Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos. 2025. Kansi: Pauliina Mäkelä. 249 sivua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeättömään, fiktiiviseen teollisuusyhteisöön. On helppo kuvitella, että paikkakunnalla vallitseva todellisuus on tyypillistä monille suomalaisille paikkakunnille, joista teollisuus syystä tai toisesta on hiipunut. Kirjan fiktiivisella paikkakunnalla on ennen paperitehdasta sijainnut ruukki. Kirjailija itse on kotoisin Eurasta, jossa on ollut sekä ruukki että paperitehdas, joten kirjan tapahtumilla saattaa olla yhtymäkohtia kirjailijan lapsuuden ympäristöön.

Kirjan kertoja/eräs ihminen palaa kotiseudulleen, teollisuuspaikkakunnalle, jossa tehtaan toiminta on lopetettu. Paikkakunnan kaikki toiminnot olivat keskittyneet tehtaan ympärille. Tehdas oli taannut varman työpaikan ja sen myötä asunnon, lapset olivat olleet tehtaan päiväkodissa ja myös harrastukset olivat sidoksissa tehtaan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ja kun tehtaan toiminta päättyi, merkitsi se lähes kaiken toiminnan loppumista. Liikekeskuksessa sijainneet ruokakauppa, vaateliike, koruliike ja poliisilaitos lopettivat toimintansa. Vain "kaljakuppila suureni ja suureni ja oli sitten yökerho". Mutta kaljakuppilayökerho tuhopoltettiin. Sen jälkeen aluetta kutsuttiin paloaukeaksi. Nyt on ruokakauppa ja Möykky, missä Ritvasaatana hallitsee ja myy kaljaa harvoille kyläläisille. 

Kertojan vanhemmat ovat kuolleet. Isä oli halunnut pois tehtaan asunnosta ja oli rakentanut talon, jota kertoja kutsuu linnoitukseksi. Sinne kertoja menee, mutta vain käymään, kuten hän uskottelee itselleen. Kertoja palaa muistoihinsa, isän väkivaltaan, omaan arvottomuuteensa, isän väheksyntään. Miksi veli oli aina jotakin, kertoja ei ollut mitään? Elämää hallitsi isän alkoholismi. "Kaikki liikkuivat isän mielen mukaan. Hän meni mustaksi, kaikki alkoivat varoa, valmistautua, masentua, pelätä. Isä ahdistui, kaikki ahdistuivat, syyllistyivät, jos kohtasivat ilon hetken silloin, kun isä ei ollut iloinen, eikä isä yleensä ollut." Läpi kirjan kertoja palaa tiettyyn ahdistavaan kouluajan muistoon: taloonsa linnoittauneella isällä oli ase ja hän piti asemiaan ampumalla. Seurauksena oli poliisien piiritystilanne.

Isän väkivaltaisuus oli saanut kertojan/erään ihmisen lähtemään kotoa. "...häneltä meni kuppi nurin lopullisesti jo teini-iässä, kun isä viimeisen kerran hyökkäsi kimppuun, kaatoi, hakkasi lattiaa vasten ja sylki erään ihmisen naamalle. Silloin eräs ihminen päätti: minäpä lähden." Hän odotti vielä isän anteeksipyyntöä, mutta turhaan.

Niemen kirja ei suinkaan ole ensimmäinen teos, jossa palataan ahdistavaan lapsuuteen, jota hallitsee narsistinen, alkoholisoinut ja väkivaltainen isä. Samantyyppisiä tapahtumia kuvaa mm. Joonatan Tola kirjassaan Punainen planeetta (Otava 2021). Tällaiset alkoholismikirjat eivät kuulu suosikkikirjoihini. Niemen kirjan pelastaa kirjoittajan kirjoitustyyli. Teksti ei etene kronologisesti "siistinä" juonena, vaan on ihan omanlaistansa, tarkoituksella rosoista, keskeneräisen tuntuista. Kirjan tunnelma kiehtoo, se herättää tunteita eikä jätä lukijaa kylmäksi. 

