lauantai 25. toukokuuta 2019

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä



Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. Like. 2019. Kuvat: Ville-Juhani Sutinen. 399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Työ Neuvostoliitossa on kunnian, maineen, uljuuden ja sankaruuden asia." (Kolyman leirin portin teksti) s. 242

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä ja terrorista on kirjoitettu paljon. Mukaan mahtuu tieto- ja kaunokirjoja, tutkimuksia ja raportteja. Aihe kiinnosti myös Ville Ropposta ja Ville-Juhani Sutista. He löysivät tuoreen ja mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen: he matkustivat terrorin jäljillä ympäri Venäjää. Monet pitkät matkat aina kauas Siperiaan asti taittuivat pakkovankien rakentamilla luiden teillä ja rautateillä. Leirit olivat jättäneet jälkensä kylien ja kaupunkien maisemaan, hautausmaille ja infrastruktuuriin sekä luonnollisesti ja ennen kaikkea ihmisten mieliin. Kirjailijat olivat suunnitelleet matkansa niin, että "leirinähtävyyksien" lisäksi he tapasivat paikallisia asukkaita, entisiä leirien asukkaita sekä terrorista kiinnostuneita kyläläisiä.

Erehtymätön kommunistinen puolue

Vuoden 1917 vallankumous johti pian autoritaarisuuteen ja sortojärjestelmään, vaikka puoluejohtajien puheissa ylistettiin tulevaisuuden kommunistista paratiisia. Heti 20-luvun alkuvaiheissa Leninin toimesta alkoi taistelu "kansanvihollisia" vastaan. Tuli tarve vankileireistä. Jo 1920-luvulla leirejä oli yli 300, mutta suurin osa niistä oli vielä pieniä. Suurin leireistä oli Solovetskin vankileiri, joka on tullut tunnetuksi Sotzenitsynin kirjasta Vankileirien saaristo. Solovetskin vankien kurjista oloista puhuttiin jo leirin alkuvuosina, ja siksipä neuvostohallinto lähetti kirjailija Maksim Gorkin tarkkailemaan leirin toimintaa. Leirille oli kuitenkin tehty kasvojenkohotus ennen Gorkin vierailua, ja Gorki uskoi - tai ainakin oli uskovinaan - näihin kulisseihin. Hän kirjoitti: "Solovkin kaltaiset leirit ovat välttämättömiä". (s. 26) 

Leninin jälkeen bolsevikkien johtajaksi nousi Josef Stalin. Otteet kovenivat ja vankileirien määrä lisääntyi. GULAG-virasto perustettiin vuonna 1930 Neuvostoliiton työojennusleirien pääorganisaatioksi. Gulag-termillä viitataan sekä yksittäisiin leireihin että vankileirijärjestelmään. Stalinin ensimmäinen voimainkoetus ja samalla yksi Gulagin tärkeistä lähtölaukauksista oli Vienanmeren-Itämeren kanavan rakentaminen vankivoimin. Erittäin raakaan rakennustyöhön osallistui noin 130 000 pakkotyövankia, joista ainakin 12 000 kuoli näissä inhimillisen kärsimyksen olosuhteissa. 

"Terrorista tuli nyt järjestelmän ydin." (s. 128) 

Gulagin alkuvaiheissa vankileirit eri puolilla Neuvostoliittoa oli organisoitu eri tavoin. Gulag-organisaation perustamisen jälkeen olosuhteet kaikissa leireissä muuttuivat ankarimmiksi ja vankien lukumäärä kasvoi. Äärimmäiset mittasuhteet Gulag sai 1930-loppupuoliskolla, erityisesti vuosina 1936, 1937 ja 1938. Vainoaalloista - vangitsemista ja teloituksista - kärsivät kaikki, niin puolueen johto, tavalliset ihmiset, kulttuuri-ihmiset kuin myös ulkomaalaiset. Virallisesti noina kolmena vuotena teloitettiin noin miljoona ihmistä. 

