Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos. 2025. Kansi: Pauliina Mäkelä. 249 sivua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeättömään, fiktiiviseen teollisuusyhteisöön. On helppo kuvitella, että paikkakunnalla vallitseva todellisuus on tyypillistä monille suomalaisille paikkakunnille, joista teollisuus syystä tai toisesta on hiipunut. Kirjan fiktiivisella paikkakunnalla on ennen paperitehdasta sijainnut ruukki. Kirjailija itse on kotoisin Eurasta, jossa on ollut sekä ruukki että paperitehdas, joten kirjan tapahtumilla saattaa olla yhtymäkohtia kirjailijan lapsuuden ympäristöön.

Kirjan kertoja/eräs ihminen palaa kotiseudulleen, teollisuuspaikkakunnalle, jossa tehtaan toiminta on lopetettu. Paikkakunnan kaikki toiminnot olivat keskittyneet tehtaan ympärille. Tehdas oli taannut varman työpaikan ja sen myötä asunnon, lapset olivat olleet tehtaan päiväkodissa ja myös harrastukset olivat sidoksissa tehtaan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ja kun tehtaan toiminta päättyi, merkitsi se lähes kaiken toiminnan loppumista. Liikekeskuksessa sijainneet ruokakauppa, vaateliike, koruliike ja poliisilaitos lopettivat toimintansa. Vain "kaljakuppila suureni ja suureni ja oli sitten yökerho". Mutta kaljakuppilayökerho tuhopoltettiin. Sen jälkeen aluetta kutsuttiin paloaukeaksi. Nyt on ruokakauppa ja Möykky, missä Ritvasaatana hallitsee ja myy kaljaa harvoille kyläläisille. 

Kertojan vanhemmat ovat kuolleet. Isä oli halunnut pois tehtaan asunnosta ja oli rakentanut talon, jota kertoja kutsuu linnoitukseksi. Sinne kertoja menee, mutta vain käymään, kuten hän uskottelee itselleen. Kertoja palaa muistoihinsa, isän väkivaltaan, omaan arvottomuuteensa, isän väheksyntään. Miksi veli oli aina jotakin, kertoja ei ollut mitään? Elämää hallitsi isän alkoholismi. "Kaikki liikkuivat isän mielen mukaan. Hän meni mustaksi, kaikki alkoivat varoa, valmistautua, masentua, pelätä. Isä ahdistui, kaikki ahdistuivat, syyllistyivät, jos kohtasivat ilon hetken silloin, kun isä ei ollut iloinen, eikä isä yleensä ollut." Läpi kirjan kertoja palaa tiettyyn ahdistavaan kouluajan muistoon: taloonsa linnoittauneella isällä oli ase ja hän piti asemiaan ampumalla. Seurauksena oli poliisien piiritystilanne.

Isän väkivaltaisuus oli saanut kertojan/erään ihmisen lähtemään kotoa. "...häneltä meni kuppi nurin lopullisesti jo teini-iässä, kun isä viimeisen kerran hyökkäsi kimppuun, kaatoi, hakkasi lattiaa vasten ja sylki erään ihmisen naamalle. Silloin eräs ihminen päätti: minäpä lähden." Hän odotti vielä isän anteeksipyyntöä, mutta turhaan.

Niemen kirja ei suinkaan ole ensimmäinen teos, jossa palataan ahdistavaan lapsuuteen, jota hallitsee narsistinen, alkoholisoinut ja väkivaltainen isä. Samantyyppisiä tapahtumia kuvaa mm. Joonatan Tola kirjassaan Punainen planeetta (Otava 2021). Tällaiset alkoholismikirjat eivät kuulu suosikkikirjoihini. Niemen kirjan pelastaa kirjoittajan kirjoitustyyli. Teksti ei etene kronologisesti "siistinä" juonena, vaan on ihan omanlaistansa, tarkoituksella rosoista, keskeneräisen tuntuista. Kirjan tunnelma kiehtoo, se herättää tunteita eikä jätä lukijaa kylmäksi. 

Lukijan on hyväksyttävä se, että kaikkea ei avata tai selitetä, paljon on sellaista, mistä joutuu miettimään, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Aika paljon on sellaistakin, mikä jäi minulta ymmärtämättä. Kertoja/eräs ihminen huomaa, että vaikkakin ahdistavia muistoja on paljon, synnyinseudusta ei voi täysin irrota.

Kirjan kansi ei houkuttele tarttumaan kirjaan, mutta kun on lukenut kirjan, on helppo ymmärtää kannen symboliikka. Kertojan pään sisällä vallitsee pieni sotatilanne. 

Kirja oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2025.