Lukijan on hyväksyttävä se, että kaikkea ei avata tai selitetä, paljon on sellaista, mistä joutuu miettimään, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Aika paljon on sellaistakin, mikä jäi minulta ymmärtämättä. Kertoja/eräs ihminen huomaa, että vaikkakin ahdistavia muistoja on paljon, synnyinseudusta ei voi täysin irrota.

Kirjan kansi ei houkuttele tarttumaan kirjaan, mutta kun on lukenut kirjan, on helppo ymmärtää kannen symboliikka. Kertojan pään sisällä vallitsee pieni sotatilanne. 

Kirja oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2025.  

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Gummerus. 2023. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 374 sivua.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai vuonna 2023 tietokirjailija, toimittaja Antti Järvi kirjallaan Minne katosi Antti Järvi? Voittajan valitsi Linda Liukas. Kirja on kertomus Järven "kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä".

Isoisoisä syntyi Jaakkimassa, Laatokan Karjalassa vuonna 1882. Nuorena miehenä hän matkasi yhdeksäksi vuodeksi Yhdysvaltoihin. Palattuaan takaisin Jaakkimaan hän avioitui 14 vuotta nuoremman Sanna Tapanaisen kanssa. He saivat viisi poikaa. Antille oli tärkeää saada perheelle oma talo, joka rakentuikin 1930-luvun lopulla Vaaran kylään Jaakkimaan. Talo oli iso, kuusi huonetta ja sauna. Pojat menivät mukaan suojeluskuntajärjestön toimintaan. "Elämä löysi uomansa, eikä mikään tuntunut ennakoivan sitä, mitä tuleman piti."

Kun talvisodan myötä tuli evakuoinnin aika, Sanna lähti Rovaniemelle nuorimman pojan kanssa. Vanhemmat pojat olivat jo saaneet kutsun sotimaan. Antti jäi töihin Jaakkimaan. Välirauhan solmisen jälkeen, kun suomalaiset evakuoitiin venäläisten alta Karjalasta, Antti ei lähtenyt perheensä luo Suomen puolelle, vaan jäi Jaakkimaan. Sieltä hänet siirrettiin Sortavalaan, jossa Seminaarinkatu 6:ssa asui muitakin suomalaisia, "kolmessa talossa lähes kolmekymmentä."

Miksi Antti Järvi jäi Neuvostoliiton puolelle, Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan? Tämä askarrutti Sannaa ja poikia. Poliittisista syistä? Henkilökohtaisista syistä? Oliko kotiseutu rakkaampi kuin vaimo ja lapset? Sanna oli peloissaan ja ahdistunut.  "Hänellä ei ollut rahaa eikä omia tavaroita. Hänen miehensä oli kadonnut. Se, mitä Antti oli tehnyt, oli räikeässä ristiriidassa siihen, mitä yleisesti ajateltiin sopivaksi tai kunnialliseksi." 

Onnekasta kuitenkin oli, että Antilta tuli silloin tällöin kirjeitä, joten tiedettiin hänen olevan elossa. Kirjeet olivat kömpelöitä, kirjeiden kirjoittaja ei ollut tottunut kirjoittamaan, mutta tärkeintä oli, että tiedettiin Antin olevan elossa. Kunnes sitten kirjeitä ei enää tullut.

Rajan taakse jäi vapaaehtoisesti 155 henkiöä, tosin tarkkaa lukua ei kai tiedä kukaan. Näiden ihmisten kohtaloita ja syitä Neuvostoliittoon jäämiselle ei juuri ole tutkittu. Antti Järven myötä asiaan saadaan lisävalaistusta. Antin ohella Järvi valottaa myös sivupersoonien elämää ja taustoja, jotka mielestäni olisivat voineet jäädä pienemmällekin huomiolle. 

