Agnes Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnes Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia.
2018. Bazar. Ranskankielinen alkuteos Les gens heureux lisent et boivent du cafe. Suomennus Kirsi Tanner. 219 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Katsellessani Bazarin kirjatarjontaa huomiotani kiinnitti Agnes Martin-Lugandin kirjan viehättävä nimi Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Osoittautui, että kirjan nimi viittasi kirjakahvilaan, jota piti Pariisissa kirjan päähenkilö Diane. Kirjakahvilan toiminta ei kuitenkaan ollut ihan kunnossa, koska Diane, joka oli toinen omistajista, oli ollut pois kahvilan toiminnasta vuoden verran. Dianella oli ollut syynsä jättää kahvila toisen omistajan Felixin kontolle. Samoin Dianella oli ollut syynsä linnottautua kotiinsa vanhoihin muistoihin sekä vanhoihin vaatteisiin, lakanoihin ja leluihin. Muistot ja posttraumaattinen stressi olivat niin rankkoja, että Diane ei pystynyt kohtaamaan ulkomaailmaa.

Felix yritti parhaansa: "Saamari, katso itseäsi, ihan kuin ryysyläinen. Et tee enää mitään. Et käy töissä. Elämässäsi ei ole muuta kuin tupakoimista, juomista ja nukkumista. Teidän asuntonne on muuttunut pyhätöksi. (s. 20) Lopulta Felix pyrki saamaan Dianen mukaansa lomamatkalle, mutta Diane teki toisenlaisen ratkaisun. Hän halusi lähteä, valitsi Irlannin, jonne hänen miehensä olisi halunnut matkustaa. Diane tökkäsi karttaa. Raotin toista luomeani ja kumarruin lähemmäksi. Katsoin toisella silmälläni, kun olin vetänyt sormen pois nimen edestä. Sattuma oli valinnut pienistä pienimmän kylän, teksti oli tuskin luettavissa. "Mulranny". Minä pakenisin Mulrannyyn. (s. 26)

Diane asettui asumaan pieneen mökkiin Mulrannyyn, Irlannin länsirannikolle, Mayon kreivikuntaan. Vuokraemäntä ohjeisti Dianea: Sen sijaan, pieni neuvo, älä koskaan unohda, että me emme ole englantilaisia. (s. 51) 

Mulranny Mayon kreivikunnassa

Dianen tavoitteena oli rauhoittua ja koota itsensä. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa. Elin kuten olin elänyt kotonamme Pariisissa, mutta ilman Felixia. Hartaasti toivomaani helpotusta ei ollut kuitenkaan tullut. Painon tunne rinnassani ei ollut vähentynyt lainkaan, enkä tuntenut itseäni yhtään vapaammaksi. (s. 63) 

Sitten Dianen huomio kiinnittyi salaperäiseen naapuriin, valokuvaaja Edwardiin. Diane tarkkaili Edwardia: Hän ei puhunut koskaan kenellekään, eikä hänen luonaan käynyt vieraita. En ollut nähnyt hänen kääntävän päätään kertaakaan minun mökkini suuntaan. Päätelmäni oli, että tyyppi oli yksinomaan itsekeskeinen. (s. 65) Lukija saattoikin arvata, että tapahtumat johtivat romanssin syntymiseen Edwardin ja Dianen välillä. Romanssin syntymistä edisti Edwardin viehättävä ja raisu Postimies Pate -koira, kun sen sijaan suhteen syntymistä hankaloitti Edwardin naisystävä Megan, mutta ennen kaikkea Dianea vielä otteessaan kiinnipitävä suru. Kirjan loppu oli hieman hämmentävä. Tuli tunne, että kirjalle on ehkä tulossa jatkoa. Bazarin sivuilta käykin ilmi, että kirjalle on todellakin tulossa jatkoa keväällä 2019.

Kirja on sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu. Se on mukavaa kepeähköä kesälukemista. Ehkä odotukseni kirjan suhteen olivat korkeammalla varsinkin kun huomasin, että kirjassa oli peräti kolme minua kiinnostavaa teemaa. Ensinnäkin kirjan nimi oli kiinnostava ja suorastaan kutsuva. Toiseksi kiinnostavaa oli seurata, miten Diane selviää voimakkaasta surusta vai selviääkö lainkaan. Kolmanneksi minua viehätti Dianen muutto Irlantiin. Irlanti kiinnosti erityisesti siksi, koska olin juuri äskettäin lukenut Leena-Kaisa Laakson kirjan Tämän maailman reunalla. Tarinoita Irlannin länsirannikolta. (2018. Reuna). Lisäksi olemme lähdössä Irlannin kiertomatkalle syyskuussa, joten varmasti vierailemme myös Mayon maisemissa.

