Heikki Turusen Vinoristin kansa kuljettaa ortodoksievakkoja Juukaan

Heikki Turunen: Vinoristin kansa. 2017. WSOY. 316 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kristus nousi kuolleista,
kuolemalla kuoleman voitti,
ja haudoista nouseville elämän antoi..." (s. 76)

Vinoristin kansa on Heikki Turusen evakkoeepoksen toinen osa. Se on suoraa jatkoa Kuokka ja kannel -kirjalle (2016). Kolmas ja viimeinen osa Nenkoset ilmestyi nyt syksyllä 2018 juuri ennen kirjamessuja.  

Vinoristin kansassa noin 2000 suojärveläistä joutui venäläisten vankileirille Posolkaan puoleksi vuodeksi. Näin alkaa Vinoristin kansa, kirja ortodoksiuskoisten karjalaisten evakkomatkasta pois Karjalasta. Kurjaakin kurjemman vankilajakson jälkeen evakot marssitettiin Pohjanmaalle. Jatkosodan alkuvaiheissa v. 1941 päästiin palaamaan takaisin entisille asuinsijoille.  "Kukaan ei ryssitellyt, päivitellyt ristinmerkkejä ja muita heille itsestäänselviä uskonnollisia menoja kuin maailmanihmettä, sanonut joka toisesta heidän laulunomaisen soivan pehmeän kielimurteen sanasta "en ymmärrä". Kahden vuoden ajan elämä oli onnea täynnä. Mutta taas oli lähdettävä, kun koko Viipurin lääni määrättiin evakuoitavaksi. Ensiksi kohteena oli Pohjanmaa. 

 "Juuka laiha, Nurmes köyhä, Lieksa leipämaa." (s. 255)

Maanhankintalain mukaan ruotsinkielisten kuntien ei tarvinnut ottaa pakolaisia, koska kuntien kieliolosuhteita ei saanut muuttaa. Nämä kunnat suorittivat osuutensa rahassa. Niinpä suojärveläisten evakkojen sijoituspaikaksi määräytyi Juuka, nuo synkät ja kivikkoiset Pohjois-Karjalan korpimetsät. On hyvä, että tämä ruotsinkielisten kuntien vapautus maiden luovuttamisesta on tullut kirjatuksi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Keskeinen osa kirjan juonta on Hyrsylän mutkasta kotoisin olevan Manja Breloin ja juukalaisen Antti Tuonosen rakkaustarina.

Täältä suojärveläiset lähtivät

Turunen: "Kirjoitin, koska karjalaisten kohtaloa ei saa unohtaa."

Turusen Vinoristin kansa oli seniorilukupiirimme marraskuun kirjana.  Kirjailija Turunen oli vieraana senioritapaamisessamme viime talvena kertomassa tästä mahtavasta evakkoeepoksesta. Turunen, joka tunnustaa olevansa maalaisromantikko, on värikäs persoonallisuus. Hänen hauskaa ja rehvakasta esitystään oli ilo kuunnella. Turusen esitys innosti meitä lukupiiriläisiä ja päätimmekin ottaa Vinoristin kansan lukupiirikirjaksemme. Turunen totesi, että osat voi lukea itsenäisinä kirjoina.

Meitä oli paikalla 12 innokasta lukijaa. Kaikille meistä Turunen oli jollakin tavalla tuttu, onhan hän Pohjois-Karjalan omia kirjailijoita. Hän on syntynyt Lieksan Vuonislahden kylässä ja asuu nyt Juuassa. Turusen tuotanto on hyvin laaja. Parhaiten lukupiiriläisimme muistivat Simpauttajan, Kivenpyörittäjän kylän ja Joensuun Ellin, joista kaikista on tehty myös elokuvat.  