Kirja on romaanimainen tietokirja (huh mikä termi!). Se on helposti luettava ja pitää otteessaan loppuun saakka. Viitejärjestelmä on kiinnostava. Lähteiden viitteet eivät löydy tekstistä, kuten normaalisti, vaan ne löytyvät kirjan lopusta sivujärjestyksessä. Kirjailija kehystää Antti Järven elämän yleistiedolla sodan alkamisesta sodan loppuun saakka. 

Miksi Antti Järvi jäi Karjalaan? Se on askarruttanut Järven sukua jo pitkään. Kun Antti Järven setä kääntyi Antin puoleen ja pyysi tätä selvittämään isoisoisän kohtalon, Antti otti haasteen vastaan. Sen Antti tiesi, että suvussa ei isoisoisästä puhuttu, jotakin hävettävää hänen elämäänsä liittyi. Historian kirjojen ja arkistojen penkominen, lukuisten haastatteluiden tekeminen ja matkustaminen tapahtumapaikoille toi tulosta. Totuus isoisoisästä selviää, tai ainakin osa siitä.  

Kiitos Antti Järvi. Upea kirja. Järven kirjan valinta Finlandia-voittajaksi oli nappivalinta. 

Niina Niskanen: Harakanmuna

                                                                        
        

 Niina Niskanen: Harakanmuna. Palvelijattaret-sarja. Otava. 2026. Kansi: Piia Aho, Mirella Mäkilä. 471 sivua.

Ennakkokappale kustantajalta

Harakanmuna on ensimmäinen osa Niskasen Palvelijattaret-sarjassa. Harakanmuna kuvaa sarjan nimen mukaisesti palvelijattarien, tarkemmin sanoen kahden piikatytön, elämää Helsingissä syyskuusta 1915 maaliskuuhun 1918. Kuusitoistavuotias Milda lähtee etsimään parempaa tulevaisuutta Helsingistä. Matkaan tuppautuu väkisin Mildan vastusteluista huolimatta kaksitoistavuotias sisko Lelu. Arka, syrjitty, "tyhmätär, rumukka risalelu" Lelu ei halua mitään muuta kuin saada olla siskonsa kanssa. 

Milda saa piian paikan Kortepalojen arkkitehtiperheestä, jossa hän pääasiassa hoitaa perheen kuolevaa mummoa. Lelu pääsee tohtori Kitterbergin perheeseen. Yhteensattumien myötä molemmat tytöt päätyvät piioiksi professori Bodholmin perheeseen. Tytöt tekevät parhaansa miellyttääkseen isäntäperhettä. Mutta sekään ei riitä, vielä enemmän pitää olla mieliksi ylemmille palvelijattarille, pääpiialle ja keittäjättärelle. Erityisesti pääpiian vihamielinen katse on usein tarkempi ja terävämpi kuin talon rouvan. 

Mildalla on kykyä suoriutua hyvin tehtävistään. Työ on rankkaa, mutta Milda ei valita. Milda osaa olla nöyrä, mutta hänestä löytyy luonnetta sanomaan vastaan, jos jokin asia ei mene niin kuin kuuluisi. On tosin tilanteita, jolloin tekisi mieli potkaista ja irvistää, vaikkapa silloin, kun tarjoilutilanteessa perheen vieras tunki sormensa Mildan hameen alle. Mutta kaikki tulee ottaa tyynesti vastaan - potkaisematta ja irvistämättä.  Kun Milda kerran päästi näkyviin uppiniskaisen ilmeen, ..."hän näki Hennyn käden nousevan ja tulevan kohti, ehti kääntää kasvojaan poispäin, ja sitten isku osui suoraan korvalle." 

