Raija Oranen: Marsalkan ruusu

Raija Oranen: Marsalkan ruusu. 2018. Otava. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen. 492 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta.

Raija Oranen kuvaa tuoreessa kirjassaan Marsalkan ruusu lähes 80-vuotiaan Mannerheimin mietteitä ja muisteloita koskien hänen uraansa sekä myös yksityiselämäänsä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1945 ja 1946. Vuonna 1945 Mannerheim on Suomen presidentti. Hänet lähetetään Portugaliin pieneen Portimaon kylään Bela Vista -hotelliin hoitamaan kivuliasta vatsaansa sekä odottamaan sitä, että sotasyyllisyysprosessi olisi ohitse. Seuranaan Portugalissa Mannerheimillä on adjutantti Grönvall ja lääkäri Kalaja.
 

Bela Vista -hotelli tänä päivänä (booking.com)

Tosiasia on se, että olen presidentti maanpaossa. (s. 311)

Rauhallisessa hotellissa Mannerheimillä on aikaa muisteloihin. Hän palaa muistoissaan ja myös unissaan sisällissotaan, talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan. Hän pohtii omia ja muiden tekemiä ratkaisuja: miten jokin kriittinen tilanne olisi mahdollisesti muuttunut, jos toisenlainen päätös olisi tehty. Jossittely ei enää auta, sodan lopputulos on tiedossa. Mannerheim suuntaa ajatuksensa kerta kerran jälkeen sodan loppumiseen. "Nyt he haluavat hirttää minut syyllisenä sotaan. Liittoutumisesta Hitlerin kanssa. Koska minä hävisin sodan. Tiesin sen jo sotaan ryhtyessäni, melkein. Tai ehkä uskoin hetken, että Saksa valloittaa Pietarin ja Moskovan, siltä se aluksi näytti, mutta ei sitten kohta." (s. 74-75) 

Sitten on vuorossa armoton sotasyyllisten nimeäminen ja rankaiseminen.  "Suomessa syytettyjen penkille on istutettu Ryti, Rangell, Linkomies, Ramsay, Tanner, Kukkonen, Kivimäki ja Reinikka. Minä olen syyllisempi kuin kukaan heistä, ja minulle paistaa etelän aurinko." (s. 334)  

Minun suloinen Kittyni! (s. 475)

Oranen tutustuttaa lukijan myös Mannerheimin lapsuuteen ja nuoruuteen, jota varjostavat isän lähtö kotoa ja äidin ankara olemus. Lyseosta ja Haminan Kadettikoulusta erottamiset vievät Mannerheimin Nikolain ratsuväenkouluun Venäjälle. Yksityiselämässä seuraa onneton avioliitto varakkaan Anastasia Arapovan kanssa, ero kahdesta tyttärestä ja sitten avioero. Komealla ja ryhdikkäällä miehellä riittää naisseuraa. Kitty Linder on naisista se, jota kohtaan Mannerheim tuntee yhä vieläkin rakkautta. Näin Mannerheim muistelee Kittyä: "Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen, nopeasti reagoiva, välkkyväkatseinen ja herkästi hymyilevä. Mitä enempää mies voisi toivoa?" (s. 234) 
 

Kitty Linder ja Gustaf Mannerheim metsästysretkellä Norjassa lokakuussa 1918. (Wikipedia)

Naisiin rinnastettavia rakkauden kohteita ovat hevoset, ennen kaikkea Kate-hevonen. "Minun rakkaani on hevonen. Nimeltään Kate. Hyvä hevonen, rauhallinen ja pelkäämätön ja kaunis, voisiko enempää toivoa." (s. 46) Mannerheim yhdistetään myös hyvään ruokaan. Niin tässäkin kirjassa. Hän arvostaa hyvää ruokaa ja hallitsee kiittämisen ja palkitsemisen taidon. Kokkeja tulee kiittää, jos haluaa aterioida hyvin. "Grönvall ei hämmästy, minun tapanani on aina ollut käydä keittiössä, ei jokaisen aterian jälkeen, vaan ensimmäisen erinomaisen ja sitten erikseen, jos ruoka on ollut poikkeuksellisen maukasta." (s. 28)

Minä, marsalkka, maailman vapain herra. (s. 487)

Mannerheimin teemaan tarttuminen asettaa suuria haasteita kirjailijalle, niin paljon Mannerheimiä on kuvattu kirjallisuudessa ja näytelmissä. Orasen ratkaisu on ollut tarttua fakta-aineistoon fiktion turvin. Historiallinen ajankuva tulee kirjassa esille. Tosin Suomen sotia on käsitelty paljon sekä fakta- että fiktiokirjallisuudessa, eivätkä tämän kirjan Mannerheimin fiktiiviset muistelot tuo uusia näkökulmia. 

Oranen on kertakaikkisen armoitettu kertoja, olipa aihe mikä tahansa. Hänen tekstinsä on vaivatonta ja miellyttävää luettavaa. Lyhyet, napakat lauseet kuljettavat tarinaa soljuvasti eteenpäin. Orasen Mannerheim ei ole pelkästään sotilas, vaan hän on tunteva ja oikeasti elänyt inhimillinen henkilö kaikkine pelkoineen ja epävarmuuksineen.