Kaksi ristiä Jur-Sorin hautausmaalla (kirjan kuvitusta)
Vaikka Gulagit jatkoivat toimintaansa toisen maailmansodan aikana entiseen malliin, neuvostoihmiset kokivat sodan suorastaan siunauksena. Pasternak kirjoitti Tohtori Zivagossa näin: "Ja kun sota syttyi, sen todelliset kauhut, todellinen vaara ja kuoleman uhka olivat siunausta verrattuna noiden päähänpistojen epäinhimilliseen herruuteen. Ne toivat mukanaan helpotuksen, koska rajoittivat kuolleen kirjaimen taikavoimaa." (s. 194)  Sodan loppuminen ei lopettanut Gulagia. Pian kävi ilmi, että Gulag kuului erottomattomasti Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään. Gulag kasvoi entisestään, ja 1950-luvun taitteessa Gulagin vankimäärä oli korkeimmillaan. Kesällä 1950 Neuvostoliitossa oli peräti 2,8 miljoonaa Gulag-vankia. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1952 Gulagin toiminta rauhoittui. Virallisesti toimintaa jatkettiin aina 1960-luvulle saakka.

Luiden tiellä

Kirjailijat avaavat leirien historiaa ja olosuhteita matkustaessaan leiripaikkakunnalta toiselle. Matka vie Kotlasista Komin Syktuvkariin,  Uhtaan, Vorkutaan, Labytnangiin ja Jamalin kaasukentille asti. Kirjaan olisin kaivannut karttaa, jotta matkareitin seuraaminen olisi ollut mahdollista. Kirjailijat näkivät vaikuttavia paikkoja, ristejä, hautausmaita, rakennusten jäännöksiä, kidutussellejä, teloituspaikkoja, muistokiviä, piikkilanka-aitoja, tarkastuspisteitä, vankien parakkeja ja museoita. Kirjan henkilöhaastattelut avaavat koskettavia leirimuistoja.  

Vorkutan kaupunkia kiertävä rata, joka ennen vei lagpunktilta toiselle. (kirjan kuvitusta)

Gulagin avaaminen matkustelun pohjalta on oivallinen tapa avata Gulagin historiaa. Historiaa kuvataan leirikohtaisesti. Välillä tuli tunne, että Gulagin historiaa toistetaan turhankin usein, mutta se on toki ymmärrettävää, koska onhan joka leirillä oma erikoislaatuinen Gulag-historiansa. Kirjassa oli viittauksia suomalaisiin Gulag-vankeihin. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla heistä enemmänkin. Kirja on tervetullut ja tarpeellinen lisä valottamaan Neuvostoliiton vankileirejä ja terroria. Kirja antaa kokonaisvaltaisen kuvan Gulag-järjestelmästä valottaen Gulagia sen alkuvaiheista alkaen ja päätyen tämän päivän toisinajattelijoiden rankaisutoimenpiteisiin.

Gulagissa menehtyneen kasvot Kommunarkassa Moskovassa (kirjan kuvistusta)
 Gulag on ongelmallinen aihealue Venäjän  historiassa. Liian paljon pahaa tapahtui Stalinin sortokaudella. Läheskään kaikkea ei ole pystytty tai ei ehkä haluttukaan selvittää. Mitään Nürnbergia tai muuta edes objektiivisuuteen viittaavaa oikeusistuntoa ei koskaan järjestetty. Tuomiota ei langetettu, ei edes symbolista.

 Käy ilmi, että Gulag ei ole mikään yksiselitteinen asia tämänkään päivän Venäjällä. Näin kirjoittaa muistelmissaan Nadezda Mandelstam: "Riittää jo, ihmiset sanovat, olemme kyllästyneet ja väsyneet siihen kaikkeen; miksi jankuttaa siitä vieläkin? - - Minä taas sanon, että mitään rajaa ei voi olla: meidän on puhuttava näistä asioista aina uudelleen ja uudelleen, kunnes jokaisesta kyyneleestä on tehty selkoa ja kunnes syyt sille mitä tapahtui (ja tapahtuu edelleen) ovat selvästi kaikkien näkyvillä." (s. 387)

17 kommenttia:

  1. Minä rakastan kirjoja, olen aikoinani lukenut paljon, lukisin vieläkin, mutta miten lie nyt niin paljon tekemistä eläkkeellä, Nytkin tässä tietsikka pöydällä odottaa kaksi kirjaa tosi kertomuksineen, tuo kirja esittelysi on myös mielenkiintoinen, sukujuureni kun lähtee venäjän karjalasta äidin puolelta, olen 5 kertaa käynyt venäjän puolella, käytiin myös hautausmaalla, ja lähellä petroskoita on suomalaisten sotilaitten sodassa kaatuneitten muistomerkki.
    pitäisi itsekkin esitellä jokunen kirja, siitä on aikaa kun esittelin pari kirjaa blogissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos sukujuuret ovat Karjalasta, uskon että tämä kirja on todella mielenkiintoinen. Niin monien Karjalassa asuneiden elämää nämä leirit ja terrori liippaavat. Mukavaa toukokuun loppua sinulle!