Lelu on reppana ja yksin jätetty. Milda huutaa ja on tyly Lelulle, koska Milda kokee, että Lelu pilaa hänen elämänsä. Lelun lohtuna ja tukena on koko ajan lähistöllä lentävä pikkuharakka, jonka kautta Lelu suodattaa tunteitaan. "Leenukka osoittaa minua ja kysyy jotakin. En ymmärrä. Osaan sanoa vain hei ja tak. Ei ruotsi pysy päässäni, sanat polkeutuvat pikkuharakan vihaisiin töröjalkoihin. Leenukka hankaa päätään ja pörröttää tukkaansa, osoittaa taas minua. Niin, tukka pitää pestä ja siinä on iso työ." Lukijan myötätunto on Lelun puolella erityisesti silloin, kun Lelu joutuu todellisiin vaikeuksiin. Mildan suorainen viha pikkusiskoa kohtaan ihmetyttää ja jopa raivostuttaa. Miten nuori nainen voi olla niin vihainen toista ihmistä kohtaan, ja tässä tapauksessa vihan kohteena on oma sisko. 

Niskanen piirtää hyvää ajankuvaa 1900-luvun alun Helsingistä. Piikatyttöjen asema ei ole ollut kadehdittava. He olivat palvelijattarien hierarkiassa alimpia. Heidän osakseen jäivät raskaat työt ja hyvin pitkät työpäivät. Kirja kuvaa onnistuneesti myös nuorten piikatyttöjen seksuaalista heräämistä. Saattoi vain toivoa, että isäntäperhe kohtelisi hyvin piikojakin. Niskanen nostaa esiin aikakaudelle tyypillisiä ilmiöitä, kuten aikakauden tapoja ja poliittisia tapahtumia. Sisällissota näkyy monin tavoin, taisteluina kadulla, pommituksina, kuolemina, hautajaissaattueina ja yhä kasvavana nälänhätänä. 

Niskasen kieli on väkevää ja hyvin ilmaisuvoimaista. Kirjassa on omaperäistä sanastoa ja tehokkaita, tunteita herättäviä kielikuvia. "Koko kesän Mariankadun huoneisto on nukkunut. Sen kylki on kohoillut ja laskenut tasaiseen tahtiin, verhoilla peitetyt silmät  ummessa, luomilla pölyä. Hengitys on muuttunut tunkkaiseksi ja kertynyt isoiksi kasoiksi nurkkiin, ja kohta se saattaa kääntää kylkeään, koska se alkaa herätä jo."   

Odotan mielenkiinnolla jatkoa sarjalle. Mielelläni kuulisin lisää Mildan ja Lelun elämänvaiheista. 

Ratinen Suvi: Pakolainen

 

Suvi Ratinen: Pakolainen. Otava. 2025. Lukija Mirjami Heikkinen. Storytel. 8T 11M

Suvi Ratinen on tarttunut kiinnostavaan aiheeseen: kirjailija Aino Kallaksen pakolaisvuosiin. Aino Kallas (1878-1956) tunnetaan monipuolisena kirjailijana. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu romaaneita, matkakertomuksia, novelleja, runoja ja päiväkirjoja. Ehkä parhaiten Kallaksen tuotannosta tunnetaan romaani Sudenmorsian sekä mielenkiintoiset päiväkirjat. Kallas oli tunnettu ja arvostettu kirjailija jo eläessään. Nyt Ratinen nostaa Aino Kallaksen persoonan ja kirjat kauniisti esille.

Aino Kallaksen, os. Krohn, isä oli tunnettu fennomaani Julius Krohn. Aino kävi koulua Helsingissä ja avioitui vuonna 1900 virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa. Avioliiton myötä Kallas menetti Suomen kansalaisuuden. Aviopari asui ensin Pietarissa, mutta muutti vuonna 1904 Tarttoon Viroon. Heillä oli viisi lasta: Virve, Laine, Sulev, vauvana kuollut Lembit ja Hillar. 1920-luvulla Oskar Kallas oli Viron suurlähettiläänä Lontoossa. Lontoosta tulikin Kallasten kotikaupunki kahdeksitoista vuodeksi.

