Katja Kallio: Yön kantaja - Amanda Seilin saarella

Katja Kallio: Yön kantaja. 2017. Otava. Kannen suunnittelu: Piia Aho. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Katja Kallion Yön kantaja oli seniorilukupiirimme huhtikuun kirjana. Tällä kertaa meitä oli yhdeksän naishenkilöä jakamassa lukukokemuksia tästä upeasta kirjasta. Totesimme, että olimme jo lukeneet lukupiirissämme viime vuonna ilmestyneet Rosa Liksomin Everstinnan ja Heidi Köngäksen Sandran, jotka molemmat valottavat tärkeitä paloja Suomen historiasta naisnäkökulmasta tarkasteltuna. Tätä kaksikkoa täydentää hienosti Katja Kallion Yön kantaja. 

Katja Kallio (s. 1968) on kirjoittanut kuusi romaania: Kuutamolla (2000), Sooloilua (2002), Karilla (2008), Syntikirja (2009), Säkenöivät hetket (2013) ja Yön kantaja (2017). Lisäksi hän kirjoittanut lyhytproosaa, lasten kirjan ja muistokirjan elokuvista. Kaikille meille lukupiiriläisille Yön kantajat oli ensikosketus Kallion kirjallisuuteen.

Yön kantajan Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918), kirjan päähenkilö, on todellinen henkilö. Kallion mielenkiinnon herätti Jutta Ahlbeck-Rehnin  väitöskirja (2006). Amandan äiti Adolfina synnytti tyttärensä 29-vuotiaana, eli melko vanhana sen aikaisen mittapuun mukaan. Amandan isä häipyi. 

"Vanha äiti kahdestaan mahdottoman tyttärensä kanssa. Mitä  siitäkin tulee, sanottiin. Ja oikeassa oltiin." (s. 39)

Amanda ei sopeutunut normiyhteiskunnan sääntöihin. Hänen elämänsä oli levotonta irtolaisuuden aikaa; juopottelun, varastelun ja prostituution vuoksi hän joutui useaan otteeseen Hämeenlinnan naisvankilaan. Pariisin matkan jälkeen Amanda passitettiin 20.5.1891 klo 19.30 Seilin saarelle pakkohoitoon houruinlaitokseen. Hän oli tuolloin 26-vuotias.  Hänen diagnoosinsa oli Insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus. 

Yön kantajat on saanut hyvät arvostelut sekä lehdistössä että blogeissa. Me olimme samaa mieltä: tässä meillä on käsiteltävänä hieno kirja. Meitä viehätti kirjassa kaunis ja herkkä tunnelma, vaikkakin kirjan aihepiiri on synkkä. Kirjailija on tutustunut perinpohjaisesti aiheeseen ja tapahtumaympäristöön; niin autenttista kuvaus on. Katja Kallion kaunis kieli ihastutti meitä kaikkia. Eräs lukijoistamme totesikin, että lukija saa nauttia Kallion vivahderikkaasta kielestä kaikessa, mitä kirjassa kuvataan, niin ihmiskuvauksissa, tehtävien ja työn kuvauksissa kuin luonnon kuvauksissakin. "Hieno teksti tekee kirjasta tiiviin", totesi eräs lukijamme. Uskomme, että tästä hienosta kirjasta syntyisi myös hieno elokuva.

Sireenien tuoksu sai Amandan seisahtamaan. Kaksi tuuheaa pensasta oli täydessä kukassa. Tuoksu oli makea ja huumaava. Näin kauniiden pensaiden olisi pitänyt kukkia jossakin onnellisessa paikassa, tuoksua naisille, joilla oli kädessä päivänvarjot ja suussa suklaakonvehteja. Mutta tässä ne nyt vain kukkivat ja tuoksuivat kuin olisivat tulleet hulluiksi. (s. 115)

Kirja  jakautuu selkeästi kahteen osaan: Amandan lapsuus ja nuoruus mukaanlukien kuumailmapallomatka Pariisiin ja toisena osana Amandan vuodet Seilin saarella. Lukijamme eivät olleet niinkään kiinnostuneita Amandan nuoruusvuosista, ei edes kuumailmapallomatkasta syntynyt laajempaa keskustelua. Sen sijaan Seilin saaren osuus kiinnosti. Eräs lukijoistamme oli tuonut valokuvia 1980-luvun Seilin saarelta. 

Amanda kuvittelee, että hän on Seilin saarella lyhyen aikaa, ehkä puoli vuotta. Pian kuitenkin selviää, että Seilin saarelta ei ole paluuta. Niinpä Amanda viettää Seilin saarella loppuelämänsä ja kuolee siellä 1918.  Epätoivoissaan ja ymmärtäessään kohtalonsa hän yrittää karata, mutta Isaksson saa hänet kiinni. Karkausyrityksestä on seurauksena eristys. 

Seilin saarelta (Wikipedia)

Meno Seilissä on levotonta, potilaita on 60, ammattitaitoista henkilöstöä ei juuri ole, yleislääkäri käy saarella kerran viikossa, potilaita kuolee - kuka itsemurhan seurauksena, kuka vanhuuteen.  Kuitenkin elää täytyy päivästä päivään. Sofia-hoitaja osoittautuu ystävälliseksi ja avuliaaksi, sen sijaan potilaista ei juuri ystäviä löydy. Sofia on se henkilö, joka tutustuttaa Amandan kirjojen maailmaan. Lukemisesta tuleekin tärkeää Amandan elämän loppuvuosina. Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan. (s. 363) 

Pohdimme Seilin saaren potilaiden hierarkiaa, kuka sai tehdä mitäkin ja kuka sai istua tietyllä paikalla ja kuka sai vapaakävelyoikeuden. Henkilökuvaukset olivat kiinnostavia, erityisen hyvin Kallio kuvaa Amandan omahoitaja Sofiaa sekä kalastaja Isakssonia, johon Amanda rakastuu. Myös punaisen nauhan merkityksestä keskusteltiin. Ehkä Amanda punaisella nauhalla halusi muistuttaa itselleen, että hän on edelleen nainen.

Seilin saaren kirkko (Widipedia)

Keskustelimme myös 1800-luvun lopun mielisairaaloiden hoitomenetelmistä. Oli selvää, että hoitajilla oli oikeus päättää mitä potilaat saivat tehdä; jonkunhan ne rajat oli pakko vetää. Tuohon aikaan psykiatrinen osaaminen oli aika vaatimatonta, mutta oli luotettava siihen, että hoitajat ja lääkärit tekivät parhaansa sen ajan osaamiseen ja tietoon pohjautuen. Vapaakävelyoikeutetut potilaat tekivät taloustöitä koko päivän. Myöhemmin tällaiselle toiminnalle annettiin termi työterapia. Keskustelumme vei meidät uudempiin hoitokeinoihin, puhuimme sähköshokeista ja lobotomiasta. Vuosien mittaan on luonnollisesti tapahtunut paljon kehitystä: lääkärit ja hoitajat ovat hyvin koulutettuja ja myös lääkehoidossa on otettu isoja askeleita.

Amanda yritti selittää, että joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti näiden kyydistä. Ei loikata kyydistä täydessä vauhdissa.

Nämä Amandan mietteet sopivat omaan mielialaani, kun lopetin Yön kantajan. Kirja oli niin vaikuttava, ettei siitä halunnut päästää irti. Minulta meni useampi päivä ennen kuin pystyin aloittamaan uutta kirjaa, koska halusin vain viipyä tämän kirjan tunnelmassa. - Matka Seilin saarelle on haaveissa ensi kesänä.

Jenni Vartiainen: Seili
Jos määränpää edessä häämöttää 
Siel' saari on tuomittujen 
Jos Seiliin ken joutuu, 
hän Seiliin myös jää 
kuolemaan heikot soudetaan.

Katja Kallio