Martta Piili: Kohtalona Siperia

Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. Like. 2021. (julkaistu v. 1957 nimellä Martta Piili: PakkotyövankinaSiperiassa). Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Menetin kaiken toivoni ja olin menettää uskoni Jumalaan. En huolehtinut edes ravinnostani. Katselin välinpitämättömänä, kun toiset vangit kaivoivat kovaksi tallattua vankilan pihamaata etsien heinänjuuria tai penkoivat roskakasoja tavoitellen vihreinä pois heitettyjä kaalinlehtiä. Otin vain sen, mitä minulle annettiin." (s. 61)

Kun kirjan nimenä on Kohtalona Siperia, ei ole vaikea arvata, mihin aiheeseen kirja liittyy. Aivan oikein, Stalinin gulag-leireihin. Martta Piilikangas (1902-1978) asui miehensä Jalmarin ja kahden tyttärensä kanssa Karjalankannaksella, Koiviston kauppalan lähellä. Siellä he olivat asuneet vuodesta 1925. Jalmari työskenteli ratavartijana. Kun talvisota syttyi, lapset lähetettiin evakkoon Kuhmoisiin syksyllä 1939. Kun Jalmari lähti lapsia katsomaan, hän ei enää päässyt palaamaan kotiin sotatilanteen vuoksi. Näin Martta jäi yksin mökkiinsä. Mutta pois hän ei halunnut lähteä, koska ei halunnut jättää kotiaan. Puna-armeijan sotilaat hakivat Martan helmikuussa 1940. Siitä alkoi Martta Piilikankaan 14 vuotta kestävä matka pakkotyövankina siperialaisissa vankileireissä. 

Vakoilija?

Martta kuljetettiin ensin Koivistoon, sitten Terijoelle ja sieltä edelleen Leningradiin. Leningradilaisessa vankilassa Martta joutui olemaan puolisen vuotta. Olosuhteet olivat ankarat. "Päivällä ei saanut olla pitkällään eikä istua, vaan koko päivä oli käveltävä sellin lattialla. Yöllä ei saanut peittää päätään ja oli nukuttava niin päin, että vartija voi ovessa olevan tirkistysreiän läpi nähdä kasvot. Kirkas valo paloi kopissa yötä päivää ja kirveli silmiä." (s. 35) Pahinta olivat kuitenkin kuulustelut, jotka jatkuivat kuukausia. Haluttiin tietää, miksi Martta jäi Karjalaan. Martta sai viiden vuoden tuomion. Syynä oli todennäköisesti vakoilu, vaikka sitä ei kirjassa mainitakaan.

Matkalla Siperiaan

Sitten alkoi matka ahtaissa junavaunuissa kohti tuntemattomia seutuja. Määränpäätä ei kerrottu, mutta Martta arvasi, että Siperiaan ollaan menossa. Tultiin perille Suslovin leirille. Oli elokuu 1941. Tehtiin pitkää päivää maataloustöissä, nostettiin perunaa ja litsittiin porkkanoita. Vuoden vaihteessa tuli siirto suuremmalle leirille, johon kuului kymmenen tehdasta, joissa valmistettiin sotilasvarusteita. Martta oli kovin uupunut, ja raskaat työt olivat hänelle lähes ylivoimaisia. Joskus hän pääsi keittiötöihin, joskus sairastuvalle lepäämään, joskus taas pinna ei kestänyt alituista piinaa. Äkkipikaistuksissa laukaistu ärjäisy toi hänelle kymmenen lisävuotta pakkovankeutta. Olosuhteet olivat surkeat, ruoka-annokset olemattomia, kylmyyteen sopivia vaatteita ei ollut, vuodevaatteita ei ollut. Jos vangilla oli jotakin, toiset vangit varmasti varastivat kaiken mahdollisen. Aluksi ei ollut ketään suomalaista, jonka kanssa olisi voinut puhua. Sitten onneksi löytyi leirisairaalassa työskentelevä Hilma Kilkkinen, jonka kanssa pystyi vaihtamaan ajatuksia. 

Elokuu 1954

Vielä seurasi siirto Kemerovon kaupungin leirille ja sieltä vielä viimeiselle leirille, jonka nimeä ei kirjassa mainita. Oli vuosi 1952. Pari vuotta vielä kului, kun leirissä alkoi liikkua huhuja vapautuksista. Tuli elokuu 1954 ja Martta pääsi vapaaksi. "Tuntui oudolta, kun vankilan portti sulkeutui takanani. Ei ollut selvyyttä, mihin menisin ja miten aloittaisin elämäni. Olin ollut leirissä satojen kohtalotovereitteni seurassa, ainaisessa hälinässä ja työssä. Nyt olin yksin vieraassa maassa, erossa tilapäisistäkin tuttavuuksista." (s. 78) 

Länteen, kotiin

Suomeen Martta halusi. Kävi ilmi, ettei se ihan yksinkertaisesti käynyt. Erilaisten lomakkeiden täyttämiseen, leimojen hankkimiseen ja byrokratiaan meni kokonaista kaksi vuotta, jonka ajan Martta työskenteli kotiapulaisena paikallisissa perheissä. Passin Martta sai vihdoin ja viimein 11.9.1956. Monien mutkien kautta hän pääsi Helsinkiin. Rautatieasemalla häntä oli odottamassa toinen tyttäristä, joka oli nyt neljän lapsen äiti. Martta ja Jalmari asettuivat asumaan Kiuruvedellä. Jalmari kuoli vuonna 1961 ja Martta vuonna 1978. 

Pakkotyövankina Siperiassa

Palattuaan kotiin Martta kirjoitti Siperian vuosistaan kirjan Pakkotyövankina Siperiassa 1939-1956 (Pohjola & kumpp. 1957). Kirja on nyt julkaistu uudelleen nimellä Kohtalona Siperia. Kirjassa on gulag-leirejä tutkineen Erkki Vettenniemen ansiokkaat jälkisanat. Vettenniemi valottaa omassa osuudessaan Äiti katosi, mummo palasi Martan vankilavuosien taustoja, Stalinin hirmuhallintoa ja gulag-leirejä. Useamman kerran kirjaa lukiessa lukija miettii, miten Martta kesti kaikki nämä neljätoista vuotta kurjuutta, nälkää ja kovaa työntekoa. Hänellä, kuten Vettenniemikin osoittaa, oli vahva luottamus Jumalaan. Martta itse uskoi, että hän pelastui rukouksen voimalla.

Alkuperäisten muistelmien kansi

Piilin kirja on mielestäni kiinnostava ja koskettava kuvaus Stalinin gulag-leireistä. Kyseessä on yksittäisen henkilön kokemus neljästätoista helvetillisestä leirivuodesta. Martta oli 38-vuotias, kun hänet pidätettiin. Suomeen hän palasi 54-vuotiaana. Kirja kuvaa Martan tuntoja ja kokemuksia vankimatkaltaan yrittämättäkään selitellä syitä tai seurauksia tapahtumille. Martta ei vankeusaikanaan varmasti tiennyt mitään ulkomaailman tapahtumista. Tuskin vapautumisen syitäkään tiedettiin leirillä. Tämä pienen ihmisen näkökulma on mielestäni kirjan vahvuus. Tällaisiakin kirjoja tarvitaan. Ne täydentävät hyvin tieteellisiä, historiallisia gulag-kirjoja, joista yksi parhaimmista on Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie (Like 2019) (linkki). 

Olisin kaivannut karttaa Siperian leireistä ja samoin valokuvaliite olisi ollut tervetullut. Erityiskiitos menee Tommi Tukiaiselle onnistuneesta kannesta.