Ratinen on valinnut tarkastelun kohteeksi Aino Kallaksen elämänvaiheista sodanjälkeiset vuodet, niin kutsutut pakolaisvuodet ja samalla myös Kallaksen elämän viimeiset vuodet. Kallas matkusti vuonna 1944 laivalla Virosta Ruotsiin, mistä 66-vuotias kirjailija oli saapa turvapaikan. Viroon ei voinut jäädä, koska Neuvostoliitto oli vallannut maan. Suomeen Kallas olisi halunnut jäädä, mutta valvontakomission valta esti senkin mahdollisuuden. Ruotsi tarjosi turvapaikan niin Kallakselle kuin monille tuhansille virolaisille.

Kallaksesta tuntui hyvältä, että oli turvapaikka, mutta ei se onnellisuutta eikä edes hyvää oloa taannut. Ikävä oli kova, läheiset olivat kaukana, rakas aviomies oli kuollut. Sairauksiltakaan ei voinut välttyä. Tuntui nöyryyttävältä olla toisten huollettavana, kun liikuntakyky heikkeni. Oli vain muistot ja kirjoittaminen. Muistoissaan Kallas palasi yhä uudelleen Virossa ja Englannissa vietettyihin vuosiin.

Aino Kallas oli sitkeä nainen vielä viimeisinä elinvuosinaan. Hänen oli vaikeaa luopua kirjoittamisesta, vaikka vointi heikkeni. Onneksi oli Otava ja Heikki Reenpää, joka jaksoi valaa Ainoon uskoa. Reenpää kehotti kirjoittamaan ja vakuutti, että Kallaksen kirjojen myynti oli varmaa. Niin syntyivät mm. päiväkirjat, peräti viisi päiväkirjaa, jotka kattoivat vuodet 1897-1931. Päiväkirjojaan Kallas joutui lukemaan tarkkaan ja pohtimaan, mitä täytyi jättää julkaisematta poliittisen tilanteen takia.

Kallas palasi takaisin Suomeen saatuaan takaisin Suomen kansalaisuuden. Hän kuoli vuonna 1956.

Oletan, että Aino Kallaksen pakolaisvuodet eivät ole lukijoille kovin tuttuja. Siksi onkin ilahduttavaa, että Ratinen on valinnut juuri tämän elämänvaiheen kirjansa aiheeksi. Lukijan on helppo huomata, että Ratinen on perehtynyt perusteellisesti Aino Kallaksen elämään ja kirjalliseen tuotantoon. Hän onkin onnistunut erinomaisesti tavoittamaan Aino Kallaksen sielunmaiseman ja kirjoittamaan tämän tämän tuntoja ikään kuin sisältäpäin.

Lämmin suositukseni tälle kirjalle. Ehkäpä kirja innostaa lukijoita tutustumaan Aino Kallaksen laajaan tuotantoon.

Minna Rytisalo: Sylvia

 

Minna Rytisalo: Sylvia. WSOY. 2025. Kansi: Ville Laihonen. 296 sivua.

Minna Rytisalo nostaa esille aikoinaan Suomen Lapissa tunnetun, mutta nyt jo unohdetun salaperäisen Sylvian. Nainen tunnettiin eri yhteyksissa eri nimillä. Milloin hän oli  Sylvia von der Moer, milloin Petronella von der Moer, milloin taas pelkkä Petronella tai sitten Antoinette tai Moore-McCormick. Hänellä oli monta nimeä, ja oli hänestä moneksi muillakin tavoin. Hän oli "journalisti, sodastaselviytyjä tai sankaritar, riehakas ja rauhallinen." 

Kirja alkaa Sylvian lapsuuden kuvauksista Hollannista. Eletään vuotta 1946. Sota on juuri päättynyt. Sylvian äidin vointi on heikko ja sisko Elsalla on vauva, jonka sotilasisä ei tiedä olevansa isä. Juutalaiskysymys on koko ajan läsnä. Äidistä tuntuu pahalta, että hänkin hyväksyi juutalaisten kohtalon tekemättä yhtään mitään. "Vaikka joillekin kävi huonosti, meillä ei ollut hätää missään vaiheessa, Elsa ajattelee, koska meidän suonissamme ei virrannut rikolliseksi sanottu veri eikä meidän tarvinnut ommella vaatteisiimme merkkiä niin kuin joidenkin muiden, ja vaikka kaikesta olikin pulaa, me olimme kuitenkin jollain lailla turvassa." Mutta tätä kaikkea Sylvia ei enää ollut näkemässä, sillä hän lähti pois kotoa heti miehityksen päätyttyä vuonna 1945.

