Ina Mutikainen: Unohdus

 

Ina Mutikainen: Unohdus. Otava. 2024. Kannen suunnittelu Piia Aho. 319 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Pihassa tuoksui mätä omena, nurmi oli niitä täynnä. Koko aiempi elämä vyöryi pyytämättä yli, käyneen hedelmän haju, joka tunkeutuu sieraimiin, vaikka kuinka yrittäisi hengittää suun kautta. Kaikki ne kerrat, jolloin teki väärin tai häpesi. Ensin tulee yksi, sitten muut seuraavat perässä. Järvellä muistot tihenevät, ja tuntuu hankalalta kiinnittyä yhteen aikaan kerrallaan."

Sonja opiskelee elokuvatieteen laitoksella Taideteollisessa korkeakoulussa Helsingissä. Hän asuu poikaystävänsä Augustin asunnossa, mutta valitettavan usein parin välille tulee nykyisin ikäviä erimielisyyksiä. Vakioaihe on vierailut Sonjan kotipaikkakunnalla Itä-Suomessa. Sonja ei ole koskaan ottanut Augustia mukaansa kotiseudulleen eikä August ole koskaan tavannut Sonjan äitiä. Häntä ei ole sinne kutsuttu tai päästetty, toteaa August. Sonja puolustautuu. "No koska ei siellä ole enää kuin mun äiti, ja äiti on - vähän raskas. Tai erikoinen. Hyvin erikoinen ihminen." Tosin ei Sonjakaan kovin usein vieraile kotonaan. 

Sonjan opinnot ovat loppusuoralla, lopputyö on tekeillä. Kun Sonjalta kysytään lopputyön aiheesta, hän kertoo, että lopputyö on aika kokeellinen, ei mikään dokumentti, paljon arkistomateriaalia ja vähän animaatiota. "Enemmänkin sellainen tutkielma muistin sopimuksenvaraisuudesta." Lopputyön tekemisen ohella Sonja viettää opiskelijaelämää ystävänsä Milenan kanssa ja tekee osa-aikatyötä videovuokraamossa. Työ on kouluttanut Sonjasta todellisen irtokarkkien asiantuntijan.

Sonja puhuu puhelimessa äitinsä kanssa. Äiti vaikuttaa jotenkin sekavalta. Onko äidillä muistisairautta, pohtii Sonja. Hän päättää lähteä käymään kotonaan Itä-Suomessa. Kotona äidin luona lapsuus, isä ja muistot isästä palautuvat mieleen. Yllättäen kohdattu isän sisar Kaarina valottaa lapsuuden muistoja. Kaarina on sairas, hänellä on todettu käänteinen dementia. Tätä sairastava ihminen ei niinkään unohda, vaan muut ihmiset unohtavat hänet.

Rinnakkain Sonjan tarinan kanssa kulkee tarina Elias Leinosta, Helsingin yliopiston dosentista, joka tekee tutkimusta muistista. Muistitutkimushanke, jossa tutkitaan käänteistä dementiaa eli dissosiatiivista hypodementiaa, on venäläisten rahoittama. Tutkimukseen liittyen Eliaksen luo lähetetään Neuvostoliitosta koekaniiniksi nuori poika Leo, jolla on ilmiömäinen muisti. Hankkeessa on tarkoituksena kehittää muistia parantava lääke, mutta jota ei anneta unohduksiin jäävälle sairaalle, vaan hänen omaisilleen.

Nämä kaksi tarinaa etenevät kirjassa rinnakkain, ja on selvää, että jossakin vaiheessa rinnakkaistarinat nivoutuvat toisiinsa. Niin tapahtuukin, ja se tapahtuu hyvin erikoisella tavalla. 

Muisti on kirjan aiheena hyvin ajankohtainen. Muistamisen ja unohtamisen eri muodoista puhutaan paljon. Muisti on hyvin arkipäiväinen asia, ja monia muistiin liittyviä sairauksia on tutkittu. Mutta onko kaikkea, kysyy Mutikainen ja nostaa pohdittavaksi täysin fiktiivisen muistisairauden eli käänteisen dementian. Kirja laittaa lukijan pohtimaan muistin roolia. Pitääkö meidän muistaa kaikki vai miksi muistamme tiettyjä asioita ja unohdamme joitakin? Onko niin, että unohdamme asioita, jotka eivät ole meille tärkeitä tai mieluisia?

Unohdus on Mutikaisen esikoisteos. Kirjaa oli kiinnostava lukea, mutta tarinan edetessä vaadittiin - ainakin minulta - aika paljon tarkkaavaisuutta pysyä mukana tarinan kiemuroissa. Mietinkin, että aika paljon kirjaan on laitettu tarinaa. Ehkä liikaakin. Kenties Sonjan elämä opiskeluineen ja lapsuusmuistoineen olisi ollut riittävä aihe yhdelle kirjalle.

Pidin Mutikaisen kirjoitustyylistä, se on sujuvaa, mutkatonta ja miellyttävää lukea. Odotankin Mutikaiselta lisää kirjoja.

Merja Mäki: Itki toisenkin

 

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus. 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 415 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Merja Mäen esikoisteos Ennen lintuja on kuvaus nuoren tytön Allin evakkomatkasta Sortavalasta Seinäjoelle talvella 1940. Teos oli hyvin vaikuttava. Mäki sai historian elämään, kieli oli kaunista ja ajankuva tarkkaa. Oli selvää, että odotukseni toisen Mäen teoksen suhteen olivat korkealla.

Itki toisenkin -teoksen tapahtumat sijoittuvat myös sota-aikaiseen Karjalaan. Eletään jatkosodan aikaista kesää vuonna 1942. Suomalaiset olivat luomassa Suur-Suomea. Aunuksen Karjalassa sijaitseva Suurmäen kylä oli aiemmin ollut osa Neuvostoliittoa, mutta nyt suomalaiset olivat miehittäneet kylän. Kyläläiset, suurin osa naisia, lapsia ja vanhuksia, saivat jäädä asumaan koteihinsa. Miehet ja aikuiset pojat olivat sotimassa Neuvostoliiton riveissä. 

Suomalaisten miehitys merkitsi suuria muutoksia kyläläisille. Piti oppia uudet suomalaiset tavat. Kouluun piti saada suomenkielentaitoisia opettajia, suomenkieliset oppikirjat piti tuoda Suomesta, nimet piti suomentaa. 

Larja Rovio oli käynyt teknikumin Petroskoissa ja saanut opettajan pätevyyden. Jotta hän olisi pätevä opettamaan myös suomalaistuneessa koulussa, suomalaiset passittivat hänet opettajaleirille Mieslahden kansanopistoon Kainuuseen. Kesäksi hän pääsee takaisin Suurmäkeen, mutta jatkokurssille olisi vielä mentävä. 

Kotikylään tulo jännittää. Millainen uusi miehittäjäkansa on? Onko kenelläkään uutisia itään viedyistä isästä ja äidistä? Miten hänet otetaan vastaan kylässä? Yhtään kirjettä Larja ei ollut saanut kotoa kurssin aikana.  

Koti tuntuu tyhjältä, kun vanhempia ei ole. On kuitenkin sisko Pola ja rakas Matja-buabo, isoäiti. Isoäiti on ollut tärkeä ihminen kylässä, koska hän on itkuillaan saattanut monta kyläläistä rajan taakse eli tuonilmaisiin. Mutta nyt buabo on sairas. "Minulla on huoliainen", Matja kuiskasi. "Ellei äitisi pian palaa, kylään ei jää monta itkijää, jotka muistaisivat vanhan kansan itkusanat. Kylä tarvitsee perinteisen itkijän." Larja tekee valinnan, hän ei lähde opettajien jatkokurssille, vaan hoitaa buabon loppuun asti. Itkun lahja on tullakseen, tuntee Larja. "Olisinpa hänen laillaan kyennyt edes lyhyellä säkeellä keventämään kaipuutani päästä sodasta pois. Kokeilin hyräillä sanatonta ääntä suljetuin silmin. Annoin sävelen laskea kerta toisensa jälkeen, aivan kuin buabo." 

Larja aloittaa apuopettajan työt Suurmäen koulussa ja tapailee Tuomasta, miehittäjäkansan sotilasta. He viihtyvät yhdessä, ihastuvat ja rakastuvat. Mutta niin paljon epävarmuutta on tulevaisuuden suhteen. Miten sota päättyy? Entä jos Neuvostoliitto ottaa kylän haltuunsa, jatkuvatko ilmiannot ja kyyditykset? Entä Larjan sulhanen Misa, joka nyt on sotimassa? Entä Tuomaksen lapsi, joka on Pohjanmaalla? 

Pidin paljon Mäen esikoisteoksesta Ennen lintuja. Yhtä lailla Itki toisenkin osoittautui vahvaksi lukukokemukseksi. Kirja avaa karjalaisuutta - tapoja, kansanperinnettä, uskomuksia, sanastoa - itkuvirsiä unohtamatta. Itkuvirret ovat olleet olennainen osa karjalaisia hautajaisia ja häitä. Mäki kirjoittaa hienoa ja tarkkaa ajankuvaa jatkosodan aikaisesta Karjalasta. Kauniilla kielellään, jota ryydittävät karjalaiset sanat ja sanonnat, Mäki saa historian elämään. Kaikesta huomaa, että kirjailija on tehnyt laajaa ja perusteellista taustatyötä liittyen karjalaisuuteen. 

Sota-ajoista on kirjoitettu runsaasti sekä tieto- ja kaunokirjallisuutta. Mäki on löytänyt sota-ajan tapahtumiin tuoreen ja kiinnostavan näkökulman. Totesin, että en ole aiemmin lukenut suomalaisten miehittämien karjalaisten kylien elämästä. Uusille tavoille pitäisi oppia, mutta vanhat uskomukset elävät tiukasti. Kaikkea toimintaa hallitsevat epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta. 

Jo kahdella kirjallaan Merja Mäen voi nostaa historiallisten romaaneiden kirjoittajien kärkijoukkoon, niin vaikuttavia nämä molemmat teokset ovat. Molemmissa kirjoissa tapahtumilla on vahva faktapohja, johon fiktiivinen tarina ja henkilöt luontevasti yhdistyvät. Oman kansan historian tunteminen ja ymmärtäminen kiinnostavat suomalaisia.

Jenni Noposelle kiitos kauniista kannesta. 

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi - Takamailla I

 

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi - Takamailla I. Bazar. 2024. Kannen suunnittelu: Mika Tuominen. 400 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kun olin lukenut Keskitalon kolmiosaisen sarjan Tottelemattomat, totesin että sarja on takuuvarmasti viime vuosien rikosromaanien parhaimmistoa. Keskitalon juonen kuljetus oli vailla vertaansa. Henkilöhahmot olivat taitavasti rakennettuja juuri tätä kirjasarjaa varten.

Saari, joka repesi aloittaa uuden Takamailla-sarjan. Tapahtumaympäristönä on Korppoon saari Turunmaan saaristossa. Tätä nykyä Korppoo kuuluu Paraisten kaupunkiin. Tapahtumien keskiössä on Verkanin vierasvenesatama, jonka eräs nuori nainen on ostanut haaveenaan rakentaa paikasta monitoimipaikka ravintoloineen ja joogapaikkoineen. Nainen on Jennifer, oikealta nimeltään Jenni, joka on epäonnistunut valitettavan monessa liiketoimessaan. Taustalla on myös mielenterveysongelmia. Nyt Jenniferillä on valtava halu aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä sekä lisäksi vahva usko uuden liiketoimen onnistumisesta. 

Valitettavan pian Jenniferille selviää, että paikkaan liittyy jotakin hämäräperäistä. Edellisen omistajan Jerker Krugin ruumis löytyy merestä. Kaula on viillelty auki ja sormet katkottu. Jerkeriä ennen yrittäjänä toiminut Tobias Berger on kadonnut vaimonsa kanssa jäljettömiin. Jenniferikin saa kokea uhkailua. Läheisellä Kariskär-saarella asuvat kolme venäläismiestä kehottavat Jenniferiä purkamaan kaupat ja häipymään pikaisesti maisemista. Miehet pyrkivät saamaan saaren asukkaat puolelleen Jenniferiä vastaan. Mutta ei, hän ei luovuta, vakuuttaa Jennifer itselleen. Tässä on hänen mahdollisuutensa uuteen alkuun.

Sitten alkaa tapahtua. Tapahtumat suorastaan vyöryvät päälle. Ruumiita tulee, laskuissa ei enää pysy perässä. Ensin epäillään tapaturmia. Sitten "alkaa tuntua siltä, etteivät kuolemat olekaan tapaturmia". Sigge Boman, hieman erikoinen, viinaan menevä, "aina aikamoinen tapaus" pyytää poliisilta apua, mutta poliisi suhtautuu epäillen Siggen tulkintoihin. "Sigge katselee vihaisena kaupunkilaisjuipin pitkää selkää seuratessaan tätä autolle. Poliisi on hyödytön, poliitikot ovat hyödyttömiä. On toiminnan aika, mutta maailma on täynnä jahkailijoita. Jos haluaa jotain tapahtuvan, on tartuttava toimeen itse." Ja niin Sigge päättää tehdä ja tuntee uuden voiman kasvavan sisällään.

Jenniferin usko ei tahdo riittää. "Pelkkää pahuutta ja synkkyyttä kaikkialla. Tapaturmia tai ei, koko saari on paha, pelkästään paha." Paljon ennättää tapahtua ennen kuin rikokset saadaan selvitetyiksi. Lisäksi koko saaren kattava sähkökatko tuo tapahtumiin omat haasteensa.

Kirjan juoni vei mukanaan, vaikka tosin kesti aikansa ennen kuin tulin tutuksi kirjan henkilöiden kanssa. Mieleenjääviä henkilöhahmoja oli useita, mm. neuvokas Krugien tytär Olivia, ikuinen epäonnistuja, heikoksi ja surkeaksi haukuttu Sigge Boman Eukko-koiransa kanssa ja luonnollisesti hoitokodissa asuva ferrarinpunaisella senioriskootterilla ajeleva, Frank Sinatraa kuunteleva Henrik. Jos pitää mustasta huumorista, hyvin rakennetusta juonesta, merimaisemista ja nasevasta, oivaltavasta kielenkäytöstä, Saari, joka repesi on juuri sopiva kirja. 

Jälkisanoissa kirjailija toteaa, että kirjan fiktiiviset tapahtumat sijoittuvat todelliseen ympäristöön. Kun lukija vaikka tämän kirjan innoittamana menee vierailulle Korppooseen, sieltä löytyy kirjasta tuttuja paikkoja, esimerkiksi Verkan, Cáfe Simppu ja Teleberget. Mutta varovainen täytyy olla. Näin kirjan takakansi varoittaa: 

Takakannesta luen, että Takamailla-sarjassa jokainen osa on itsenäinen romaani. Toinen Takamailla-trilleri Suo, joka upposi ilmestyy syksyllä 2024. Sitä odotellen.

Claire Keegan: Kasvatti

 

Claire Keegan: Kasvatti. Tammi. 2024. Keltainen kirjasto. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suomentanut Kristiina Rikman. 81 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Me teemme naisen kanssa työlistan ja sitten hoidamme hommat: kiskomme raparpereja ja leivomme piiraita, maalaamme ikkunanpieliä, otamme kaikki petivaatteet kuivauskaapista ja imuroimme hämähäkinseitit ja panemme kaikki puhtaat vaatteet takaisin paikoilleen, leivomme skonsseja, kuuraamme kylpyammeen, kiillotamme huonekalut, keitämme sipuleita ja laitamme soseen astioissa pakastimeen, kitkemme rikkaruohoja kukkapenkistä ja kastelemme kukat kun aurinko laskee. Sitten on ilta-aterian aika ja sen jälkeen me kävelemme peltojen poikki kaivolle."

Keeganin Irlantiin sijoittuva Nämä pienet asiat (Tammi 2023) oli kirja, joka viehätti minua tiivistunnelmaisuudellaan ja eleettömyydellään. Kertakaikkisen upea teos. (linkki) Olikin ihan selvää, että halusin lukea nyt tänä vuonna suomeksi ilmestyneen kirjan Kasvatti. 

Myös Kasvatti-teoksen tapahtumat sijoittuvat Irlantiin. Monilapsinen perhe elää köyhyydessä. Kaikki on ankeaa, ruokaa ei ole riittävästi, lapsilla ei ole kunnon vaatteita. Perheen isä on laiskansorttinen, äiti on jälleen raskaana ja yrittää ahkeroida aamusta iltaan. Mutta mikään ahkeroiminen ei riitä. Niinpä yksi perheen lapsista, arviolta noin kuusivuotias Petal-tyttö, viedään kesän alussa äidin sukulaisten Kinsellojen luo Wexfordiin, Irlannin itärannikolle. Perheessä ei ole lapsia, on ollut yksi poika, mutta hän on kuollut. 

Tyttö on hämmentynyt, kun isä vie hänet uuteen paikkaan. Talo ja Kinsellat tuntuvat tytöstä vierailta. Eikä ihme, sillä Kinsellat ovat viimeksi nähneet tytön silloin, kun hän oli istunut rattaissa. Tuntuu kuitenkin hyvältä, kun Edna, rouva Kinsella sanoo, että he ottavat Petalin ilomielin. "Hän on oikein tervetullut." Hämmentävältä tytöstä tuntuu myös se, että hän ei tiedä, kuinka kauan hän asuu tässä väliaikaisessa perheessä. Isäkin puhuu hyvin epämääräisesti. "...katsotaan sitten vuoden päästä miltä näyttää."

Edna kylvettää ja pesee tytön. Tytölle ostetaan uusia vaatteita. Ja tyttö saa kokea, miltä tuntuu toisen ihmisen kosketus, jopa halaus. "..ja halaa minua niin kuin olisin hänen omansa." Edna opettaa tytölle, miten tehdään taloustöitä. Päivät kuluvat taloustöitä tehden yhdessä Ednan kanssa. On rauhallista, päivän kulku ei juuri poikkea edellisestä.

Tulee syksy ja tulee kirje äidiltä. Koulu on alkamassa ja äiti pyytää tyttöä palaamaan kotiin viikonloppuna. "Onko minun pakko palata kotiin?" Mutta kyllä hänen on. "Ethän sinä nyt ikuisesti voi täällä meidän kahden vanhan houkan kanssa olla." Kotona äiti kyselee tytön kesästä, mutta tyttö ei kerro mitään. Se on ollut hänen kesänsä. 

On ihailtavaa, miten paljon kirjailija saa mahtumaan 81 sivuun. Siihen mahtuu tytön kokonainen kesä poissa kotoa kaukana sukulaisperheessä, kaikki se huomio ja rakkaus mitä tyttö saa kokea, mutta siihen kuuluu myös surua, murhetta ja ikävää. Ja mukana on myös paljon sellaista, mitä kirjailija ei aukikirjoita. Lukijalle annetaan mahdollisuus omiin tulkintoihin.

Keeganin kirjoitustyyli on tarkkaan harkittua ja eleetöntä, mutta myös iskevää ja nasevaa. Kirjailija saa yhteen lauseeseen tiivistetyksi paljon. "Ajetaan Shillelaghin kylän läpi missä isä hävisi korttipelissä meidän Shorthorn-hienon ja ohi Carnewin torin, missä hiehon voittanut mies myi sen vähän myöhemmin." 

Kirjan pohjalta on tehty elokuva Hiljainen tyttö, joka oli Irlannin Oscar-ehdokas vuonna 2022. 

Palkittu kääntäjä Kristiina Rikman on jälleen tehnyt erinomaisen suomennoksen.

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020. Englanninkielinen alkuteos Born A Crime. Stories from a South African Childhood. Suomentanut Jaana Iso-Markku. 357 sivua.

Naisten Pankin Päin avara mailma -lukupiiri kokoontui maaliskuun tapaamiseen vaihtamaan ajatuksia Trevor Noahin kirjasta Laiton lapsi. Paikalla oli yhdeksän aktiivista lukijaa. Kirjan kautta eteemme avautui Etelä-Afrikka, maan historia ja apartheid. Näihin kehyksiin sijoittuivat Trevorin lapsuus ja nuoruus. 

Trevor Noah syntyi vuonna 1984, apartheidin aikaan. Se oli aikaa, jolloin mustalla ja valkoisella rodulla ei ollut lupa sekoittua. Trevor syntyi mustan eteläafrikkalaisen naisen ja valkoisen sveitsiläisen miehen rikoksen seurauksena. Aikuisena Trevor ymmärtää, että äidin teko oli "mielipuolinen ja huimapäinen". Mutta sellainen oli äiti, "epätavallisen peloton nainen, ja peloton ihmisen pitää ollakin, jotta hän voi tehdä niin kuin äiti teki." Äiti kyllä ymmärsi riskin. Hän tiesi, että hänet voitaisiin laittaa tekonsa seurauksena viideksi vuodeksi vankilaan.

