Lukupiirikirjana Anneli Kannon Ihan pähkinöinä

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä. Karisto. 2018. Kansi: Terhi Ekebom. 235 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Meitä oli kymmenen lukijaa kevään viimeisessä lukupiiritapaamisessa vaihtamassa mielipiteitä Anneli Kannon kirjasta Ihan pähkinöinä. Tänä vuonna lukupiirissämme luettuja kirjoja ovat olleet Antti Heikkisen Mummo (WSOY, 2017), Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) ja Minna Rytisalon Rouva C. (Gummerus 2018). Kauden päätteeksi halusimme jotakin kepeämpää luettavaa. Helsingin kirjamessuilta löytyikin tämä Anneli Kannon uusin kirja. Messuilla kirjailija kertoi, että hän oli osallistunut lähes pariinsataan keskustelutilaisuuteen liittyen hänen historiallisiin kansalaissotaa käsitteleviin kirjoihinsa Veriruusut ja Lahtarit. Nyt Kanto halusi kirjoittaa jotakin ihan erilaista. Hän luki otteita kirjasta, yleisö nauroi ja nautti, ja minä päätin, että tämäpä olisi sopiva lukupiirikirja.

Kirjan päähenkilö on Mirjami, vähän vaille viisikymppinen Helsingissä asuva businessnainen. Hän työskentelee Armo-nimisessä viestintäyrityksessä, nauttii korkeaa palkkaa, asustaa upeassa kalliisti sisustetussa asunnossa Töölössä ja nauttii poikaystävänsä, videotaiteilija Stefanin ihailusta. Stefanin kanssa syödään kalliissa ravintoloissa ja otetaan vauhtia Lontoosta tai Singaporesta, jotta elämä ei olisi liian arkista. Ja Mirjami maksaa. Elämä on mallillaan, kaikki on hyvin.  

"Huonoin päivä ikinä"

Mutta mikään ei ole ikuista. Yritysten omistuspohjat muuttuvat, tehdään yrityskauppoja, kansainvälistytään. Niin kävi Armossakin. Eräänä aamuna johtajakaksikko Nico Rothman ja Sam Ajuranta ilmoittavat senioriporukan irtisanomisista, joiden joukkoon myös Mirjami kuuluu. Sitten tulee vielä puhelu Seinäjoelta. Mirjamin sisko Irmeli oli kuollut äkillisesti. Mirjami ostaa junalipun Seinäjoelle ja lähtee huolehtimaan Irmelin murrosikäisestä Usva-tyttärestä ja rullatuolissa istuvasta äidistään.  Näin menestyvä businessnainen putoaa Helsingin luksuselämän huolettomuudesta Köyhänluoman maalaismaisemiin.

Korkokengistä kumisaappaisiin

Peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä Usva osoittautuu jämäkäksi nuoreksi naiseksi. Tyylikkäästi Usva hoitaa Irmelin hautajaisjärjestelyt. Vaikka koulunkäynti ei Usvaa huvita, häneltä onnistuu hyvin kotitalon vuohien ja kanojen hoitaminen. Kun hautajaiset ovat ohi, Mirjami jää Köyhänluomaan, eihän hänellä enää ole työpaikkaa Helsingissä eikä uusiakaan tarjouksia tule. Stefankin ilmoittaa, että haluaa lopettaa seurustelusuhteen. Mirjami hyppää korkokengistä kumisaappaisiin, tekee lapsuuden ruokia, hoitaa Usvan kanssa vuohia ja tutustuu eläinlääkäriin. Mirjami muuttuu, hänen on yksinkertaisesti pakko muuttua, hän kasvaa ja pystyy ottamaan vastuuta läheisistään. Pakon edessä kasvamisesta syntyy Mirjamin tarina, jota kirjailija kuljettaa kiinnostavalla tavalla loppuun asti. 

Sanojen ilottelua

Kirja alkaa todellisella kielen ilottelulla. Kannon kirjoitustyyli on railakasta ja viihdyttävää, kieli on juuri tähän päivään kiinnittyvää. On helppo kuvitella, että kirjailija on nauttinut kuvatessaan Mirjamin luksuselämää Helsingissä. Pohdimme, mistä Kanto onkin löytänyt kaikki nuo riemastuttavat ilmaisut. Lukija hekottelee löytäessään erilaisia lempinimiä Mirjamin entisille esimiehille. Ainakin nämä lempinimet bongasimme: Geeli&Galju tai Batman&Robin, Sturm&Drang, Vety&Atomi, Tarzan&Cheeta, Ohukainen&Paksukainen, Taika-Jimi&Lothar, Punahilkka&Susi ja Ahma&Näätä. Keskustelimme kirjan kieleen liittyen suomen kielestä ja sen muuttumisesta. On selvää, että kieli muuttuu ja on aina muuttunut.  On todennäköistä, että tänä päivänä kielen muuttuminen on nopeampaa kuin ennen johtuen englanninkielen valta-asemasta. Me seniori-ikäiset kuitenkin vierastamme sitä, että suomen kieleen tulee liikaa lainoja englannin kielestä.

Tyrnevä? Tirsmo? 

Pohjalaismurretta on mielestämme käytetty sopivassa suhteessa. Lauseet ovat mukavaa luettavaa, esimerkiksi näin toteaa äiti: "Voi voi, kyllä mailma tasii, jonsei muuta opi, niin hilijaa kävelemähän." (s. 73). Tosin joukossa oli myös sanoja, joita emme ymmärtäneet ja joiden merkitystä arvuuttelimme yhdessä, mm. tyrnevä ja tirsmo.

Kirja on helppolukuinen ja Kannon kieli vie mennessään. Kepeydestään huolimatta kirja pitää sisällään monia tälle päivälle tärkeitä teemoja. Kirjassa käsitellään viisikymppisten naisten työnsaantimahdollisuuksia, avuttomuutta, maahanmuuttoa, yksinäisyyttä, businessmaailman kovia arvoja, maaseudun vaatimatonta elämää, sairauksia, surua ja myös rakkautta. Kirjailija kuvaa kauniisti myös vakavampia asioita, mm äidin tuntemaa surua kuollutta tytärtään kohtaan. Pidimme kirjan henkilöistä, kirjailija oli stailannut henkilöt sopiviksi kirjan juoneen. Yksi näistä henkilöistä oli Mr Ajokortti, irakilainen insinööri Salim, jonka kautta juoni kiinnittyy maahanmuuttoon. Aluksi uskottavalta tuntuva maahanmuuton käsittely saa hieman överiksi meneviä sävyjä kirjan loppupuolella. Muutenkin kirjan railakkuus juonen sekä kirjoitustyylin osalta muuttuu vakavahenkisemmäksi kirjan edetessä. 

Kirjan vauhdikkuus toi muutamille lukijoille mieleen Minna Lindgrenin kirjat. Eräs lukijoistamme rinnasti kirjan Juha Hurmeen Hulluun, molemmat herkullisia kirjoja vastakkainasettelussaan. 

Totesimme, että Anneli Kanto taitaa myös viihdekirjallisuuden genren. Suosittelemme tätä railakasta kirjaa vaikkapa mukavaksi kesälomalukemiseksi.