Markku Pölösen Oma maa vahvaa sodanjälkeisen jälleenrakentamisen kuvausta

Koska Kirjojen kuisketta on kirjablogi, en yleensä kirjoittele elokuvista. Nyt teen poikkeuksen. Syynä voi olla se, että kysymyksessä on Pohjois-Karjalaan sijoittuva elokuva. Tai sitten se, että olen pitänyt Markku Pölösen tähänastisesta tuotannosta. Tai sitten yksinkertaisesti se, että pidin tästä elokuvasta. Ehkäpä nämä kaikki. Elokuva Oma maa on Pölösen comeback elokuvan pariin lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Oma maa kuvaa sodanjälkeistä aikaa vuodesta 1945 aina olympiavuoteen 1952 saakka. Elettiin jälleenrakentamisen aikaa. Nuo vuodet olivat rankkoja, voimia koettelevia kaikille suomalaisille. Oma maa -elokuvan lähtökohtana on maaseudun uudelleen rakentaminen, joka konkretisoituu Annin ja Veikon herkkänä rakkaustarinana. Veikko on kokenut sodassa tilanteen, jossa hän kirjaimellisesti on ollut kasvotusten kuoleman kanssa. Tuossa tilanteessa Annin veli kuoli. Anni on leipuritehtaan johtajan tytär, eivätkä Annin vanhemmat hyväksy Veikkoa, varatonta sota-invalidia. 

Annille rakkaus Veikkoon on tärkeämpi kuin oma perhe. Veikon sotainvaliditeetti antaa mahdollisuuden saada valtiolta asutustila. Suomeen perustettiin sodan jälkeen yli 100 000 asutustilaa ja sen lisäksi noin 16 000 kylmää tilaa. Kylmillä tiloilla metsä jouduttiin raivaamaan ennen kuin siihen voitiin pystyttää rakennuksia tai viljellä maata. Anni ja Veikko saavat tällaisen kylmän tilan Pohjois-Karjalasta. Tila on komeaa katsottavaa, korkeat puut, joita tuulet eivät kaada, kohoavat ylös taivaisiin. Tämä kaunis maisema muuttuu viljellyksi tilaksi Annin ja Veikon ankaran raivaustyön tuloksena apunaan Liina-hevonen ja auttavaiset naapurit. Raivaus on kovaa työtä, sen kokevat Anni ja Veikko. Kuten niin monet muutkin sodasta palanneet.

Rakastunut nuoripari tekee työtä yötä päivää. Rakkaus kantaa. Pari suutelee ja tanssii, liekit taustalla ja musiikki soi. Talo saadaan valmiiksi. Liina-hevonen saa kavereikseen lampaita ja kanoja. Mutta elämä ei menekään niin kuin on suunniteltu. Sotavammat, kateelliset ihmiset ja alkoholi laittavat Annin ja Veikon elämän uusiin puihin.

Oona on hyvä valinta 

Elokuvan isona plussana on näyttelijäsuoritukset. Oona Airola (liekö meille sukua??) loistaa elokuvassa, hänet on kuin tehty elokuvanäyttelijäksi, niin ilmeikkäät kasvot hänellä on. Konsta Laakson rooli on myös hyvin uskottava. On  hienoa, että täältä Pohjois-Karjalasta tulee Konstan kaltaisia ammattilaisia. Konsta kertoo näytelleensä aikoinaan Möhkön kesäteatterissa Ilomantsissa, eli Konstankin historia osoittaa, että kesäteatterit antavat valmiuksia ja innostusta teatterialan jatko-opintoihin. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mm Antti Virmavirta, Marjaana Majala, Helmi Linnosmaa ja Mika Nuojua. Oli yllätyksellistä katsoa elokuvaa, kun yht'äkkiä valkokankaalla näkyy tuttuja. Hymyissä suin katsoin mm tutun kollegan ja tutun martan näyttelemistä. Elokuvaroolin on saanut myös Antti Heikkinen, toinen elokuvan käsikirjoittajista. Ei voi muuta kuin ihailla Heikkisen energisuutta, niin monessa hän on mukana. Heikkinen käsikirjoittaa Utran kesäteatterin ensi kesän näytelmän Jaakko Teposta.

Konsta Sohlbergin kuvaus on ihailtavaa. Upeat Pohjois-Karjalan maisemat ovat kaunista katsottavaa niin luonnossa kuin myös tässä elokuvassa. Sohlberg on saanut maiseman elämään, tunnetilan muutokset näkyvät maiseman värityksessa. Pessi Levannon musiikki myötäilee hienolla tavalla tunnetiloja.


Ajankuva toimii

Elokuva kuvaa aikaa, jolloin rakennettiin tulevaisuutta sodan jälkeen, jolloin uskottiin niin tulevaisuuteen kuin myös maaseutuun. Pölönen saa historian heräämään henkiin. Pölönen on lähtenyt ennakkoluulottomasti matkaan, hän on päättänyt kuvata sodanjälkeistä jälleenrakentamista rakkaustarinan kautta. Mielestäni tämä valinta toimi. Yltiöisänmaallisuuteen ei ole retkahdettu. Pölösen elokuva on tervetullut kuvaamaan uudisrakentamisen aikaa, koska tämä ajanjakso on jäänyt pienemmälle huomiolle ainakin elokuvissa. Lisäksi Pölönen haluaa tuoda esille vahvojen naisten merkityksen Suomen jälleenrakentamisessa. Kirjoissa tätä aikakautta on käsitelty enemmänkin. Tulee mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja tällä hetkellä lukemani Heikki Turusen Vinoristin kansa. Löydän niistä samanlaisia tunnelmia kuin tästä elokuvasta. 

Elokuva etenee hitaasti ja ilmavasti, katsoja otetaan mukaan raivaustyöhön. Muutama katsoja pyyhkii silmäkulmiaan. Mitä tapahtuu loppuosassa? Tuleeko ohjaajalle kiire? Aika ei tunnu riittävän, on kiire päästä loppuun. Dialogikin kangertelee. Mutta kaiken kaikkiaan elokuva herkistää. "Nyt minä sitten olen tehnyt sen, Annin ja Veikon koskettavan rakkaustarinan", sanoo Markku Pölönen. 

Minulla on vahva tuntemus, että juuri tällaisen elokuvan Pölönen halusi tehdä. Viime lauantaihin (3.11.2018) mennessä elokuvan oli nähnyt 76 000 ihmistä.

Ohjaus Markku Pölönen. Käsikirjoitus Markku Pölönen, Antti Heikkinen, Paula Vesala (dramaturgi). Rooleissa Konsta Laakso, Oona Airola, Antti Virmavirta, Marjaana Maijala, Helmi Linnosmaa, Arto Heikkilä, Mika Nuojua, Marja Packalén, Sanna-Kaisa Palo, Hannu-Pekka Björkman, Henri Tuominen. Tuottajat Rimbo Salomaa, Markus Selin ja Jukka Helle. Vastaava tuottaja Jukka Vidgren. Kuvaus Konsta Sohlberg. Lavastus Antti Nikkinen. Musiikki Pessi Levanto.