Kirjan alkuosaa lukiessani mieleen tuli väistämättä A. J. Finnen dekkari Nainen ikkunassa (Otava, 2018). Molemmissa kirjoissa päähenkilö, nainen, kärsii posttraumaattisesta stressistä johtuen aviomiehen liikenneonnettomuudesta. Siihen loppuivatkin yhtäläisyydet näiden kirjojen välillä - toisesta kehkeytyi selkeä dekkari ja toisesta rakkaustarina.  

Bazarin sivuilta luin, että Agnès Martin-Lugand julkaisi kirjan Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia aluksi omakustanteena. Kirjablogistit bongasivat romaanin välittömästi, ja kirja päätyi ranskalaisen kustantajan listoille. Yksin Ranskassa esikoiskirjaa on myyty yli puoli miljoonaa kappaletta ja sen julkaisuoikeudet on myyty yli 20 maahan. Myös Hollywood ilmaisi kiinnostuksensa kirjaan ostamalla sen elokuvaoikeudet.

Agnes Martin-Lugand (Kuva Bazarin sivuilta)

Kirja ilmestyy 16.8.2018. Kirjasta ovat postanneet myös mm Leena Lumi, Kirjan vuoksi, Kirja vieköön ja Kirjasähkökäyrä.

Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie

Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie. 2017. Siltala. 381 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tahto ja hohto pitää sisällään useita teemoja. Kirjan varsinainen aihe on Annina Holmbergin äidin Ritva Holmbergin (1944-2014) elämä. Hänen avioliittonsa myötä kirjassa avataan näkymä 60- ja 70-luvun suomalaiseen teatterimaailmaan ja sitä myötä lukija pääsee tutustumaan tuon aikakauden legendaarisiin näyttelijöihin. Vaikka teemoja on kirjassa useita, kirja pysyy koossa napakasti ja mallikkaasti.

Ritva Holmberg (o.s. Kupias), joka tunnetaan dramaturgina, ohjaajana ja käsikirjoittajana, oli mukana teatterielämässä jo teini-iässä Jyväskylässä. Lukiovuosinaan Ritva tapasi Kalle Holmbergin. Avioliitto solmittiin, kun Ritva oli 19 vuotta. Pian häiden jälkeen seurasi muutto Helsinkiin ja pian syntyi Annina, joka jäikin Holmbergien ainoaksi lapseksi. 

19-vuotias Ritva Anninan kanssa

Kaikki oli mahdollista 60-luvulla

Holmbergit olivat Helsingissä keskellä kuohuvaa 60-lukua. Kalle ohjaajana oli kaiken keskipisteessä ja sitä myötä Ritvakin tutustui luontevasti 60-luvun taiteilijoihin. Tutuiksi tulivat mm Kaj Chydenius, Aulikki Oksanen, Heikki Kinnunen, Kaisa Korhonen ja Vesa-Matti Loiri, joista monista tuli Holmbergien elinikäisiä ystäviä. 60-luvulle oli tyypillistä teatteritaitelijoiden kiinteä yhteistyö, jossa yhdistyivät kova työtahti, perhe-elämä, aatemaailma, alkoholin käyttö ja kiihkeät keskustelut Elitessä. Ei tarkkoja rajoja, vaan suurta yhtenäisyyttä, työtä ja lomaa saumattomasti. (s. 359) 

Yksi Kallen elämän huippuhetkistä oli vuonna 1966 ensi-iltansa saanut Lapualaisooppera. Lehdet kuvasivat esitystä sanoilla järisyttävä, voitokas, sytyttävä, ennenkuulumattoman innostava, vuoden tärkein teatteritapahtuma jne. (s. 81) 60-luvun lopun kuvausta kirjassa ei juuri ole, vaikka se aika ja erityisesti "Hullu vuosi" 1968 Vanhan valtauksineen ja Tsekkoslovakian miehityksineen varmasti puhututtivat  myös teatteritaitelijoita.  

