Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja

Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja. Like. 2021. Espanjankielinen alkuteos La bibliotecaria de Auschwitz. Suomentanut Einari Aaltonen. 446 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Auschwitzissa ihmiselämän arvo on vähemmän kuin ei mitään. Se on niin mitätön, ettei ketään enää ammuta, koska patruuna on arvokkaampi kuin ihminen. Alueella on kammioita, joihin suihkutetaan Zyklon-kaasua, koska sen käyttö on halpaa ja yhdellä kanisterillisella voi tappaa satoja ihmisiä. Kuolemasta on tullut teollisuutta, joka on tuottavaa vain suuressa mittakaavassa." (s. 11)

Kun otin tämän kirjan käteeni, piti lukea kirjan nimi useammankin kerran. Mitä tekemistä on Auschwitzin keskitysleirillä ja kirjastonhoitajalla, koska eihän keskitysleirillä ollut kirjastojakaan? Mutta kyllä Auschwitzissa oli, siellä oli salainen kahdeksan kirjan kirjasto. "Kirjavalikoima oli suppea. Itse asiassa niteitä oli vain kahdeksan ja osa niistä oli surkeassa kunnossa. Ne olivat kuitenkin kirjoja. Tuossa synkeässä loukossa, jossa ihmisyys oli langennut omaan varjoonsa, kirjat olivat muistutus valoisammista, paremmista ajoista, jolloin sanat olivat väkevämpiä kuin aseet. Ne ajat olivat väistyneet." (s. 40) Kirjojen joukossa oli mm. Kartasto, Geometrian alkeet, Venäjän kielioppi, Wellsin Lyhyt maailmanhistoria, Freudin Johdatus psykoanalyysiin ja Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa.

"Pelko pitää jauhaa liiskaksi ja niellä. Pitää jatkaa eteenpäin." (s. 58)

Kahdeksan kirjan kirjastonhoitajaksi on valittu 14-vuotias tsekkityttö Dita. Dita on viety perheensä kanssa Terezinin gettoon toukokuussa 1942 ja siirretty Auschwitziin joulukuussa 1943. Ditan paikka Auschwitzissa on perheleirillä. Perheleiri on ainoa paikka Auschwitzissa, missä on lapsia. Salaisesti siellä pidetään lapsille koulua. Lapset on jaettu ryhmiin ja jokaisella ryhmällä on ohjaajansa. Mitään kouluvälineitä ei tietenkään ole, mutta onhan näkymättömät liitutaulut, kädet joilla voi piirtää ilmaan kolmioita ja vaikkapa Euroopan jokia. Lisäksi on nuo kahdeksan salaista kirjaa, joita kierrätetään ryhmältä toiselle. Varovainen pitää olla, opetustilanteessa ollaan ihan vierekkäin ja kuiskitaan hiljaisella äänellä. Joskus tietyin väliajoin tulee natsien tekemä tarkastuskäynti, jolloin pengotaan kaikki. Tarkastuskäynnillä on usein mukana kaikkien pelkäämä Josef Mengele, jonka tunnistaa viheltelystään - milloin Lisztiä, milloin Wagneria tai Beethovenia. 

"Männer hier und Frauen hier!" (s. 263)

Perheleirikuvauksia lukiessa minusta tuntuu, että olen ihan jossakin muualla kuin Auschwitzissä. Ei kai Auschwitzissa voi olla tällaisia perheleirejä? "Natsit ovat rikollisia psykopaatteja, mutteivat tyhmiä. Miksi pakkotyöleirillä pidetään pieniä lapsia, joita täytyy ruokkia ja jotka vievät tilaa eivätkä tuota mitään?" Mutta nimenomaan, eivät natsit tyhmiä ole, he tarvitsevat lapsia ja perheleirejä osoittaakseen esimerkiksi Punaiselle Ristille, miten hyvät olot lapsilla on leirillä. Mutta sitten käy ilmi, että kuuden leirikuukauden jälkeen perheleiriläisten kohtalona on Sonderbehandlung (erityiskäsittely). Syyskuussa 1943 perheleirille oli saapunut 3800 vangin kuljetuserä. Erityiskäsittelyn sisältö selviää leiriläisille. "Maaliskuun 8. päivän vastaisena yönä vuonna 1944 BIIb-sektorista kuljetettiin 3792 perheleirin vankia kaasukammioihin, ja sen jälkeen heidän ruumiinsa poltettiin Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin krematoriossa numero kolme." (s. 265).

