Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Kari Hotakainen: Opetuslapsi. Siltala. 2022. Kansi: Elina Warsta. 271 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Anna minulle voimaa kestää betonin paino, vaikka varteni on luotu vain heinää kantamaan. Anna minulle voimaa kestää ihmisten ylenkatse, vaikka hermostorakenteeni ei ole vankka. Anna minulle sorkkarauta silloin kun en avaimia löydä. Älä anna toivoa, jos sitä ei ole, älä armoa, jos en sitä ansaitse. Älä puhu pehmoisia, jos kovaa on tarjolla."

Kari Hotakainen julkaisi esikoisteoksensa, runokokoelman Harmittavat takaiskut (1982) neljäkymmentä vuotta sitten. Sittemmin hänestä on tullut yksi suomalaisen kirjallisuuden kärkinimistä. Palkintojakin on tullut tasaiseen tahtiin, mm. Finlandia- ja Runeberg -palkinnot sekä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto. Pro Finlandia -mitali myönnettiin hänelle vuonna 2013. Hotakainen on taipunut moneen, hänen teoksensa - romaanit, runot, aforismit, käsikirjoitukset, kuunnelmat - ovat ilahduttaneet niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin. Vuonna 2018 julkaistusta Kimi Räikkösen elämäkerrasta (Tuntematon Kimi Räikkönen) tuli Suomen kaikkien aikojen myydyin urheilukirja.

"On vaikea kaivertaa hedelmäveitsellä sydäntä otsaan, jos ihminen koko ajan sätkii ja rimpuilee". Näin alkaa Hotakaisen uusin teos Opetuslapsi. Lause pysähdyttää lukijan. Mitä tämän jälkeen on odotettavissa? Siitä voi olla varma, että ei ainakaan mitään kevyttä ja viihdyttävää. 

Hotakainen kertoo tarinan kolmekymppisestä Mariasta, joka haluaa aloittaa uuden elämän. Jotta uuden elämän voi aloittaa, täytyy olla sujut kaiken entisen kanssa. Nyt Maria antaa tilaa vihalle ja vastarinnalle. Se merkitsee kostotoimenpiteitä niitä ihmisiä kohtaan, jotka tavalla tai toisella ovat toimineet vastoin Marian oikeudenmukaisuusperiaatteita. Maria haluaa kostaa omasta ja Läskin puolesta. Läski on muiden halveksima Marian ainoa ystävä.

Sijoitusnarttu, Läski, Tyhmä

Ennen varsinaista suurta näytöstä Maria haluaa näpäyttää - mutta ei tappaa - maanviljelijää, jonka pelloilla hän on ollut mansikanpoimijana. Sijaisvanhemmiltaan hän haluaa anteeksipyyntöä. Sijaisvanhemmilleen hän oli vain Sijoitusnarttu, koska perhe halusi näyttäytyä armollisena hyväntekijänä. Mariasta huolehdittiin neljäntoista vuoden ajan, mutta ilman lämpöä ja rakkautta. "Olin vaivaksi ja taakaksi jo biologisille vanhemmilleni." Samoja tunteita hän koki sijoitusperheessä. Marian mieleen tulee muistoja. Mitään hän ei osannut tehdä sijaisvanhempien mieliksi. "Muistan, etten osannut syödä kauniisti enkä oikein. En osannut käyttää veistä ja haarukkaa yhtä aikaa. En ollut nähnyt kikherneitä enkä tofun palasia aiemmin, ne näyttivät mopon osilta. Mozzarella oli kumimaista liejua."

Purjehtija, Syöjä ja Näyttelijä ovat valittuja

Nyt Marialla on sijaisisältä varastettua rahaa, ase ja kumivasara. Maria on valmis. Hän putsaa hylätyn huoltoaseman, missä hän on ollut työssä ennen kuin hänet irtisanottiin. Maria ottaa kolme panttivankia. Ensin Purjehtijan, entisen vakuutusyhtiön lääkärin, jolla oli valta päättää ihmisten elämistä. Sitten Syöjän, joka nautiskelee jumalaisista ravintola-annoksista, ja lopuksi Näyttelijän, joka on aiheuttanut tuskaa Marialle sekä sille, joka on saanut Näyttelijän himoitsemat pääroolit. Näille kaapatuille vangeille pitää kostaa, koska he ovat väärintekijöitä, jotka ovat elämänsä ajan halveksineet köyhiä. Sen vuoksi he ovat valittuja ja ansaitsevat koston. Maria kuljettaa valitut pakettiautollaan huoltoaseman halliin. Asettaan hän ei vielä käytä, uhkailee kyllä, mutta kumivasarallakin saa aika paljon aikaiseksi.

Karhu-ryhmä saapuu

Mutta ei poliisi ole tyhmä. Poliisi Taktisen johdolla huoltoasema löydetään. Tähän asti Maria on hallinnut tilannetta, mutta nyt hän saa vastaansa kokeneen neuvottelijan, ammattitaitoisen poliisin, jonka kanssa käydään tiivissanaista keskustelua, jossa ei ole paikkaa turhille lätinöille. 

"...ja heidän muistolleen käärin sätkän Korkean veisun suloisiin säkeisiin."

Opetuslapsi on säälimätön ja väkivaltainen tarina Marian kostosta. Kirja lienee synkin Hotakaisen teoksista, mutta kyllä sieltä väkivallan seasta pilkahtaa paljon tuttua edellisistä kirjoista, vaikkapa jotakin Juoksuhaudantien Matti Virtasesta. Kirjassa on sellaista kiihkoa, vimmaisuutta ja äärimmäisen taitavaa sanankäyttöä, jollaiseen pystyy vain todella osaava kirjailija. Tekstin kruunaa ironia ja nyrjähtänyt huumori. Tarinan finaali osoittaa, että Hotakainen hallitsee edelleen intensiteetin kehittämisen. Kirja on mitä parhain osoitus siitä, että Hotakaisen luovuus ei ole kadonnut neljänkymmenen vuoden aikana.