Itsenäiseksi taiteilijaksi

Tähän asti kirjaa lukiessa on ollut tunne, että Ritva on ikään kuin sivuroolissa kerronnan keskittyessä enimmäkseen Kallen uran kehitykseen. Tärkeintä Ritvalle oli tukea ja avustaa Kallea ohjaajan tehtävässä, mutta kyllä Ritva haaveili omasta urastaankin, joka mahdollistui Åbo Svenska Teaterissa ensin dramaturgina ja sittemmin teatterinjohtajana. Sitten kutsuja alkoi tulla ulkomailta. Pariskunnan muutettua Turusta takaisin Helsinkiin Ritva opetti dramaturgiaa teatterikorkeakoulussa sekä toimi dramaturgina ja ohjaajana Helsingin kaupunginteatterissa, jolta ajalta maineikkaita näytelmiä ovat mm Kallion kimallus, Noitaympyrä ja Kiljusen herrasväki.

Ritvaa samoin kuin Kallea taide ja työ veivät vauhdilla eteenpäin. Elämän sisältönä olivat työ ja taiteilijaystävät. Kahden vahvan taiteilijan avioliitossa otettiin yhteen, joskus aika voimakkaastikin. Ylimääräistä huolta Ritvalle aiheutti Kallen alkoholismi. Vanhempien maailmalle suuntautuneiden työ- ja lomamatkojen aikana Anninalla oli luottohoitajansa. 

Aika iloita lastenlapsista

Tytär Annina kertoo itsestään kolmannessa persoonassa ja ikäänkuin ulkopuolisena tarkkailijana. Lämpöä ja syvyyttä äiti-tytär -suhteeseen tulee siinä vaiheessa, kun Ritvasta tulee Anninan kolmen lapsen isoäiti. "Hän ei ollut mikään pullantuoksuinen mamma", Irina sanoo. Enemmän hänestä tulee mieleen pihvit, graavikala ja hienot aamiaiset." Kotona piti syödä aina jotain terveellistäkin, mutta mammalla ja taatilla sai croissanteja ja hilloleipiä niin paljon kuin halusi." (s. 331)

Merkittävä tapahtuma Kallen ja Ritvan elämässä oli liittyminen ortodoksiseen kirkkoon. He viettivät pitkiäkin aikoja Uudessa Valamossa, tutustuivat Laatokan Valamoon ja Petserin luostariin ja olivat mukana ristisaatoissa. "Monia vuosia, armorikkaita vuosia" toivotettiin kaikissa juhlatilaisuuksissa. Myös Annina liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Hänet vihittiin avioliittoon Uspenskin katedraalissa, ja lastenlapset kastettiin Pyhän kolminaisuuden kirkossa. 

Sitten alkaa urhea kamppailu keuhkosyöpää vastaan, jota Annina kuvaa koskettavasti ja kauniisti. Ritva Holmberg, kuten myös miehensä Kalle, on haudattu Valamoon.

Annina Holmberg sitoutui isoon tehtävään aloittaessaan äitinsä elämänkerran kirjoittamisen. Hän on tehnyt paljon työtä: hän on haastatellut, penkonut arkistoja ja kirjoittanut. Lopputuloksena on kaunis muistokirjoitus omalle äidille ja merkittävälle taiteilijalle. Ehkä kirjan kirjoittaminen on lievittänyt Anninan surua ja  on ollut osa hänen surutyötään. Pidin Anninan suorasta ja selkeästä kirjoittamistyylistä, pidin kirjan todella oivaltavasta rakenteesta ja pidin hyvin valituista valokuvista. Kirjan nimi Tahto ja hohto on osuva, sillä siitähän Ritvan elämässä oli kysymys.

Kirjassa mainitaan, että Kalle ja Ritva Holmbergin vihki Jyväskylässä Tauno Airola. Liekö nimeen tullut kirjoitusvirhe, nimittäin tuohon aikaan mieheni setä Mauno Airola oli Jyväskylässä kappalaisena. Tuskin Jyväskylässä on ollut kahta Airola-nimistä pappia.

Ritva: Urhea, rohkea, itsenäinen, kyvykäs, kirkas. (Kaisa Korhonen Ritvan hautajaisissa s. 374)

Heli Kontiaiselta runokirja Enkelit lentävät taas

Heli Kontiainen (Helinä): Enkelit lentävät taas. 2018. Mediapinta. 75 sivua.

Heli Kontiainen on kirjoittanut runoja jo vuosien ajan. Nyt hän 31-vuotiaana otti rohkean askeleen ja julkaisi runokirjan. Onnittelut siitä Heli!

Helin runokirjassa on 45 runoa, joissa monissa kuvataan enkeleitä, kuten runokirjan nimessäkin. Enkelit viittaavat positiivisiin ja mieltä lämmittäviin asioihin, kuten valoon, aamuun, uskoon, toivoon, kauneuteen ja parempaan tulevaisuuteen. Aina, kun aamu sarastaa, voin nähdä, tuntea, enkelit lentävät taas! (s. 7) Lukija voi aistia, että Helin runot ovat hyvin henkilökohtaisia. Runoista aistii Helin kokemat vastoinkäymiset liittyen ihmissuhteisiin ja muuhun elämään. 

Olipa kerran keiju, joka pelkäsi lentämistä.
Siis lentämistä, keijujen lempi tekemistä.
Asiasta kysyttiin,
keiju vastasi: en luota siipiin,
pelkään, että putoan,
ja samalla alas vajoan,
koska muut keijut nauraa. (s. 50)

Mutta nyt Helin elämään kuuluvat enkelit sekä enkeiden myötä hyviä ihmissuhteita, toivoa ja rakkautta ja tunteva sydän. Muista: jos tunnet, että olet menettänyt kaiken, mutta sinulla on edelleen tunteva sydän, on elämäsi elämisen arvoista. (s. 9) Läheinen henkilö tuo voimaa ja turvallisuuden tunnetta. Kun olen kanssasi, maailma näyttää kauniimmalta, hyvältä, ja paremmalta. Me kaksi, sinä ja minä, niin on paras ja hyvä. (s. 14)  Lukija iloitsee voitetuista vastoinkäymisistä yhdessä Helin kanssa.

Kiitos elämä jokaisesta päivästä.
Kiitos ilosta, surusta, ikävästä.
Kiitos, kun saan joka päivä ihmetellä,
ja kantaa kaikkea kaunista omalla sydämellä. (s. 73)

Runokirja koostuu monentyyppisistä runoista, mukana on myös sadunomaisia runoja esimerkiksi prinsessoista ja karhuista. Olisin toivonut, että runot olisi ryhmitelty aihepiirin mukaan vaikkapa väliotsikoin.

Olen tuntenut Helin useita vuosia tyttäreni lukutoukka-Kristan kautta. Heli ja Krista olivat parhaita ystäviä. Heli oli niin rakas Kristalle ja päinvastoin. Heli muistaa Kristaa runokirjassaan.

Ystävälle, jolla on nyt siivet
Sinä rakastit, ja sinua rakastettiin
muistot sinusta sydämiimme talletettiin.
Täällä elämässä huolehdit aina, ja pidit läheistesi puolta,
nyt enkelit pitävät sinusta huolta.
Yhdessä kuljimme hetken aikaa,
iloja, suruja kohdata saimme.
Ajoittain hetket, kuin kauneinta taikaa,
ajoittain eksyttiin, suuntaa haimme.
Yhteiset hetket säilön sydämeeni, 
sinut olen ikuistanut mieleeni.
Lepää rauhassa, ystävä,
voi kunpa olisit lähempänä. (s. 15) 

Uskon, että kuulemme Helistä vielä jatkossakin. Toivotan sinulle Heli kaikkea hyvää!  

Osallistun tällä postauksella runohaasteeseen.

 

Maarianvaaran kesäteatteri Kätkäläinen lunastaa odotukset

Maarianvaaran kesäteatteri: Kätkäläinen. Utran uittoareena 28.7. klo 15.

Kätkäläisen näyttelijät. Kuva Pentti Sormunen.

Minun suo

Kesäteatteriesitys Kätkäläinen alkaa suoalueesta ja päättyy suoalueeseen. Naapurukset Kätkäläinen ja Hurskainen riitelevät tarpeettoman tuntuisesta suoalueesta, joka riitelyn päätteeksi jää Hurskaiselle. Yht'äkkiä Kätkäläinen onkin kiinnostunut maapalasesta, koska käy ilmi, että tuolle poloiselle suoalueelle on tulossa loistava lakkasato, vaikka lakkoja ei muualla juuri näy. Hurskainen luovuttaa maapalasen Kätkäiselle ja siitä alkavat Kätkäläisen unelmat rikastumisesta. Näytelmän lopussa voidaan vaan todeta, että Kätkäläinen melkein rikastui.

Se valehtelee niin, että se on melkein totta.

Alun ja lopun suoteeman väliin mahtuu paljon. Näytelmässä kuvataan Pietu Aholaisen eli Kätkäläisen arkea, hänen työtä vieroksuvaa asennettaan, Iitamaria-vaimon ahkeruutta, naapuruussuhteita Hurskaisen kanssa sekä Kaisan ja Leenan juhannuksen viettoa. Yksi herkullisimmista kohtauksista on se, kun Pietu vie Warren katsastukseen. Warre joudutaan lähes työntämään  katsastukseen, mutta siitä huolimatta Pietu on vilpittömän hämmästynyt, kun katsastusmies toteaa: Ei voi ajaa. Pissapoika on kunnossa, kaikki muu on epäkunnossa. Säännöllisen epäsäännöllisesti poliisi Kolehti-Kolehmainen vierailee Kätkäläisen luona ulosottopäätökset mukanaan.

Lähes täysi katsomo seurasi mielenkiinnolla Kätkäläisen edesottamuksia Utran Uittoareenalla. Näytelmä pohjautuu Simo Hämäläisen Kätkäläinen-kirjoihin. Oivallisen dramatisoinnin on laatinut Juhani Joensuu, joka on myös ohjannut näytelmän. Näytelmässä on sopivassa suhteessa maalaiskomedian aineksia, mukaansatempaavaa musiikkia sekä hilpeää ja oivaltavaa huumoria.  Minuun teki vahvan vaikutuksen koreografia, joka on Sakari Saikkosen käsialaa. Voi vaan ihmetellä, miten niukalla rekvisiitalla saatiin paljon aikaiseksi, Warren korjaaminen ja käynnistämisyritykset olivat vertaansa vailla, samoin oranssien sateenvarjojen rooli lakkasuon kuvaamisessa. 
  
Loistavat näyttelijät ja viihdyttävä esitys

Niin oivallista, taitavaa, roolinsa hallitsevaa näyttelemistä on kertakaikkisen upeaa seurata. Mikko Lauronen Kätkäläisenä on kerrassaan loistava: hänen fysiikkansa, ketkuilunsa  ja puhetapansa ovat juuri sellaista kuin pitääkin. Muut roolisuoritukset saavat yhtälailla kiitosta. Näytelmässä on vain kuusi näyttelijää, joilla kaikilla Mikko Laurosta lukuunottamatta on useita rooleja. Pidin erityisesti Anu-Riikka Vilhusen onnistuneesta roolista Pietun vaimona. Tero Sarkkinen taipuu oivallisesti naapurin, katsastusmiehen, kauppiaan ja kyläläisen rooliin. Myös Henna Leppänen, Liisa Hytti ja Valtteri Haliseva ansaitsevat kiitokset hienoista roolisuorituksista. Musiikilla on tärkeä sija näytelmässä ja hienosti Erkki Räsäsen laulut sopivatkin näytelmään. Saatiinpa kuulla Pietu Aholaisen räppäämistäkin. 

Joka kerta, kun istuu Utran uittoareenan katsomossa, ei voi olla ihailematta kaunista ympäristöä, Pielisjoen liplattavaa pintaa ja lokkien lentoa. Utran saarille menijöitä riittää koko ajan. 

Utran uittoareena Utran saarilta kuvattuna

Kiitos Maarianvaaran kesäteatteri! Ensi kesää jo odotellen.

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - Tarinoita Irlannin länsirannikolta

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla. Tarinoita Irlannin länsirannikolta. 2018. Reuna. 228 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Leena-Kaisa Laakso aloittaa Irlanti-kirjansa näin:

Tämä kirja on omistettu niille,

jotka menevät meren rantaan,

keräävät kiviä ja

näkevät horisontissa unelmia. 

Jo näissä alkusanoissa käy ilmi, että Laakson kirja ei ole perinteinen Irlannin matkaopas, mutta kyllä se matkaopas kuitenkin on. Kirjassa ei esitellä maamerkkejä perinteisten matkaoppaiden tavoin, mutta sen sijaan Laakso vie lukijansa mukanaan kokemaan Irlannin ainutlaatuista - jopa sadunomaista - tunnelmaa, johon kuuluvat olennaisina osina meri, tuuli ja hiekka sekä kävelyt irlantilaisten kaupunkien kaduilla, vanhojen talojen ihaileminen, ihmisiin tutustuminen sekä luonnollisesti irlantilainen kulttuuri. Lukija todellakin solahtaa mukaan irlantilaiseen tunnelmaan Laakson kauniin ja runollisen tekstin myötä. 

Leena-Kaisa Laakso kävi ensimmäisen kerran Irlannissa 90-luvun alussa opiskellessaan Manchesterin yliopistossa. Jo silloin syntyi ihastus Irlantiin. Sittemmin Leena-Kaisa palasi Irlantiin ja vuosien myötä ihastus Irlantiin muuttui rakkaudeksi Irlantia ja erityisesti länsirannikkoa kohtaan.

Galway on mielentila (s. 53)

Tämän maailman reunalla -kirja keskittyy kuvaamaan Irlannin länsirannikkoa, tai oikeampaa on sanoa Leena-Kaisan sanoin: kirja sisältää tarinoita Irlannin länsirannikolta. Kirjan ensimmäisen osion keskiössä on Galway, joka on läntisen Irlannin suurin kaupunki. Asukkaita on noin 80 000. Galwaysta tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki v. 2020. Leena-Kaisa toteaa, että Galway on erityinen, omalaatuinen: Se jää osaksi itseä, seuraa mukana, sinne on pakko palata. (s. 53) Galway tunnetaan luovien ihmisten ja taiteilijoiden kaupunkina.  

Taide, meri ja boheemius ovat Galwayn juttu. Ihan pelkkää runoutta ei kaupunki kuitenkaan ole. Viime aikoina myös ruokakulttuuri on saanut uutta ytyä, ja Galwayn alue on valittu vuoden 2018 eurooppalaiseksi ruokakulttuurialueeksi. (s. 78) 

Maisema ei jätä rauhaan. Se, mikä näkyy, ja se, mitä näkyvän takana on. (s. 125)

Galwayn jälkeen siirrytään rannikolle Connemaraan. Länsirannikolta löytyvät kuuluisat Moherin kalliot, Cliffs of Moher. Ne ovat yhdet Irlannin korkeimmista, yli satametriset, maan suosituin turistinähtävyys ja Harry Potter -elokuvan tummanpuhuva näyttämö. (s. 96) 

J.R.R. Tolkien vietti Galwayssa viisi kesää ja vieraili usein Burrenin maaseudulla. Moni onkin sitä mieltä, että viimeinen kappale Taru Sormusten Herrasta on saanut paljon vaikutteita Burrenista. (s. 104)

Tolkienin maisemissa

Irlantilaiset ovat mahtavia tarinankertojia ja taitavia kielenkäyttäjiä (s. 146)

Löytöretkiä kirjallisuuteen -osiossa tutustutaan mielenkiintoisiin irlantilaisiin kirjailijoihin. Tutuiksi tulevat mm Lisa McInerney, Sara Baume, Alan McMonagle ja Elizabeth Reapy. Yhdenkään teoksia ei ole käännetty suomeksi - ainakaan vielä. Tähän osioon olisi ollut mielenkiintoista saada myös vanhempia, suomalaisillekin tuttuja kirjailijoita, koska Irlannista todellakin on tullut paljon tunnettuja kirjailijoita. Itse olen lukenut Maeve Binchyn ja Colm Toibinin teoksia. Erityisen mieluisa lukukokemus minulle oli Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli (Otava, 1997). Leon Uris, vaikkei olekaan irlantilainen, on kirjoittanut loistavan Irlannin historiaa käsittelevän Kolmiyhteys-kirjan (Gummerus, 1976), jossa käsitellään Irlannin historiaa katolisten ja protestanttisten perheiden näkökulmasta. 

