Lukupiirikirjana Soili Pohjalaisen Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nappaan repun mukaani ja painan auton oven kiinni. Otan niin ripeitä askelia ovelle kuin tässä pimeässä on mahdollista. On Arttu ainakin kotona. Luuta on oven vieressä eikä oven edessä. Minusta se on omituinen tapa ilmoittaa ohikulkeville murhaajille ja omaisuusrikollisille, ollaanko kotona vai ei. Että kannattaako pistäytyä. Poiketa. Siristän silmiäni niin kuin se auttaisi näkemään paremmin. Tikkaat ne ovat. Portaille on raahattu tikkaat." (s. 32)

Naisten Pankin lukupiirin syksyn ensimmäisessä kokoontumisessa meitä oli mukana 12 lukijanaista. Olipa mukava tavata jälleen kesän jälkeen. Syksy on mukava aloittaa juuri Pohjois-Karjalaan sijoittuvalla kirjalla. Irja hoiti tällä kertaa lukupiirin vetämisen.

Arttu-ukki asuu talopahasessaan Pohjois-Karjalassa jossakin Ilomantsin peräkulmilla. Naapureitakaan ei enää ole, kun Martti-ystävä on kuollut. Etelässä asuvat tytär ja tyttärentytär ovat huolissaan Artusta. Artun voinnista pitäisi saada lisää tietoa, päättävät äiti ja Maria-tytär. Työelämä pitää äidin kiireisenä eikä hän voi kuvitellakaan lähtevänsä kesken kaiken Pohjois-Karjalaan, mutta Maria - minäkertoja - lähtee mielellään matkaan ukin luo. Mariallakin on omat pohdintansa omassa elämässään. Hän on sanonut itsensä irti toimittajan tehtävistä eikä avioliittokaan Jarkon kanssa ole parhaimmassa kuosissa. 

Niin Maria matkaa nostalgisin mielin kohti Pohjois-Karjalan vaaramaisemia ja kohti tuttua Arttu-ukin ja Anna-mummon taloa, jossa hän on viettänyt niin monia lapsuutensa kesiä. Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan kossupullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee nurkista ja ikkunoista sisään, Artulta oli siivoukset ja pyykin pesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.

Niin jää Maria Artun seuraksi. Käydään kylällä viemässä Keno ja ostamassa "kolome askia punasta Kolttia". Arttu esittelee mielellään Mariaa kylätutuilleen: "Tämä kehveli, se sanoo, ja minä hölmö nyökyttelen myyjälle hymyillen. - Se on Helsingistä asti tullu minnuu vahtaamaan, Arttu sanoo." (s. 59) Ukin kotona palataan menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa. Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152)

Täällä jossakin Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa Arttu-ukki asusteli. Kuva on Ilomantsin Parppeinvaaralta. -AA-

"Tuommoista se just on!"

Kirjassa on useita näkökulmia. Kirja on aitoa ja elävää kuvausta pohjoiskarjalaisesta maaseudusta. Maalla asuneille lukupiiriläisillemme kirjan tapahtumaympäristö oli tuttua. Kirja tarjosikin monille lukijoillemme nostalgisen aikamatkan omaan nuoruuteen, mieleen palautuivat oma koti tai mummola maaseudulla,  maaseutumaisemat, karjalaisuus  ja vanhat Arttu-ukin kaltaiset papparaiset. Valokuvien katselu, saunan lämmittämiset ja risusavotat kuuluivat mummolan kesään. Kirja on myös kuvausta sukupolvien kohtaamisesta. Ihmissuhteiden myötä kirjassa välittyy lämpö, rakkaus ja välittäminen. Miten kauniisti Pohjalainen kuvaakin Artun ja Marian lämmintä ja rakastavaa suhdetta. 

Maaseudulle muuttaminen - ainakin väliaikaisesti - sekä läheisistä huolehtiminen ovat teemoina myös Anneli Kannon kirjassa Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018). Kannon kirjassa päähenkilö Mirjami lähtee Helsingistä kohti Pohjanmaata huolehtimaan rullatuolissa istuvasta äidistään ja kuolleen siskonsa murrosikäisestä tyttärestä. 

"Kirjasta jäi vapaa olo"

Pidimme kirjasta. Kirjaa oli helppo lukea, Pohjalainen kirjoittaa eloisaa, leikittelevää ja humoristakin kieltä. Kerronta on tiivistä ja kevyttä. "Ei onneksi tapahtunut murhia", kuten eräs lukijamme totesi. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin olla täällä Pohjois-Karjalassa. Löysimme tekstistä karjalan murteelle tyypillisiä lauserakenteita, mm kieltolauseita, joissa ei käytetä ei-sanaa. Muutamat lukijoistamme olivat kiinnittäneet huomiota kirosanojen runsaaseen käyttöön, ja se johtikin laajempaan keskusteluun voimasanojen käytöstä kaunokirjallisuudessa. 

Valuvika sai meiltä hyvän arvion 4- (asteikko 1-5). Syyskuun lukupiirikokoontumisessamme on teemana Eeva Kilven runot. Jokainen lukija saa valita haluamansa Kilven runokirjan.

Tässä me ollaan!