Etelä-Afrikan apartheid alkoi vuonna 1948, kun valkoisen vähemmistön laatimat lait mahdollistivat rotuerottelun. Rotuerottelulakeihin nojautuen maan väestö jaettiin valkoisiin, mustiin, värillisiin ja intialaisiin. Eri roturyhmille määriteltiin omat asuinalueensa. Apartheidin katsotaan päättyneen vuonna 1994, kun Nelson Mandelasta tuli maan ensimmäinen musta presidentti. Trevor ei kokenut pahimpia apartheidin vuosia, mutta koska apartheidpolitiikka oli niin kokonaisvaltainen yhteiskuntaa läpileikkaava ilmiö usean vuosikymmenen ajan, sen ilmiöt näkyivät selvästi Trevorin lapsuudessa - ja näkyvät osittain yhä edelleen. 

Äiti ja Trevor asuivat Johannesburgin Sowetossa. Sowetossa asui lähes miljoona ihmistä. Asukkaille ei ollut kauppoja, ei baareja eikä ravintoloita, oli vain päällystämättömiä teitä, hyvin vähän sähköä ja puutteellinen viemäröinti. Asukkaista 99,9 prosenttia oli mustia. Trevorin mahdollisuudet tavata valkoista isäänsä olivat hyvin rajoitetut. Mutta eivät muutkaan lapset juuri tavanneet isiään. Onnekkaimmat isät olivat töissä jossakin kaivoksella kaukana Sowetosta, mutta suurin osa oli vankiloissa taisteltuaan apartheidia vastaan. 

Soweton slummeja. Kuva Anneli Airola.

Miesten jättämän tyhjiön täytti uskonto. Trevorin äiti oli erityisen uskovainen. Trevorin piti käydä äitinsä kanssa viikottain neljässä jumalanpalveluksessa. Äiti ja lapsi elivät hyvin vaatimatonta elämää. Äiti piti järjestystä yllä, poika oli vilkas ja lähes aina pahanteossa, mutta yhtä kaikki äiti ja poika rakastivat toisiaan. Sitten Trevorin ollessa 7-vuotias äiti tapasi Abelin, mustan autonkorjaajan. Voi äiti, joka oli niin päättäväinen ja viisas nainen, miten lankesit tällaiseen mieheen, mietti Trevor. Abelin naista alentavalla käytöksellä oli kytköksensä heimoperinteisiin. Kun siihen vielä yhdistyivät alkoli, huumeet ja väkivalta, lopputulos olikin täydellisen epätoivoinen.

Ei kaikki ole slummialuetta Sowetossa. Tässä mustien parempaa asuinseutua. Sunnuntaipäivä ja rouva on palaamassa kirkosta. Kuva Anneli Airola.

Pidimme kirjasta. Monien mielestä kirja oli kerrassaan loistava, se vaikutti tunteisiin ja kirjassa oli vahva positiivinen ote. Vaikeitakin asioita oli kuvattu huumorin voimalla periaatteena, että aina mennään eteenpäin vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Teksti on helppolukuista, vaikka tapahtumien takaumat haastoivat lukijan. Kirjailijan stand up -koomikkotaustalla lienee vaikutuksensa kirjan rakenteeseen ja kirjoitustyyliin. Eräs lukijoistamme totesikin, että  lukiessa tuli tunne, että tässä Trevor Noah stand up -koomikon roolissa kertoo tajunnanvirtaomaisesti tarinoita ja hauskoja anekdootteja omasta nuoruudestaan. Mutta yhtä kaikki, paljon opimme Noahin kokemusten pohjalta Etelä-Afrikan historiasta ja apartheidista.  

Harvinainen katu maailmassa. Vilakazi Streetilla Sowetossa on asunut kaksi nobelistia: Nelson Mandela ja Desmond Tutu.

Kirja sai meiltä erinomaisen arvion: 4,6 (asteikko 1-5). Taitaa olla paras antamamme arvio. Eikä syyttä!

Seuraavan kerran kokoonnumme keskustelemaan Arttu Tuomisen dekkarista Vapahtaja. Arttu Tuominen tulee Raumalle kirjailijavieraaksi 17.4. Tilaisuuden järjestävät Naisten Pankki ja kirjasto. 