Eniten iiriä kuulee Galwayssa Headford Roadin Lidlin parkkipaikalla. (s. 162)

Viimeisessä osiossa ollaan kadonneen kielen, ts. iirin kielen, jäljillä. Iiri on vanha kieli: sitä on puhuttu yli 2500 vuotta ja kirjoitettu jo 600-luvulla. Nykyisin iiri on Irlannin ensimmäinen kansallinen kieli ja Irlannin toinen virallinen EU-kieli. Tänä päivänä iirin puhujien määrä laskee koko ajan. Ei ole enää monia, joiden kotikieli on iiri. On ennustettu, että iiri katoaa arkikäytöstä vuoteen 2025 mennessä.

On irlantilaisia, jotka haluavat pitää iirin kieltä yllä. O Scolain kustantamossa painetaan iirinkielistä kirjallisuutta, Ni Ghadhra tuottaa iirinkielistä saippuasarjaa ja An Taibhdhearc pyörittää iirinkielistä teatteria. Voidaankin todeta hollantilaisen Hijmansin sanoin, että iiri on mystinen kieli, joka on lähes kuollut, mutta ei aivan kuitenkaan. 

Lopuksi pistäydytään vielä West Corkissa. Sen jälkeen on aika lähteä. Sumu on nousemassa ja aallot vetäytyvät, yksi kerrallaan. (s. 228) 

Laakson kirja on mainio lisä perinteisten Irlanti-matkaoppaiden joukossa. Kiinnostuin kirjasta jo siksi, että olemme lähdössä Irlannin kiertomatkalle syyskuussa. Uskon, että kirja antoi minulle paljon tulevaa matkaa ajatellen. Kirjan tunnelma on iso plussa; tällaista kuvittelen voivani kokea Irlannissa, kunhan sinne menemme. Kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, muutaman värikuvan olisin toivonut joukkoon, mm Galwayn värikkäistä taloista ja vihreästä maisemasta. 

Kirjankansibingohaasteen päivitystilanne

Oksan hyllyltä -blogista tuli kesän alussa mukava haaste: kirjankansibingo. 

Laitanpa tähän oman kirjankansitilanteeni päivityksen. - Joihinkin ruutuihin tuli useampi merkintä ja muutama kirja jäi merkitsemättä, kun ei ollut sopivaa ruutua.

1) Valokuva:  Robert K. Wittman & David Kinney: Paholaisen päiväkirja - Alfred Rosenberg ja kolmannen valtakunnan varastetut salaisuudet. 2017. Tammi. 

2) Rakkaus: Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret. Otava. 2018.

 

 3) Maaseutu: Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa. 2018. Tammi.

 4) Maaseutu: Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär. 2009. Otava.

 5) Nostalgia: Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. 2011 (ensimmäinen painos 2005). Tammen keltainen pokkari.

6) Hieno fontti: Soininen, Pirkko: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 2018.

7) Kesä: Tuula Kallioniemi: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat. Reuhurinne. 2015. Otava.

8) Veden olomuoto: Martta Jääskeläinen: Ripples of the Past. Books on Demand. 2018.

9) Valokuva: Jussi Adler-Olsen: Selfiet. 2018. Gummerus.

10) Ilo: Karina Schaapman: Hiiritalon Sam ja Julia. 2018. Nemo.

11) Maaseutu: Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. 2018. Tammi. 

12) Metsä: Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat. WSOY. 2018. 

Haaste jatkuu vielä 15.8. saakka, joten bingoriviin on vielä mahdollisuuksia.

Mukavaa kesän jatkoa kaikille!

Auringonlasku Kuhasalossa Joensuussa

Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat

Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat. WSOY. 2018. Tanskankielinen alkuteos De haengte hunde. Suomentanut Sanna Manninen. Päällys Stolzdesign. 402 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Yhteys oli koira. Tarkemmin sanottuna hirtetty koira. (s. 89)

Jensen aloittaa uuden Oxen-dekkarisarjan kirjalla Hirtetyt koirat. Niels Oxen on mielenkiintoinen tuttavuus, jonka persoonallisuutta ja taustaa valotetaan kirjassa vähitellen. Oxen on eliittisotilas, hän on työskennellyt poliisina ja taistellut menestyksellisesti Afganistanin ja Balkanin sodissa. Muistoina ovat arvokkaat kunniamerkit, mutta myös rankkojen kokemusten mukanaan tuoma posttraumaattinen stressireaktio (Post Traumatic Stress Disorder).  

