Kaari Utrio: Hupsu rakkaus. 2017. Amanita. Kansi Lauri Linnilä. 448 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
Kaari Utrion uutuus Hupsu rakkaus vie lukijan 1800-luvulle, aikaan jolloin Suomen sodasta on kulunut vähän yli kaksikymmentä vuotta ja Suomen suurruhtinaskunta on syntynyt Porvoon valtiopäivillä v. 1809. Kenraalikuvernöörinä on ruhtinas Aleksander Mensikov. Kirjan päähenkilö, sympaattinen opettajatar, merikapteenin leski Hedda Becke saapuu Helsinkiin Mariankadulle serkkunsa Nora Wernerin seuraneidiksi.
Kaari Utrio palkitsee lukijansa tälläkin kertaa. Historiallinen kirja vie lukijan mukanaan ensin Helsinkiin kokemaan silloisen pikkukaupungin vastakohtaisuuksia; oli todella varakkaita perheitä kun taas toisille jo ruoankin hankkiminen oli ylivoimaista. Helsingistä siirrytään Kymenlaaksoon Angereelle, joka oli alunperin Elimäen ja Anjalan tavoin keskiaikaisen Pyhtään anneksipitäjä. Kaupunkilaiselämään tottuneelle Noralle sopeutuminen oli vaikeaa.
Noralla ei ollut minkäänlaista kokemusta maalaiselämästä tai maalaistaloista saati kartanoista. Hän oli käynyt suurissa kaupungeissa Räävelissä ja Lyypekissä ja Saksan pienissä kylpylöissä Papan ja kotiopettajaren kanssa, mutta ei paikassa, jossa kynnettiin ja kylvettiin ja lypsettiin. (s. 172)
Angereen kylässä tutustumme moniin mielenkiintoisiin henkilöihin, mm kirkkoherra Tobias Moliniin. Kirkkoherra on arvostettu seurakunnassaan.
Palkkaa riitti, työtä vähän, asema taattu ja talo kartanoon verrattava. Kirkkoherra voi valita, kenen kanssa pitäjässä ystävystyi. Rahvaalle hänoli Jeesuksesta seuraava. (s. 148)
Huolenaihetta Molinille aiheutti hurmoshenkiset uskonnolliset suuntaukset, joista eniten pelkoa herätti vankilapappi Henrik Renqvistin edustama Karjalan rukoilevaisuus. Renqvistin ehdoton raittiuden puolustaminen ei sekään miellyttänyt Molinia. Kirjan henkilöistä Hedda tuli sympaattisuudessaan minulle hyvin läheiseksi henkilöksi.
Hedda ei ruutumekossaan näyttänyt kiehtovalta, suloiselta tai komealta. Ei runsaita kiharoita, ei ampiaisvyötäröä. Silti hän oli koruttomuudessaan jalo ja hyvyydessään ylevä, kun hän hymyili ja kosketti vanhan neidin olkapäätä. (s. 267)
Historiallisissa kirjoissa arvostan sitä, että kirjailija on perehtynyt aikakauden arkisiin asioihin, kuten asunto-oloihin, vaatteisiin, matkustamiseen ja elinkeinoihin. Näin Kaari Utrio toteaa kertoessaan kirjailijaelämästään:
Romaania suunnitellessani tutkin ja rakennan valmiiksi näyttämöt, joilla kaikki tapahtuu: luonnon, kaupungit, kirkot, talot, huoneet, satamat, laivat, taistelupaikat, piiritykset, tiet, joet, sillat — mitä ikinä tarvitaan.
Förmaaki sijaitsi rannan puolella salin ja Anna Leuhusenin kamarin välissä. Se oli suuri huone, jota juhlisti sinisävyiseksi marmoroitu kaakeliuuni ja katonrajassa simpukkakuvioinen boordi. Yksi ovi antoi kyökkiin, josta kuului lakkaamaton kilinä ja kalina. (s. 223)
Niin Kaari Utrio toimii ja hänen kirjoistaan oppii historiaa viihteen myötä. Utrion tarkasti rakennetut historialliset romaanit ovat ihastuttaneet suomalaisia jo vuodesta 1968. Utrio osaa yhdistää tarinan kerronnan ja tieteen kansantajuistamisen, kuten on tehnyt mm Mika Waltari. Historiaa polpularisoivista ulkomaisista kirjailijoista tulee mieleen mm Ken Follett.
Hupsu rakkaus vie mukanaan, ainakin minulle oli nautinto lukea tätä Kaari Utrion 34. kirjaa. Paikka paikoin minulle tuotti vaikeuksia kirjan suuren henkilömäärän hallitseminen; sitä tosin helpotti kirjan alussa oleva henkilöluettelo. Kirjan lopusta löytyy myös kirjaan liittyvä sanasto sekä 1800-alkupuolen mitat, painot ja rahat.
Erityiskiitos kirjan kauniista kannesta sekä tunnelmallisista sisäkansista. Se, mitä olisin kaivannut, oli kartta tai oikeastaan kaksi karttaa, toinen Helsingistä ja toinen Angereelta.
Olin eilen teatterimatkalla Kuopiossa ja kävimme lounastamassa Kallasvesj-ravintolassa. Talo on rakennettu 1800-luvulla ja eittämättä ravintolan tunnelmasta huokui Utrion huonekuvaukset.
Lounasravintola Kallavesj |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti