaa Bomanin naapurimökillä asustavan Anneli E:n, eläkkeellä olevan proviisorin, jonka kanssa kirjailija viihtyy. Seuraako suhteesta mitään pitempiaikaista suhdetta, se jää nähtäväksi.  

Kirjailijan ajatukset vievät pohtimaan myös kuolemaa. Kuolema tulee lähelle, kun kirjailijan lapseton setä kuolee ja kirjailija on testamentin mukaan yksi yhdestätoista edunsaajasta. Kirjailija lähtee Pohjanmaalle katsomaan setänsä taloa. Käynti on neutraali, muistoja ei synny, mutta kuolema jää ajatuksiin. "Kun lähden, en paukauta ovea perässäni. Minä katoan, kuten kirja."

"Meri oli raskas, hiljaa."

Merkittävä elementti kirjassa on meri. Se antaa raamit tapahtumille ja kirjailijan ajatuksille. Miten hienosti Siltala kuvaakaan merta ja sen mahtia. "Meri oli aina sama. Olin tullut sen rantaan erilaisissa elämäntilanteissa. Se oli harmaa, vihreä, tyyni, vellova, kuin mieleni. Jotain outoa siinä oli aina."

Kirjan päättää yli kymmensivuinen tykitys, jossa Seppälä antaa tulla kaiken ulos. Toivoa ei juuri ole. Käsitellyiksi tulevat mm. korona, ilmastonmuutos, eri uskontokunnat ja ennen kaikkea Helsingin Sanomat. Maininnan saa myös  Paavalin seurakunnan kirkkoherra, joka tanssii tähtien kanssa ja jonka intohimoja ovat jalkapallo, jeesus ja juustot.  

Mikään juoniromaani tämä ei ole. Kirja on enemmänkin novellimainen kokonaisuus, joka pitää sisällään teräviä havaintoja eletystä elämästä. Seppälä on taitava kirjoittaja. Hän kirjoittaa sujuvasti ja selkeäsanaisesti, vaikka sinne tänne poukkoileva teksti haastaakin lukijan. Paikka paikoin kirjasta löytyy osuvaa huumoria ja satiiria. Merille on ajatuksia herättävä teos, joka jää elämään mieleen pitkäksi aikaa.