Dekkaritapahtuma Porin kirjastossa

 

Vasemmalta Rake Tähtinen, haastattelija Satu Henttonen ja Arttu Tuominen

Suomen dekkariseura täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi seura järjestää tapahtumia eri puolella Suomea. Nyt eilen 16.3.2024 oli vuorossa Pori.

Porin kirjastossa järjestetty Dekkareiden ilosanomaa 40 vuotta -tilaisuus koostui kahdesta osiosta: katsaus dekkariseuran toimintaan ja historiaan sekä Arttu Tuomisen ja Rake Tähtisen haastatteluun.

Leena Korsumäki kertoi kiinnostavasti dekkariseuran historiasta. Seuran perustamisvuonna 1984 Suomessa ilmestyi 16 kotimaista dekkaria 15 kirjailijalta, joista naisia oli vain yksi. Tilanne on muuttunut - onneksi positiiviseen suuntaan. Esimerkiksi vuonna 2013 ilmestyi jo 110 kotimaista dekkaria. Tämän päivän trendinä on, että kirjoittajaparit lisääntyvät ja vienti vetää. Seuran pää-äänenkannattaja on Ruumiin kulttuuri -lehti. Dekkariseura jakaa vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon. Tänä vuonna sen sai Kale Puonti teoksellaan Fadi (Bazar 2023). Sekä Tuominen kirjallaan Vapahtaja (WSOY 2023) että Tähtinen kirjallaan Menneisyyden arvet (Myllylahti 2023) olivat ehdolla.

Sekä Arttu Tuominen että Rake Tähtinen ovat kokeneita kirjailijoita. Tuomisen Vapahtaja on Delta-sarjan viides osa ja Tähtisen Menneisyyden arvet on jo kymmenes osa Petäjämäki-sarjassa. On kiinnostavaa, kuinka paljon yhtymäkohtia näiden kahden dekkaristin välillä löytyy. Molempien dekkarit sijoittuvat pääasiassa heidän kotikaupunkeihinsa, Tuomisen Poriin ja Tähtisen Uuteenkaupunkiin. Tuominen toteaa, että Pori on täydellinen dekkarikaupunki - riittävän suuri isoillekin rikoksille, kun taas Tähtisen mielestä idyllisestä pikkukaupungista on helppo löytää ideoita rikosromaaneille. Romaaneiden tapahtumapaikat ovat kaupunkia tunteville tunnistettavia. Tähtisen järjestämillä Petäjämäki-dekkarikävelyillä on kiinnostavaa tutustua sarjan rikospaikkoihin.

Vasemmalta Rake Tähtinen, Satu Henttonen ja Arttu Tuominen

Molemmat kirjailijat kuvaavat kirjoissaan yhteiskunnan huono-osaisia ja syrjäytyneitä sekä usein jo toivonsa menettäneitä - kodittomia, alkoholisteja, narkkareita, moniongelmaisia nuoria. Tuominen toteaakin, että hänen keinonsa vaikuttaa yhteiskunnallisiin teemoihin on nostaa epäkohta kirjan aiheeksi. Tähtinen tunnistaa ongelmanuorten vaikeudet työskenneltyään vuosia lastensuojelun erityisyksikössä.

Tuomisen kuudes eli viimeinen Delta-sarjan osa Lavastaja ilmestyy elokuussa 2024. Kirjan julkistaminen tapahtuu Kirjojen yössä Porissa (en löytänyt päivämäärää). Tähtisen uutuutta saamme odottaa lokakuuhun asti.

Haastattelua oli mukava kuunnella. Nokkela huumori ja hyvähenkiset naljailut saivat yleisön viihtymään.

Haastattelijana toimi Satu Henttonen.

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 

Sara Al Husaini: Huono tyttö. Like. 2023. Storytel. Lukija Noroila Fanni. 6 h 38 min. 

Sara Al Husaini valittiin vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2021. Al Husaini on esimerkillään osoittanut, että hän pystyy elämään itsenäistä elämää tehtyään ratkaisunsa ja käytyään epäinhimillisen taistelun irroittaakseen siteet islamilaisuuteen. Nyt hän kertoo tarinansa kirjassa Huono tyttö. Toimikoon kirjan tapahtumat esimerkkinä ja kannustuksena niille tytöille, jotka eivät tunne omakseen islamilaisuuden asettamia rajoituksia. 