      Poista
  2. Tämä kirja kiinnostaa varmasti miestäni. Kiitos Anneli lahjavinkistä.
    Eikä tämä tule minuakaan kylmäksi jättämään. Olemme viettäneet kuukauden Trans Siperian radalla ja radanvarsikaupungeissa.
    Lisäksi isäni, jolla oli suomalaiset henkilöpaperit nimelle Leo Kuujärvi, saattoi olla neuvostoliittolainen.
    Mukavaa sunnuntaita!

    VastaaPoista
  3. Varmasti on mielenkiintoinen kirja sekä miehellesi että sinulle, kun olette matkustelleet tuolla leirien alueella. Kyllä tämä oli aika rankka lukukokemus, piti lukea pätkittäin. Toivottavasti tällaiset gulagit eivät enää ikinä toistu. Mukavaa sunnuntaita myös sinulle!

    VastaaPoista
  4. Yksi kirjallisuuden graduryhmäläinen oli tekemässä tutkimusta gulageista kirjallisuudessa ja tuolloin muutama vuosi sitten käsite oli minulle aivan outo. Vielä jokunen vuosi sitten en nimittäin ollut ollenkaan kiinnostunut sodasta kirjallisuudesta tai tietyistä vuosikymmenistä muutoinkaan (traumoja lukion historiantunneilta, jolloin piti opetella ulkoa lukemattomia sotien päivämääriä ja vuosilukuja), mutta sittemmin olen löytänyt monta suosikkia genreen laskettavista teoksista, joissa tapahtumia seurataan erityisesti sivustakatsojan tai naisen tai lapsen näkökulmasta, kuten Affinity Konarin Elävien kirjassa, Anthony Doerrin ansaitusti palkitussa Kaikki se valo jota emme näe, Markus Zusakin Kirjavarkaassa. Tänä vuonna tutustuin Suomen sisällissotaan Sisaret 1918 -sarjakuvakokoelman ja Laura Lähteenmäen nuortenkirjan Yksi kevät avulla. Näistä ei koskaan koulun historian tunneilla puhuttu, kuin korkeitaan sivulauseessa pikaisesti mainiten. Lähimmäksi tätä postauksesi teosta taitaa lukemistani mennä tammikuussa lukupiirikirjana ollut Katja Ketun Kätilö. On mielenkiintoista, että natsi-Saksan leireistä puhutaan niin paljon, mutta ei punavankien vastaavista, gulageista puhumattakaan. Kiitos tästä ajatuksia herättävästä postauksesta, Anneli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika haastavaksi ja rankaksi koin tämän kirjan. Eikä se liene mikään ihme, onhan kyseessä tietokirja ja aihe on melkoisen rankka. Piti taukoja pitää välillä, mutta lukeminen ehdottomasti kannatti. On hyvä, kun tällaisista vakavista ja vaikeista aiheista kirjoitetaan myös kaunokirjallisuutta. Olen lukenut nuo mainitsemasi kirjat ja olen pitänyt niistä kaikista.

      Poista
  5. Aloitin tämän lukemisen äskettäin ja masennuin jo parin eka luvun jälkeen. Kiitos silti esiluennasta, jo arviosi matkassa pääsee syvälle noihin maailmoihin. Ehkä palaan tähän teokseen kesemmällä, ja luen sitä uudelleen mahdollisen reppureissaajan näkökulmasta Venäjä-seikkailuista haaveillen (tosin minulle yksi vankileirireissu riittäisi, en voisi kuvitella tekeväni vastaavaa matkaa, vaikka siitä maksettaisiin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, kyllä kirjailijat ovat nähneet paljon, leirejä leirien perään. Onneksi kokemuksista syntyi kirja, tärkeä ja tarpeellinen tietoteos. - Venäjällä en ole matkustanut leirejä tutkimassa, mutta jo yhteen Natsi-Saksan keskitysleiriin tutustuminen on rankka kokemus.

      Poista
  6. Tämä kuulostaa kiinnostavalta, mutta myös todella rankalta. Pistän kuitenkin nimen muistiin sopivampaa lukuhetkeä varten. Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Maija. Rankkaa luettavaa se on, mutta varmasti palkitsee. Kannattaa miettiä sopivaa lukuhetkeä.