Niin paljon meillä oli kirjasta keskusteltavaa, ettei lukupiirillemme varattu aika oikein riittänyt. Kirja oli koskettanut kaikkia - tavalla tai toisella. Monilla lukijoistamme oli omakohtaisia kokemuksia tästä historian ajanjaksosta. Lukijoissamme oli evakkomatkoilla mukana olleita ja sellaisia, joilla oli juuret luovutetussa Karjalassa. Eräs lukijamme totesi, että "kirja oli elämysmatka vanhempien evakkomatkalle." Monet olivat asuneet jossain elämänsä vaiheessa Juuassa ja tunnistivat useita kirjan henkilöistä. Myös kirjan Manjalla on ollut todellinen esikuva. Näin Turunen kertoo Karjalaisen haastattelussa 17.10.2017: 

"Itku tuli monta kertaa, kun kirjoitin Manja Breloin kohtalosta sodan kauhujen keskellä. Hänen esikuvanaan on suurelta osin nyt 94-vuotias juukalainen Anni Väyrynen, joka kertoi tarinansa minulle."

Heikki Turunen Joensuun senioritapaamisessa huhtikuussa 2018

Turunen on kirjoittanut tärkeän kirjan

Turunen kirjoittaa hienoa ajankuvausta. Kirjan tapahtumille annetaan historiallinen kehys. ”Se (=maanhankintalaki) nuijittiin voimaan maahakemusten viimeistä jättöpäivää myöten keväällä samassa kuussa kun koivu sai lehden, Lapin sota loppui, Berliini saarrettiin ja Hitler naisensa kanssa otti myrkkyä maanalaisessa bunkkerissaan Liittoutuneiden valtaamassa Berliinissä." (s. 247)

Lemmen räiske, riijuut ja humalakohtaukset ovat osa karjalaisevakkojen elämää, kuten myös uskonto. Eräs lukijoistamme antoi Turuselle vilpittömän tunnustuksen siitä, miten kauniisti hän on kuvannut ortodoksista  uskontoa sekä myös luterilaisten ja ortodoksien jokapäiväisiä kohtaamisia. Ortodoksisuuden tunnistaa kirjassa hyvin, kuten eräs ortodoksiuskoinen lukijamme totesi.

Turusen käyttämästä kielestä keskustelimme pitkään. Turunen on käyttänyt kirjassaan runsaasti karjalan kieltä. Joidenkin mielestä karjalankieliset dialogit tekivät tiukkaa, joidenkin mielestä taas karjalan kieli on olennainen osa kirjan kokonaisuutta. Mutta joka tapauksessa Turusen kieli on runsasta, rehevää ja moniulotteista. Kielellään Turunen saa historian elämään ja pystyy maalaamaan ja kuvailemaan elävästi perhepiiriä ja tapahtumaympäristöä. Turusen luontokuvaukset ovat kertakaikkisen upeita; sanoilla Turunen tekee sen, mitä taiteilija pystyy tekemään siveltimellä, kuten eräs lukijamme totesi. Kirjan monin paikoin pitkiä lauseita kritisoitiin. Luimme muutamia otteita 12 riviä pitkistä lauseista, jolloin lauseen lopussa oli jo unohtanut lauseen alun. 

Eräs lukijamme oli tuonut ostokortteja vuodelta 1943.

Moitteensijaa tästä kirjasta ei juuri löytynyt. Kuitenkin aina jotakin. Itse olen suuri karttojen ystävä, ja tähänkin kirjaan olisin kaivannut karttaa sieltä luovutetusta Karjalasta samoin kuin uusista asuinsijoista Juuassa. Yllättäviä virheitä löytyi kirjasta. Vuonna 1940 Manja vetoaa YK:n peruskirjaan, vaikka YK perustettiin vasta vuonna 1945. Äänisen Aallot soivat kirjassa jo vuonna 1940, vaikka se levytettiin vasta vuonna 1942. Kirjan painovuosi oli väärä.  

Itse kävin katsomassa Markku Pölösen Oma maa -elokuvan samaan aikaan kuin luin tätä Turusen kirjaa. Kuinka hyvin nämä teokset täydensivätkään toisiaan. Vinoristin kansa on vahvaa Turusta ja Oma maa on vahvaa Pölöstä. Molemmissa teoksissa historia herää henkiin.