Maire Soiluva: Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi. Aurinko Kustannus. Kannet, typografia ja taitto Iiris Kallunki. 223 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
Sitä, mitä elämä on nyt, emme osanneet koskaan kuvitella. Onneksi. (s. 145)
Porilainen toimittaja ja kirjailija Maire Soiluva, joka on aiemmin kirjoittanut teoksen Rakkautta ruudun takaa, kuvaa uusimmassa kirjassaan vanhenemista.
Maire, 60 vuotta, pohtii omaa vanhenemistaan, muistelee omaa nuoruuttaan ja miettii, mitä kaikkea ikä tuo tullessaan. Mistä virastosta lupa? koostuu pienistä eri teemoja käsittelevistä luvuista. Soiluva on sujuvasanainen kirjoittaja. Ihastuin hänen nerokkaaseen ja napakkaan taitoonsa käyttää huumoria kirjassaan. Myös oivaltavat sananlaskut lisäävät lauserakenteiden elävyyttä. Kirja on helppolukuinen, mutta ei yhdentekevä. Lukija jää miettimään asioita vielä lukemisen jälkeen.
Kirjan pääteemana on siis vanheneminen. Kaikki vanhenevat, se on tosiasia, mutta nykyisen asenteen mukaan emme saisi vanhentua emmekä saisi näyttää vanhoilta. Ikä ei saa näkyä. (s. 164) Tämä johtaa helposti vanhojen ihmisten eristäytymiseen kaikesta sosiaalisesta elämästä, koska he kokevat, etteivät kelpaa. On niin helppo sanoa, että mene ihmisten ilmoille. Ala vain jutella ihmisille, ota kontaktia. Kutsu kylään, mene jonnekin. (s. 174)
Toisaalta ikääntymiseen liittyy mukaviakin asioita. Ikääntyneenä voimme antaa itsellemme luvan ottaa elämästä kaikki ilo irti, enää ei tarvitse välittää, mitä muut meistä ajattelevat. Enää en jaksa olla vaatimaton, vaitelias ja ahkera. Näytän mitä osaan, sanon mitä ajattelen ja voipi olla, että pesen ikkunat vain kerran vuodessa, unohdan joulusiivouksen enkä edes mankeloi lakanoita. (s. 58) - Tähän voi varmasti yhtyä monikin ikääntynyt, minäkin, vaikka tosin siihen minusta ei ole, että jättäisin joulusiivouksen väliin.
Hymyilemään pisti sekin oivallus, että Maire bussissa matkustaessaan kehottaa nuorta naista, jonka laukku täyttää viereisen penkin, ottamaan laukun pois, jotta penkille voi istua. Näin olen itsekin halunnut tehdä monestikin, en vain ole saanut sitä tehdyksi.
Kirjan viehätysvoima on oivallisessa huumorin käytössä. Tässä otteessa Maire ystävineen pohtii elämän loppumista ja hautajaisia sekä sopivan uurnan valintaa. Ja lukija ei voi muuta kuin hymyillä.
Se oli Mailan näköinen, sellainen suoralinjainen ja neutraali, huomiota herättämätön. Mutta ilmoitus samalla sivulla kiinnitti huomiotani. - Muna uurna, erikoistarjouksessa. - Herranen aika, Anna totesi, tarvitaanko nyt niillekin omansa? Entä erikseen? En ole kuullutkaan, näytä. (s. 71). Kuolema tavoitti Annan, Mairen ystävän. Anna halusi, että minä puen. Ettei kukaan muu näe. Puhtaat alusvaatteet. Ehjät sukkahousut. Liivit. Hame. Kengät, käsilaukku. (s. 88) Käsilaukku, siellä oli virsikirja ja nenäliina. (s. 87)
Kuolemaa pohditaan kirjassa paljon, ehkä liikaakin, mutta onneksi huumorin sävyttämänä. Kuolema on yksi niistä asioista, joille on keksitty eniten kiertoilmaisuja. Joku heittää lusikan nurkkaan, toinen vaihtaa hiippakuntaa, joku siirtyy ilmavoimiin ja kolmas vain delaa. Voi myös siirtyä ajasta ikuisuuteen, kasvaa koiranputkea, palauttaa pizzan tai syödä porkkanaa alapuolelta. (S. 182)
Kaikkea kirjassa vanhenemiseen liittyvää en kuitenkaan täysin allekirjoita. Ensinnäkin, Maire on vain 60-vuotias. Hän on ulkonäöltään ränsistynyt - ainakin omasta mielestään, niin muistamaton - ainakin omasta mielestään. Tosiasiahan on, että 60-vuotias ei ole vielä vanha. Sehän on vielä parasta työssäoloaikaa. Kirjassa tulee esille myös usein vanhenemiseen liitettäviä kliseitä, mm se että vanhuksen elämään mahtuu vain yksi tapahtuma viikossa. Keskiviikon parturiin meno edellyttää kahden päivän valmistautumista ja loppuviikko menee ihmetellessä. Siinä se Mairen viikko meni.
Nyt sen uskaltaa sanoa, kun on tarpeeksi vanha. Että ennen moni asia oli myös oikeasti paremmin. (s. 153)
 |
| Maire Soiluva (kuva Leena Koivisto) |
Satuinkin ihan ajankohtaiseen kirjaesittelyysi kun näitä samoja asioita järjestelen, olet poiminut kirjasta mielenkiintoiset asiat! Pitänee poiketa taas meidän kirjasto Leijassa.