      Poista
  7. Tietokirjoja tulee luettua häpeällisen vähän, tosin viime aikoina olen lukenut paljon elämäkertoja. Kaunokirjallisuudessa en koskaan kyllästy sotateemoihin ja Gulageistakin on tullut luettua sitä kautta, esimerkiksi Katja Ketun Yöperhonen on vaikuttava kuvaus aiheesta. Solženitsynin Vankileirien saariston haluaisin joskus lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hienoa, kun kaunokirjallisuudestakin oppii paljon historiaa, mukaan tulee se inhimillinen näkökulma, jota tietokirjoissa ei välttämättä ole. Esimerkiksi kun on lukenut Vankileirien saariston, on aika hyvin selvillä Neuvostoliiton Gulagista. Tuota Katja Ketun Yöperhosta en ole lukenut, Kätilön olen lukenut.

      Poista
  8. Minua ei saisi noille leireille millään. Sen enempää kuin keskitysleirimuseoihinkaan. Uskon näkemättäkin. En tiedä, pystyisinkö edes lukemaan tätä kirjaa. Ehkä joskus.


    Minua raivostuttaa, ettei Venäjällä ole käsitelty (siis virallisesti) kansalaisten joukkomurhia ja Stalinin vainoja, mukaan lukien kiduttavaa vankileirijärjestelmää. Toki niistä on kirjoitettu paljon, mutta...

    Sen sijaan Saksan liittotasavallassa toistuvat keskustelut natsimenneisyydestä ja holokaustista ovat kuuluneet yhteiskuntaan koko sodanjälkeisen ajan. DDR taisi ulkoistaa natsimenneisyyden käsittelyn länsinaapurille. Historia Saksassa on koko ajan mukana myös nykypolitiikassa. Saksa on täynnä erilaisia sodan ja vainon uhrien muistomerkkejä. Venäjälläkin historia on toki mukana nykypolitiikassa, mutta aivan päinvastaisella tavalla. Siellä taitaa yhä olla Stalinin patsaita?

    Toisaalta Suomessakin on alettu vasta äsken käsitellä kunnolla aseveljeyttä natsien kanssa (puhumattaa enää aina erillissodasta) ja sitä, että suomalaisiakin taatusti osallistui joukkotuhontaan, kun kerran SS-joukkoihin kuuluivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet Tuulevi aivan oikeassa siinä, että Neuvostoliitossa/Venäjällä ei ole ollut mitään todellisia oikeudenkäyntejä liittyen Stalinin vainoihin. Se tuntuu ihan käsittämättömältä. Onneksi niin on tehty Saksassa. Tuhot ja vainot Stalinin ajan Neuvostoliitossa olivat todella suuret.

      Poista
  9. Ihan käsittämätöntä edes kuvitella, mihin saakka ihminen voi mennä saadessaan valtaa. Olen vähän samoilla linjoilla kuin Tuulevi - en todellakaan halua paikan päälle, mutta toki tästäkin osasta historiaa pitää puhua ja siitä pitää kirjoittaa. Miten muuten voimme edes yrittää välttää samanlaisia tapahtumia tulevaisuudessa ? Siksikin kai olisi tärkeää myös Venäjällä käsitellä historian vaikeat osat julkisessa keskustelussa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ei vieläkään olisi liian myöhäistä tarttua Stalinin ajan tuhoihin ja telotuksiin. Maan ja ihmisten tulevaisuuden kannalta se olisi ensiarvoisen tärkeää. Vai onko kysymys liian raastavista muistoista?

      Poista
  10. On mielenkiintoista, kuinka paljon vähemmän me tiedämme naapurimaamme joukkotuhosta kuin natsi-Saksan keskitysleireistä. Johtunee todennäköisesti Hollywoodista, joka on tarttunut juutalaisten kohtaloon monin eri elokuvin. Neuvostoliiton gulageilta ei karattu länteen kertomaan tarinoita, eikä maan sisällä uskallettu. Yritin löytää arviota, kuinka paljon ihmisiä kuoli gulageilla, mutta arviot vaihtelevat kolmesta kymmeniin miljooniin. Näistä pitää puhua siksi, ettei historia toistuisi. Valitettavasti se ei tunnu mahdottomalta.

    VastaaPoista