Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - Tarinoita Irlannin länsirannikolta

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla. Tarinoita Irlannin länsirannikolta. 2018. Reuna. 228 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Leena-Kaisa Laakso aloittaa Irlanti-kirjansa näin:

Tämä kirja on omistettu niille,

jotka menevät meren rantaan,

keräävät kiviä ja

näkevät horisontissa unelmia. 

Jo näissä alkusanoissa käy ilmi, että Laakson kirja ei ole perinteinen Irlannin matkaopas, mutta kyllä se matkaopas kuitenkin on. Kirjassa ei esitellä maamerkkejä perinteisten matkaoppaiden tavoin, mutta sen sijaan Laakso vie lukijansa mukanaan kokemaan Irlannin ainutlaatuista - jopa sadunomaista - tunnelmaa, johon kuuluvat olennaisina osina meri, tuuli ja hiekka sekä kävelyt irlantilaisten kaupunkien kaduilla, vanhojen talojen ihaileminen, ihmisiin tutustuminen sekä luonnollisesti irlantilainen kulttuuri. Lukija todellakin solahtaa mukaan irlantilaiseen tunnelmaan Laakson kauniin ja runollisen tekstin myötä. 

Leena-Kaisa Laakso kävi ensimmäisen kerran Irlannissa 90-luvun alussa opiskellessaan Manchesterin yliopistossa. Jo silloin syntyi ihastus Irlantiin. Sittemmin Leena-Kaisa palasi Irlantiin ja vuosien myötä ihastus Irlantiin muuttui rakkaudeksi Irlantia ja erityisesti länsirannikkoa kohtaan.

Galway on mielentila (s. 53)

Tämän maailman reunalla -kirja keskittyy kuvaamaan Irlannin länsirannikkoa, tai oikeampaa on sanoa Leena-Kaisan sanoin: kirja sisältää tarinoita Irlannin länsirannikolta. Kirjan ensimmäisen osion keskiössä on Galway, joka on läntisen Irlannin suurin kaupunki. Asukkaita on noin 80 000. Galwaysta tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki v. 2020. Leena-Kaisa toteaa, että Galway on erityinen, omalaatuinen: Se jää osaksi itseä, seuraa mukana, sinne on pakko palata. (s. 53) Galway tunnetaan luovien ihmisten ja taiteilijoiden kaupunkina.  

Taide, meri ja boheemius ovat Galwayn juttu. Ihan pelkkää runoutta ei kaupunki kuitenkaan ole. Viime aikoina myös ruokakulttuuri on saanut uutta ytyä, ja Galwayn alue on valittu vuoden 2018 eurooppalaiseksi ruokakulttuurialueeksi. (s. 78) 

Maisema ei jätä rauhaan. Se, mikä näkyy, ja se, mitä näkyvän takana on. (s. 125)

Galwayn jälkeen siirrytään rannikolle Connemaraan. Länsirannikolta löytyvät kuuluisat Moherin kalliot, Cliffs of Moher. Ne ovat yhdet Irlannin korkeimmista, yli satametriset, maan suosituin turistinähtävyys ja Harry Potter -elokuvan tummanpuhuva näyttämö. (s. 96) 

J.R.R. Tolkien vietti Galwayssa viisi kesää ja vieraili usein Burrenin maaseudulla. Moni onkin sitä mieltä, että viimeinen kappale Taru Sormusten Herrasta on saanut paljon vaikutteita Burrenista. (s. 104)

Tolkienin maisemissa

Irlantilaiset ovat mahtavia tarinankertojia ja taitavia kielenkäyttäjiä (s. 146)

Löytöretkiä kirjallisuuteen -osiossa tutustutaan mielenkiintoisiin irlantilaisiin kirjailijoihin. Tutuiksi tulevat mm Lisa McInerney, Sara Baume, Alan McMonagle ja Elizabeth Reapy. Yhdenkään teoksia ei ole käännetty suomeksi - ainakaan vielä. Tähän osioon olisi ollut mielenkiintoista saada myös vanhempia, suomalaisillekin tuttuja kirjailijoita, koska Irlannista todellakin on tullut paljon tunnettuja kirjailijoita. Itse olen lukenut Maeve Binchyn ja Colm Toibinin teoksia. Erityisen mieluisa lukukokemus minulle oli Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli (Otava, 1997). Leon Uris, vaikkei olekaan irlantilainen, on kirjoittanut loistavan Irlannin historiaa käsittelevän Kolmiyhteys-kirjan (Gummerus, 1976), jossa käsitellään Irlannin historiaa katolisten ja protestanttisten perheiden näkökulmasta. 

Eniten iiriä kuulee Galwayssa Headford Roadin Lidlin parkkipaikalla. (s. 162)

Viimeisessä osiossa ollaan kadonneen kielen, ts. iirin kielen, jäljillä. Iiri on vanha kieli: sitä on puhuttu yli 2500 vuotta ja kirjoitettu jo 600-luvulla. Nykyisin iiri on Irlannin ensimmäinen kansallinen kieli ja Irlannin toinen virallinen EU-kieli. Tänä päivänä iirin puhujien määrä laskee koko ajan. Ei ole enää monia, joiden kotikieli on iiri. On ennustettu, että iiri katoaa arkikäytöstä vuoteen 2025 mennessä.

On irlantilaisia, jotka haluavat pitää iirin kieltä yllä. O Scolain kustantamossa painetaan iirinkielistä kirjallisuutta, Ni Ghadhra tuottaa iirinkielistä saippuasarjaa ja An Taibhdhearc pyörittää iirinkielistä teatteria. Voidaankin todeta hollantilaisen Hijmansin sanoin, että iiri on mystinen kieli, joka on lähes kuollut, mutta ei aivan kuitenkaan. 

Lopuksi pistäydytään vielä West Corkissa. Sen jälkeen on aika lähteä. Sumu on nousemassa ja aallot vetäytyvät, yksi kerrallaan. (s. 228) 

Laakson kirja on mainio lisä perinteisten Irlanti-matkaoppaiden joukossa. Kiinnostuin kirjasta jo siksi, että olemme lähdössä Irlannin kiertomatkalle syyskuussa. Uskon, että kirja antoi minulle paljon tulevaa matkaa ajatellen. Kirjan tunnelma on iso plussa; tällaista kuvittelen voivani kokea Irlannissa, kunhan sinne menemme. Kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, muutaman värikuvan olisin toivonut joukkoon, mm Galwayn värikkäistä taloista ja vihreästä maisemasta.