Oxen asuu Kööpenhaminassa täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Oikeastaan koko ihmistä ei ole olemassakaan, hänellä ei ole osoitetta, yksikään viranomainen ei tiedä hänestä yhtään mitään. Näin ollen hän ei myöskään saa mistään rahaa, joten ruokarahaa hän saa keräämällä pulloja ja ruokaa tonkimalla kauppojen jäteastioita. Kaikki tapahtuu yhteistyössä Oxenin Mister White -koiran kanssa. 

Oxen haluaa itselleen täydellistä rauhaa ja siksi hän lähtee koiransa kanssa asumaan Jyllannin metsiin. Saatuaan leirinsä valmiiksi hän lähtee tutustumaan lähistöllä olevaan Norlundin linnaan. Linnan pihalla hän näkee hirtetyn koiran, joka kuuluu linnassa asuvalle diplomaatti Corfitzenille. Käy ilmi, että hirtetty koira ennakoi omistajansa kuolemaa. Sitten Oxenin oma koira Mister White surmataan. Onko Oxen seuraavana tapettavien listalla? Tiedustelupalvelun sympaattinen, leppoisa johtaja Alex Mossman esittää Oxenille pyynnön yhteistyöstä.

Well. Minä olen vähän miettinyt. Mitä jos tulisit minun hommiini selvittämään tätä niin sanottua Corfitzenin tapausta? Sinulla on erityistaitoja. Kaiken lisäksi sinulla on poliisikokemusta. Järjestely olisi tietenkin täysin epävirallinen. Saisit hyvän palkkion. Erittäin hyvän. (s. 78)

Oxen suostuu ja saa työparikseen Margrethe Franckin. Yksin eläneelle ja sotatraumoista kärsivälle Oxenille yhteistyö Franckin kanssa tuottaa aluksi vaikeuksia, mutta hän ymmärtää, että tavoitteisiin pääseminen edellyttää avoimuutta ja luottamuksellisuutta. Kaikki tapahtumat kulminoituvat lopuksi avainsanaan Danehof, joka on on satoja vuosia vanha salaseura. Käykin ilmi, että yhtä ainokaista tekijää ei löydy, vaan rikosten maailmassa ja myös rikosten selvittelyssä kaikilla on kahdet kasvot.

Niels Oxen on kiinnostava henkilö, joka sotatraumoineen herättää lukijan sympatiat. Oxenin yöt täyttyvät painajaisista, joita sotamuistojen Seitsikko tuo mukanaan. Oxenin toiminta on vertaansa vailla. Useimmiten hän ei ennätä suunnittelemaan toimintaansa, vaan hän toimii sotataustan antamalla varmuudella ja vaistonvaraisuudella. Sympaattisiksi henkilöiksi osoittautuivat myös Oxenin työpari Margrethe Franck sekä tiedustelupalvelun johtaja Axel Mossman - leppoisa well-mies, joka hänkin pelaa monilla korteilla. Mossman? PET:n johtaja, joka jakeli käyntikorttejaan ja salaista puhelinnumeroaan sotaveteraaneille ja entisille terrorismintorjuntapoliiseille. (s. 163)


Jensenin kirja vie mukanaan ja lukijan on aina vain päästävä eteenpäin saadakseen selville, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirjan vahvuuksina pidän intensiivistä juonen punontaa sekä vetäviä henkilöhahmoja. Jensen on erinomainen kirjoittaja, jonka kirjoitustyyli samoin kuin jännittävä juoni koukuttavat lukijan. Lukijan on helppo nähdä tapahtumat mielessään elokuvamaisesti. Kirjan esittelytekstistä käykin ilmi, että sarjan TV- ja elokuvaoikeudet on jo myyty SF Studios -tuotantoyhtiölle.  

Kirjassa vilahtelee paljon paikannimiä. Olisinkin kaivannut Tanskan karttaa paikannimien paikantamiseen. Muutamia paikannimiä googlasin ja löysinkin mm hotellit Rold Storkron ja  Bramslevgaardin, joissa Oxen ja Franck asuivat työmatkoillaan.

Hotelli Bramslevgaard

Uskon, että kyllä Jensen taas löytää Oxenin jostakin maailman kolkasta ja niin pääsemme jälleen Oxenin vauhdikkaaseen kyytiin. 

Jens Henrik Jensen