Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. Siltala. 2023. Kansi Jenni Saari. 267 sivua.

 Arvostelukappale kustantajalta

"Äitisi Anna Heleena sanoi sinulle, kun olit teini: "Minulla ei oo millonkaan nuoruutta ollut." Sinä sanoit minulle, kun minä olin teini: "Siihen loppu minun nuoruus kun sinut sain."

Sirpa Kähkönen muistelee äitiänsä Riittaa, joka kuoli vuonna 2022 elettyään pitkän, monia vaiheita sisältäneen elämän. Äiti kuoli Kuopiossa Harjulan sairaalassa, paikassa jonka muistamme Minna Canthin kirjasta Köyhää kansaa. Vuosi kuolemansa jälkeen äiti tulee vierailulle tyttärensä luo Tuonen tytön kanssa. Nyt on tyttären aika kurkistaa äidin elämään ja pyrkiä ymmärtämään, miksi äiti oli sellainen kuin oli. 

Äiti Riitta syntyi Kuopion Mölymäellä vuonna 1941. Tuo talvi muistetaan nälkätalvena, jolloin oli pulaa kaikesta. Eivät olleet miehet palanneet sodasta elonkorjuuseen, vaikka se oli ollut vahva toive. Riitan Anna Heleena -äiti oli tullut Kaavilta Kuopioon. Tällä kolmikymppisellä naisella oli kaksi pientä lasta, oma koti ja elossa oleva mies rintamalla eli elämän piti olla kunnossa. Mutta raskasta kaikki oli. "Ullakkokamari, kantovesi, kantopuut, ulkohuusi. Lämmitä hella, pese kapalot, likavedet ulos, puhtaat sisään. Anna Heleena oli kokopäiväinen kantaja." 

"Perkele periks ei anneta."

Sota loppui aikanaan. Isä tuli rintamalta kotiin. Riitta oli silloin vasta kolmen vanha. Isä oli aatteen mies, kommunisti joka oli saanut seitsemän vuoden tuomion Tammisaareen vuonna 1932. Vapauduttuaan isä oli 27-vuotias. Sitten tuli sotaan lähtö. Ei ihme, että rankat vuodet olivat jättäneet jälkensä, mutta aatteen mies isä oli loppuun asti. Siitä sai Riittakin osansa, kun pihan lapset haukkuivat häntä punikin kakaraksi. 

"Meijän pikku vahinko"

Riitan lapsuus ei ollut helppo, se oli kaukana rakastetun, hellyyttä kaipaavan lapsen elämästä. Riitta sai kokea olevansa liikaa. Riittaa ei jaksettu, hän oli vanhempien mielestä oikukas ja ärhäkäs, kun taas hiljainen veli oli vanhemmille mieluinen lapsi. "Lopen uupunut Anna Heleena ei jaksanut sinua, äitini, joka olit temperamentiltasi herkkä ja tulinen. Levoton lapsi, oikeudenmukaisuutta jatkuvasti penäävä, takiaismainen, ärhäkkä. Hän kolhi sinua niin fyysisesti kuin henkisestikin." 

"Me ajamme suoraan junan eteen."

Riitan kuoltua tytär luki äitinsä päiväkirjat. Mutta vasta äidin kuoltua. Kaksi Jaana-päiväkirjaa, kuten äiti niitä kutsui, olivat olleet kotona vartioimattomina, mutta tytär oli antanut niiden olla, vaikka Riitta oli lukenut hänen päiväkirjojaan ja Riitan äiti oli lukenut Riitan päiväkirjoja. Tyttärestä tuntui, että äidin elämä avautui päiväkirjoista, äidin, joka oli haaveillut näyttelijän ja kirjailijan urasta ja joka aina tahtoi, että hänet nähdään. Raskaat jäljet ja ehkäpä todellisen aivovamman äidin elämään jätti junaonnettomuus, jossa äiti 15-vuotiaana oli ollut mukana.

Kirjassa on kysymys surusta ja tyttären halusta ymmärtää äitiään. Läpi kirjan on selvää, että Kähköselle on ollut äärettömän tärkeää sukeltaa muistojen verkkoon. On upeaa, että tyttären muistelut äidistään ovat taittuneet kirjaksi. Näin lukija saa olla osallisena Kähkösen syvälle luotaavissa ja tunnerikkaissa muisteluissa. Samalla kun Kähkönen purkaa omaa suruaan, lukijalla on mahdollisuus muistella mielessään oman äitinsä tai muun läheisensä kuolemaan. 

Sirpa Kähkönen kirjoittaa kauniisti. Teksti on kypsää, vahvaa ja myös suorasanaista, mitään ei yritetä peitellä eikä kaunistella. Lukijalle tulee tunne, että kirjassa ei ole yhtään ylimääräistä sanaa. Jokainen lause ja sana on hiottu ja loppuun asti mietitty.

Mukava oli palata Kuopioon tutuille paikoille, mm. Kuopionlahden rannoille, Mölymäelle ja Tasavallankadulle, paikoille, joihin olin törmännyt Kähkösen Kuopio-sarjassa ja jotka ovat minulle Kuopiossa lapsuuteni asuneelle tuttuja. Iso-siskoni oli käynyt marskalla torin liepeillä, ja kukapa kuopiolainen ei muistaisi nailonsukkamurhia vuonna 1964-1965.

Tämän koskettavan ja upean lukukokemuksen jälkeen voin vain todeta: Kiitos Sirpa Kähkönen. Kirja on ehdottomasti kirjasyksyn parhaimmistoa.