VastaaPoistaVarmasti sinäkin tykkäät tästä. Niin on napakasti ja vauhdikkaasti kirjoitettu.
PoistaVarmaaan ihan hyvä kirja. Varsinkin kun on huumorilla kirjoitettu! Mutta tosiaan eipä 60-vuotias vielä ole vanha. Eivätkä kaikki asiat ole ikäkysymyksiä. Jollain vanhalla ihmisellä voi olla paljon menoa ja meininkiä ja jollain nuoremmalla taas hiljaiseloa.
VastaaPoistaIhan mukava luettava kaunokirjojen välilukemisena. Totta, läheskään kaikki asiat eivät ole ikäkysymyksiä, enemmänkin yksilökohtaisia.
PoistaHauska postaus, hauska kansi ja kirjan nimi:) Tämän luki kepeällä huumorilla höystettynä välipalana ja erityisesti nauttien Soiluvan onnistuneesta ja herkullisesta sanaruletista kuten: "arjensietokyvyn alenema" ja "ryhtymisrajoitteinen"...
VastaaPoistaMutta muutamin samoin reunahuomautuksin; ensinnäkin: ikä on pelkkä numero ja kuten totesit kuusikymppinen ei ole virallisestikaan vielä vanha ja niitä pystyynkuolleita keloja on tullut vastaan huomattavasti nuoremmissakin. Tämä päivänä eivät myöskään tietynikäiset ole homogeeninen ryhmä vaan sangen erilaisia toimijoita.
Toisekseen jäin myös kaipaamaan jämptimpää viimeistelyä ja jäsentelyä, kompaktimipi muoto/rakenne olisi ollut eduksi kokonaisuudelle.
Aihe on tärkeä ja Soiluvan positiivinen ja pohdiskeleva tapa lähestyä sitä lempeydellä, ymmärtäväisyydellä ja pilkesilmäisesti on aseistariisuva sekä puree lukijaan paljon nasevammin kuin ryppyotsainen ruikutus ruttuisuudesta ja alleista. Mukavaa talveapukkaavaa loppuviikkoa:)
Hyvin kommentoit Takkutukka. Tämän kirjan ehdoton vahvuus on Soiluvan kieli, huumori kannattelee kirjaa. Ehkä vanhoja ihmisiä kohdellaan tässä kirjassa joukkona, jossa kaikki sopivat samaan muottiin. Kyllä kaikkiin ikiin mahtuu monenmoista persoonaa. - Mukavaa viikon jatkoa myös sinulle.
PoistaKuulostaa hauskalta, ja pystyn hyvin eläytymään moneen kertomaasi. Voin kyllä nyt (55 v) pyytää siirtämään laukun tyhjältä paikalta! Hirveän vapauttavaa, kun ei enää tarvitse olla vaatimaton, vaitelias ja ahkera (vaikka tietysti silti ollaan, kun siihen on totuttu). Mutta tuo juttu: 60-vuotias on vanha ja ränsistynyt, noin esimerkkinä ja yleistapauksena? Ehkä kirjoittaja on erehtynyt vuosikymmenestä, meillä eläköitymisikä on vasta 65, ja sitä ennen ollaan täysillä mukana työelämässä ja bisneksessä, samoin tavoittein kuin nuoremmat. Mutta mielestäni paremmissa asemissa: ei ole pienten lasten hoitohommia, on opittu pukeutumaan sään mukaan ja liikkumaan kunnon mukaan - ei tule pikkusairauksia tai urheiluloukkaantumisia - kokemus auttaa selviämään tilanteesta kuin tilanteesta. Viisi palaveria päivässä ei ole kumma juttu. Jne. Uurnan valintaa ei juuri ehdi miettimään, kun on työn lisäksi mies, lapsenlapset ja muu perhe, mökkihuusholli, harrastukset ja kaverit... Ehkä kirjan päähenkilön ikävuosien määrä pitäisikin olla parikymmentä vuotta eteenpäin, jotta ollaan todellisuudessa?
VastaaPoistaHyviä ajatuksia Arja. Näitä minäkin mietin kirjaa lukiessa.
PoistaMaire 60-v on kuin vanha nainen viime vuosisadan alussa. Eikä kuvaus sovi jokaiseen silloinkaan. Kuitenkin tämä vaikuttaa sellaiselta kirjalta, jonka haluan lukea. Tuota yhtä kiertoilmaisua en ollut kuullutkaan ja se ei juuri nyt kuulosta hauskalta. Tuo kiertoilmaisu on: "Joku siirtyy ilmavoimiin". (Lapsenlapsi on tänään yhdessä karsintavaiheessa pyrkiessään lennostoon).
VastaaPoistaKannattaa lukea tämä Kirsti. Kiva humoristinen kirjoitustyyli. Minullekin oli outoja jotkut noista kuolema-ilmauksista, esim palauttaa pizzan.
PoistaIässä on hyvää vapaus: vapaus olla miettimättä muiden mielipiteistä, ei ole miellyttämisen pakkoa ja uskaltaa jättää mm. ne siivousnormit täyttämättä :) En ajattele ikää enkä tunne itseäni vanhaksi, paitsi väsyneenä. Esim. tänään parin päivän lumityöt (ja ulkona odottava lumikaaos) ovat saaneet huomaamaan, että jossain tuntuu enempi kuin nelikymppisenä!
VastaaPoista