Niina Miettinen: Suopursu

Niina Miettinen: Suopursu. 2019. Teos. 261 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Äiti oli hoitanut lapsena häntä, ja sitten hän hoiti äitiä. Aamusta iltaan, yön yli uuteen päivään." (s. 22)

Miettisen Suopursusta muodostui minulle alkuvuoden todellinen kirjallinen helmi. Ihastuin kirjaan kaikin tavoin. Ihastuin kieleen, Miettinen kirjoittaa niin elävää ja kaunista kieltä, johon lukija yksinkertaisesti jää koukkuun. Kieli on kuvailevaa, mutta ei mene äärimmäisyyksiin. Ihastuin kirjan henkilöihin, he ovat tavallisia maaseudun ihmisiä toiveineen ja pettymyksineen. 

Pyyhi suus röppö-iita." (s. 34)

Miettinen antaa kirjassaan äänen 70-luvun maaseudulla eläneille pohjoiskarjalaisille. 1970-luvulla oli vielä omavaraistiloja, oli omat lehmät, siat ja kanat sekä ympärillä metsät täynnä marjoja ja sieniä. Lisäksi järvet tarjosivat mahdollisuuden kalastamiseen. Tällaista pientä kotitilaa sisarukset Anja ja Pietari pitävät vanhempiensa kuoltua. Kolmas sisaruksista Hannu asuu pienessä vaatimattomassa suomökissään. Pietarista on äidin kuoltua tullut hyvin ilkeä,  hän kohdistaa syytöksensä - useimmiten aiheettomasti - erityisesti Anjaa kohtaan. Pietarin solvaukset suorastaan raivostuttavat lukijaa. Näin Anja pohtii: "Pekasta Pietari, Pietarista Perkele. Äitin kuoltua Pietarista oli tullut tämmöinen. Äitin nähden se oli niellyt pahimman luontonsa ja sihissyt saatanansa, mutta nyt mikään ei pidätellyt. Mitään hän ei osannut tehdä oikein. Jos ovi jäi puita kantaessa raolleen, lämpö karkasi. Kahvi oli laihaa tai väkevää, soppa tuimaa tai liian suolaista. Vettä ei saanut lotrata, ei kuluttaa sähköä." (s. 34)

Pioninainen

Kylän hautaustoimistoon tulee sijaiseksi Olga, aistivoimainen, eroottinen nuori kukkaisnainen. Hannulle ja Olgalle syntyy suhde, ja Olga muuttaa Hannun luo suomökkiin. Mutta Olga alkaa viihtyä yhä paremmin Anjan ja Pietarin pihapiirissä. Syynä on Hannu. Hannu ei enää lämpene hänelle, vaikka Olga odottaa Hannun lasta. Hannulla on muut mietteet. Hän miettii taiteen tekemistä, piirtää teeriä soitimella ja ikävöi taidekoulussa tapaamaansa Kaarloa. Yksinäinen Anja, joka on uhrannut elämänsä äitinsä hoitamiseen, saa nyt Olgasta ystävän tai jopa enemmän. Käydään uimassa, tiskataan yhdessä, saunotaan, nautitaan elämästä kerrankin. Tuimailmeinen, jäyhä Pietarikin ihastuu eloisaan Olgaan. Mutta ihastus, kun siihen vielä lisätään alkoholi, johtaa dramaattisiin seurauksiin.

Kirja on oivallista ajankuvaa 70-luvulta. Tämän aikakauden maaseudulla asuneet löytävät kirjasta runsaasti samaistumispintaa, vaikkapa linja-autovuorojen odottelua, huonoilla polkupyörillä ajamista, lakanoiden mankelointia, kukkamekkoja, pihapiirin syreeneitä. Asia, mikä minua ihmetytti, oli karhu, jota pidettiin lieassa ja jota koirat kävivät maksusta haukkumassa. Oliko tällaista 70-luvulla? 

Pohjois-Karjalassa?

Kirjan takakannen mukaan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Karjalan vaaramaisemiin. Mielestäni tapahtumat voisi sijoittaa yhtä hyvin vaikkapa Kainuuseen tai Lappiin. Kun oli tarkkana, kirjassa saatettiin käydä pari kertaa ostosreissulla Joensuussa. Vaikka maisemat eivät viitanneetkaan suoranaisesti Pohjois-Karjalaan, kirjan tunnelmassa ja kielessä on aitoa pohjoiskarjalaisuutta, joka ainakin tämän maakunnan asujana herättää nostalgisia tunteita. Kielessä on paljon sanoja, jotka varmaankaan eivät ole tuttuja muualla Suomessa, mm. polakka, runnakko, alukka, kinnaava, linttajalaka, ihan muutaman vain mainitakseni. 

Yksi kirjan teemoista on kukat. On hautaustoimiston tulppaaneja ja ruusuja, hautajaisten pioneja, pihapiirin syreenejä ja lopussa jälleen tulppaaneja. Kukat ovat pelastuksena ja lohdutuksena monessa tilanteessa. "Tulppaanit, narsissit, hyasintit, liljat, orkideat. Kukkarimpsujen päätteksi lampi, lammessa joutsenet. Kukkia ja värejä oli niin paljon, että niihin oli vaikea keskittyä." (s. 260)

En olisi halunnut kirjan loppuvan. Lukisin mielelläni lisää Anjan, Olgan, Hannun ja Andrein tulevista vuosista. Jatko-osa olisi mieluinen yllätys.

Pioni