Muiden vankien lailla perheleiriläiset saavat kokea Auschwitzin julmuudet ja raakuudet, sen että läsnä on ainainen pelko ja alituinen nälkä. Kaasukammioiden löyhkä ja vankien avunhuudot ovat osa jokaista päivää. Pelko leirin natsijohtajia kohtaan henkilöityy Josef Mengeleen. Mengelen kävellessä Lagerstrassella "voisi luulla, että leirin halki kulkee kuolema. Niin kuin kulkeekin. Pimeyden keskeltä kuuluu Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen melodia." (s. 52) Usein tohtori saapuu etsimään kaksosia julmiin kokeisiinsa. 

"Minne hän voisi palata?" (s. 401)

Keskivälin paikkeilla kirjan mielenkiinto hieman hiipuu, kun juoni harhailee moniin eri suuntiin. Kun siirrytään vaiheeseen, jolloin Dita siirretään Auschwitzista Bergen-Belseniin, kirjan intensiivisyys jälleen lisääntyy. Bergen-Belsenissa Dita tapaa mm. Anne Frankin muutama päivä ennen Annen kuolemaa.  Sitten tulevat englantilaiset. "Tämä leiri vapautetaan Ison-Britannian Yhdistyneen kuningaskunnan ja sen liittolaisten nimeen. Olette vapaita!" (s. 394) Dita saa luvan palata kotiin, mutta onko hänellä paikkaa minne mennä, koska hänellä ei ole enää vanhempia eikä kotia, ei edes henkilöpapereita?

"Tulitikku palaa yhä pimeyden keskellä." (s. 445)

Kirja on tosipohjainen. Antonia Iturbe on haastatellut 90-vuotiasta Dita Krausea, Auschwitzin kirjastonhoitajaa. Korkeasta iästään huolimatta Dita on jaksanut vielä palata näihin rankkoihin muistoihin. Kirja on koskettavaa luettavaa. Dita kertoo meille ihan omanlaisensa, uutta tietoa antavan tarinansa täydentämään aiempaa holokaustikirjallisuutta. Kirjan liitteessä kerrotaan, mitä kirjassa kuvatuille henkilöille tapahtui leirin jälkeen. Kuvauksissa on mukana sekä leiriltä selvinneitä juutalaisia että natsijohtajia. Lisäksi kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo.

Holokaustikirjallisuutta on viime vuosina ilmestynyt melko paljon. Kenttä on moninainen. Jokaisessa kirjassa on oma näkökulmansa holokaustiin, ja siten jokainen kirja on arvokas ja tärkeä. Suurin osa kirjoista on faktapohjaisia. Keräsin lukemiani Auschwitz-kirjoja muutaman vuoden ajalta. Olen ollut vaikuttunut lähes kaikista näistä kirjoista. Jokaisella on omalaatuisensa kertomus tuosta julmasta kuolemanleiristä. Jos vielä halutaan autenttista Auschwitz-kirjallisuutta, siihen ei ole kovin kauaa enää mahdollisuutta, koska nuo harvat Auschwitzista pelastuneet ovat jo hyvin iäkkäitä.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu. Bazar. 2018. (linkki)

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Bazar. 2015.  (linkki)

Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. WSOY. 2020. (linkki)

Hèdi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Nemo. 2018. (linkki)
Affinity Konar: Elävien kirja. WSOY. 2016. (linkki)
Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. Aula & Co. 2019. (linkki)
Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. (linkki)
Patricia Posner: Auschwitzin apteekkari. Victor Capesius, Mengelen proviisori. Minerva. 2020. (linkki)
Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele. Elämä ja teot. 2017. Minerva. (linkki)
Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri. Auschwitziin vangitun brittisotilaan uskomaton tarina. Into. 2021.(linkki)
Rony Smolar: Elämäni kahdeksas päivä - Mayer Franckin selviytymistarina. 2018 (linkki)