Al Husainin perhe tuli Irakista Suomeen kiintiöpakolaisena vuonna 1992. Sara oli silloin alle kuukauden vanha. Perhe asui Kuopiossa Itkonniemellä. Itsekin Itkonniemellä asuneena tunnistin kirjasta monet paikat, joissa Sara liikkui. Saran perhe edusti tyypillistä irakilaista perhettä. Valta oli miehillä. Ja se haluttiin näyttää ja myös näytettiin. Perheen pojalla oli oma huone ja Playstation, kun taas siskot asuivat samassa huoneessa. Mutta ei sitä kukaan ihmetellyt, näin sen kuuluikin olla. Sara sai kuitenkin melko vapaasti tavata kavereitaan ja liikkua kaupungilla, kun taas hyvin monissa arabiperheissä isän ja perheen poikien harjoittama tyttöjen valvontakulttuuri oli ja on edelleen jokapäiväistä.

Saran ollessa 14-vuotias perhe muutti takaisin Irakiin. Kirjassa todetaan, että keskeinen syy muuttoon oli lastensuojelun pelko. Mitä se tarkoittaa, sitä ei kirjassa avata. Irakissa oltiin viisi vuotta. Palattuaan Suomeen Sara aloitti lukion ja muutti omaan asuntoon.

Huivista se alkoi. Irtautuminen islamilaisuudesta. Sara halusi olla ilman huivia, mutta sitä ei perhe hyväksynyt. Ei, koska Allahin lain mukaan naisen pitää käyttää huntua. Nyt kun Sara asui omassa asunnossa, hän päätti tehdä ratkaisunsa ja irtautua islamilaisuudesta. Mutta teolla oli vakavat seuraukset. Sara jäi yksin ja hänet suljettiin kaiken ulkopuolelle. Se tuntui niin rankalta, että Sara päätti palata uskoon. Näin hän sai jälleen perheen hyväksynnän. Se merkitsi myös huivin käyttöönottoa.

Vuonna 2015, kun Sara oli 23-vuotias, perhe lähti jälleen Irakiin. Kävi ilmi, että Saraa odotti pakkoavioliitto serkkunsa Rasheedin kanssa. Saran oli taivuttava, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Avioliitto muutti Saran elämän täysin, Saran vapaus oli mennyt, kaiken piti tapahtua aviomiehen tahdon ja käskyjen mukaisesti. Sara halusi purkaa avioliiton, mutta totesi pian, että Irakin oikeuskäytänteet olivat selvästi patriarkaalisia ja naisia syrjiviä. Kesti yli viisi vuotta, kunnes Sara pystyi elämään itsenäistä elämää ilman pelkoa.

Kirja on tärkea ja ajankohtainen teos niistä seurauksista, joita nuori kohtaa, jos haluaa irtautua perheen uskosta. On ilahduttavaa lukea, että Sara on onnistunut siteitten irroittamisessa ja pakkoavioliiton purkamisessa. Vastaavia teoksia on kirjoitettu mm. lestadiolaisuudesta irtautumisesta. 

Kiinnostavaa olisi ollut tietää enemmän Saran perheestä, antoihin se kehyksen Saran nuoruudelle. Miten vanhemmat olivat kotoutuneet suomalaiseen kulttuuriin? Olivatko he oppineet suomen kielen? Olivatko vanhemmat töissä? Perhe oli tullut Suomeen pakolaisstatuksella. Siitä huolimatta he matkustivat useammankin kerran Irakiin. Miten sinne voi mennä lomailemaan, jos siellä on niin vaarallista, ettei siellä ole voinut asua? 

Huono tyttö on tärkeä kirja monikulttuurisuudesta, vallankäytöstä, alistamisesta, pakkoavioliitosta, ihmisoikeuksista, maahanmuuttajista ja heidän kotoutumisestaan. Kirja osoittaa, millaisia vaikutuksia on jäykällä perinteiden ja uskonnon noudattamisella on valtakulttuurin keskellä. Kirjan tapahtumat ovat uskottavia, ovathan se Al Husainin itsensä kokemia. Hänellä ei ole ollut tarvetta kärjistää asioita tai lisätä tehokeinoja. Näin asiat ovat tapahtuneet.