Lukupiirikirjana Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. 2018. Tammen keltainen kirjasto. Englanninkielinen alkuteos My name is Lucy Barton. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen. 164 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Joensuun Naisten Pankin lukupiirin helmikuun kirjana oli Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton. Meitä oli mukana yhdeksän naistenpankkilaista jakamassa mielipiteitä tästä kirjasta. Leenalla oli vetovastuu tällä kertaa. Oli kiva yhteensattuma, että samoihin aikoihin julkistettiin kirjabloggareiden äänestämät vuoden 2018 parhaat kirjat. Ja käännöskirjallisuuden voitti juuri tämä Stroutin Nimeni on Lucy Barton. 

Lucyn lapsuus ja nuoruus oli rankkaa aikaa. Isä kärsi sotatraumoista, oli ilkeä ja häijy Lucylle ja hänen sisaruksilleen. Äiti eli isän määräysvallan alla. Kaikki oli ankeaa: perhe asui autotallissa kaukana muista taloista. Kotona ei ollut televisiota, ei tullut lehtiä, ei ollut kirjoja. Kaikkein ikävintä oli ainainen nälkä. Koulussa Lucy oli se, joka haisi likaiselta. 'Toiset lapset puhuivat meistä leikkikentällä. "Teidän perhe haisee", he sanoivat ja pitelivät nenäänsä.' (s. 13) 

"Sinä vain otit ja ..teit sen" (s. 58)

Lucy teki sen: irtautui perheestään ja aloitti matkan kohti omaa elämää. Ensimmäinen askel oli stipendi collegeopintoihin. Niukan lapsuuden myötä Lucylla oli paljon kiinni otettavaa pärjätäkseen, mutta hän pystyi siihen. Hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta. 1980-luvulla Lucy joutui viettämään liki yhdeksän viikkoa sairaalassa mystisen tulehduksen johdosta. Sairaalassa Lucy tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Mies inhosi sairaaloita, lapset saivat tulla tervehtimään vain harvoin. Sitten sairaalaan tuli Lucyn äiti, äiti jota Lucy ei ollut tavannut vuosiin. Äiti istui Lucyn luona sairaalassa viisi päivää. 

"Elämä on enimmäkseen arvuuttelua." (s. 16)

Aloitimme kirjasta keskustelun Lucyn lapsuudesta. Sota oli ohitse. Isän sotatraumat näkyivät Lucyn perheessä, kuten varmasti tapahtui monessa suomalaisessakin kodissa. Isä ei voinut hyväksyä Lucyn saksalaista poikaystävää, koska isä oli ampunut saksalaisia sodassa. Lapsuuden ankeassa ja tunneköyhässä elinympäristössä pieneltä Lucylta meni luottamus äitiinsä. Miksi äiti ei suojellut lapsiaan, kysyi Lucy, ja niin kysyimme myös me lukupiiriläiset. Vaikkakaan Lucyn mukanaan kantamiin rankkoihin lapsuuden muistoihin ei juuri kajottu Lucyn ja äidin keskusteluissa, totesimme, että lapsuuden maisemat avautuivat kuitenkin pikku hiljaa äidin ja tyttären puhuessa kotikaupungin tutuista ihmisistä. Pohdimme, että äiti oli vierailun suhteen hyvin jännittynyt ja jopa peloissaan. Sitä osoitti jo sekin, että äiti ei juuri nukkunut tuon viiden päivän aikana. Vaikkakaan Gordionin solmu ei täysin avautunut, Lucy oli onnellinen äitinsä läheisyydestä. Nuo viisi päivää olivat Lucylle niin merkityksellinen tapahtuma, että hän kertoo tästä tapaamisesta kirjassaan useita vuosia myöhemmin äidin kuoleman jälkeen. 

Merkityksellinen ihminen Lucyn elämässä oli häntä hoitanut sairaalan lääkäri. Hänestä Lucy löysi lohduttavan isähahmon. Samoin Lucy muisteli lämmöllä Sarah Painea, kirjoittajakurssin opettajaa, jolta Lucy sai neuvoja ja myös tukea kirjoittamiseensa. 

"Kirjoitin kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut avioliitossani. Kirjoitin kaikesta siitä, mistä en pystynyt puhumaan. Hän luki kaiken ja sanoi: Kiitoksia, Lucy. Kaikki järjestyy." (s. 138)

Strout on todella taitava kirjoittaja. Hänen vahvuutensa on ilmaisun niukkuudessa ja vähäeleisyydessä. Kirjan rakenne on onnistunut, jokaisessa napakasti kirjoitetussa luvussa paljastuu jotakin uutta Lucyn elämästä. "Teksti on hellää ja helppoa", kuten eräs lukijamme totesi. Eräs lukijoistamme nautti kirjan lukemisesta, "koska sitä voi lukea rauhassa ja levollisena". Lopuksi vielä puhuimme New Yorkista, joka tässä kirjassa muodosti vastakohdan Illinoisin fiktiiviselle Amgashille, Lucyn lapsuuden pienelle maalaiskaupungille. Itse olen New Yorkin skylinen ja pilvenpiirtäjien ihailija ja olinkin iloinen, että sairaalan ikkunasta näkyi nimenomaisesti Chrysler Building, joka on mielestäni ehkä maailman kaunein pilvenpiirtäjä. Osa meistä taas ei näe tällaisissa ympäristöissä tai pilvenpiirtäjissä mitään kaunista ja suosii mieluiten avaraa maisemaa. Nimeni on Lucy Barton sai meiltä arvion 4 (asteikko 1-5). 

Kiitämme Kristiina Rikmania hienosta käännöksestä. Kiitämme myös Laura Lyytistä kauniista kannesta. Mielenkiinnolla odotamme Stroutin kirjaa Kaikki on mahdollista, joka ilmestyy tänä keväänä.

Näin kirjoitti lukutoukka Krista lukupiiritapaamisemme jälkeen 6.3.2017: Ja kiitokset jälleen kerran, ihanat leidit, kirjallisuuskeskustelut teidän kanssanne ovat ilo. - Minä voin täysin yhtyä näihin Kristan sanoihin.