Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

 

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet. Tammi. 2022. 375 sivua.

Silja kasvaa vakaumuksellisessa todistajaperheessä. Isä, äiti ja veli Sami ovat vannoutuneita Jehovan todistajia. Perhe käy aktiivisesti kokouksissa valtakunnansalissa, lukee Raamattua, Vartiotornia ja Herätkää-lehteä sekä tekee kenttätyötä. Uskonto on läsnä kaikessa ja kaikkialla. Se määrittää, mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä, kenen kanssa saa olla kaveri, kenen kanssa taas ei. Äiti tuomitsee kaverisuhteet maallisten nuorten kanssa, koska turvallisinta on hankkia kaverit seurakunnan sisältä. 

Silja on jo koululaisena kuuliainen Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle tarjoamassa Vartiotornia ja saa kasteen jo teini-ikäisenä. Vahvasta uskosta huolimatta Silja kokee, että koulussa on vaikea olla, kun aina on erilainen. Ei voi olla uskonnan tunneilla eikä tunneilla, kun käsitellään joulua, äitienpäivää tai pääsiäistä. Aamunavauksen ajan Silja odottaa käytävässä. Kenenkään syntymäpäiville ei voi mennä, koska sellaisia ei vietetä jehovalaisissa perheissä. Äiti kehottaa tuomaan jehovalaiset näkökannat esille koulussa asiassa kuin asiassa, mutta on selvää, että se ei ole helppoa murrosikäiselle nuorelle.   

Kirjan toinen iso teema jehovalaisuuden ohella on syömishäiriöt. Jehovan todistajille ulkoinen olemus on tärkeä. Vaatetuksen tulee olla siistiä, joskin vaatimatonta, ulkonäön tulee olla huoliteltu. Lihavuus ei pue Jehovan todistajaa. Kuinka pahalta tuntuukaan, kun äiti ohjeistaa lukiolaista Siljaa pudottamaan painoaan. "Siinä vaan mässytät ja turpoat kuin sika". Ja kyllähän ne kilot lähtevät, mutta seuraukset ovat ankarat.

Lukion jälkeen Silja ei halua hakeutua yliopistoon, vaikka hänen todistusarvosanansa ovat aina olleet erinomaisia. "Aloitan tienraivauksen, sanon. - Aion keskittyä Jumalan tahdon tekemiseen." Silja muuttaa paikkakuntaa. Kalenteri on täynnä kenttäsopimuksia viikon jokaiselle päivälle ja lisäksi siivoamisella pitää hankkia rahaa elämiseen. Paineet ovat kovat. Silja sairastuu bulimiaan ja viettää puolitoista vuotta psykiatrisella osastolla. 

Kirja on autofiktiivinen kuvaus Nissisen kuulumisesta jehovalaiseen yhteisöön, hänen syömishäiriöstään ja lopuksi eroamisesta jehovalaisesta yhteisöstä. Nissinen oli 27-vuotias erotessaan Jehovan todistajista. Nuoresta iästään huolimatta Nissinen (s. 1988) on saanut etäisyyttä jehovalaisuuteen ja pystyy kuvaamaan uskonnon mukanaan tuomaa ahdasmielisyyttä kiihkoilematta. Jos jehovalaisuus ei ole lukijalle tuttua, kirja antaa luotettavaa perustietoa Jehovan todistajien opeista. Kyseessä ei ole aivan mitättömän pieni uskon järjestö, sillä Jehovan todistajien jäsenmäärä oli Wikipedian mukaan Suomessa vuoden 2016 lopussa 17 979. 

Takakansitekstin luettuani mietin, miten yhteen kirjaan mahtuu kaksi isoa teemaa: jehovalaisuus ja syömishäiriöt. Mutta kyllä ne mahtuvat ja vieläpä erinomaisesti. Näin kirjasta tulee nuoren Siljan kasvukertomus ja samalla myös selviytymistarina. Kirja on erittäin sujuvasti kirjoitettu. On ilo huomata, miten selkää ja kikkailematonta kieltä esikoiskirjailija pystyy kirjoittamaan. Olen ollut Joensuussa Camilla Nissisen kanssa samalla luovan kirjoittamisen kurssilla. Muistan, että hän luki mielellään kirjoittamiaan tähän kirjaan tulevia tekstejä, emmekä voineet muuta kuin todeta, että tässähän on ihan valmista tekstiä.