Sylvian tie vei moniin maihin, ensin Ranskaan, sitten Venezuelaan ja sieltä edelleen Tunisiaan, Italiaan ja Saksaan. Joka paikasta löytyi ihmisiä, joiden kanssa Sylvia lyöttäytyi yhteen ja joiden kanssa pidettiin hauskaa, huijattiin toista tai ihan vieraita ihmisiä. Aina piti kuitenkin lähteä, levottomuus antoi vauhtia. Suomessa Sylviaa kiinnostivat Helsingin olympialaiset, ja vuonna 1949 hän saapui Helsinkiin toimittajana. Mutta pois oli lähdettävä, koska hotellilaskut jäivät maksamatta. Seuraavaksi tapaamme hänet Suomen Lapista Jäkäläpään tunturijonoilta vaeltamassa geologi Klaus Säynäjärven kanssa. Lemmenjoella Sylvia ystävystyi kullankaivajien kanssa.

Suojelupoliisin huomio kiinnittyi Sylviaan. "Rötösten lista on pitkä ja kuohuttava: petos, valehtelu, huijaaminen, väärällä nimellä esiintyminen, virkavallan pakoilu, vakoilu ja mahdollisesti valtiolliset motiivit!" Tapio Korhonen, suojelupoliisin kanslisti, huomaa tilaisuutensa tulleen. Hän, ja nimenomaan hän, pääsee nappaamaan tämän rikollisen naisen. Ja se kunnia, mitä siitä tulee seuraamaan! "Millaistahan olisi istua kahvilla presidentin kanssa? Tai pääministeri Fagerholmin? Saatan saada mitalin, ja ihan varmasti minusta kirjoitetaan lehdissä." 

Aloitin kirjan äänikirjana, mutta siitä ei tullut mitään. Aikatason vaihtelut hämmensivät, enkä yksinkertaisesti päässyt kiinni juoneen. Vaihdoin printtikirjaan, ja kirjan rakenne avautui. Kuvaillessaan Sylvian persoonallisuuden eri puolia kirjailija antaa puheenvuoron Sylvian eri maissa kohtaamille ystäville, tuttaville, huijatuille ja häntä huijanneille. Sylvia, joka on ollut todellinen henkilö, mutta josta tiedetään varsin vähän, herää eloon Rytisalon fiktiivisissä kuvauksissa. Rytisalo on kirjoittanut Sylvian taitavasti ja rakentanut juonen harkiten. Kaiken ytimessä on kaunis, lyyrinen kieli.

Pidin erityisesti kirjan alku- ja kirjan loppuosasta. Lapsuus ja sodanjälkeinen aika Hollannissa on kuvattu elävästi ja todentuntuisesti. Loppupuolen Lapin luontokuvaukset ovat kerrassaan upeita. Niistä olisin halunnut nauttia vielä enemmänkin. Petronellan kukkulat Lemmenjoella ovat muistona salaperäisestä Sylviasta.

Hautausmaalla - 30 kokemusta

 

Hautausmaalla - 30 kokemusta. Toimittaneet Olli Sarpo, Irja Sinivaara, Tarja Tornaeus ja Jukka Vartiainen. Reuna Publishing House. 2025. 132 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Bongasin Reunan katalogista kiinnostavalta vaikuttavan kirjan: Hautausmaalla - 30 kokemusta. Pidän paljon hautausmaista. Kuljen mielelläni siisteillä ja rauhallisilla hautausmailla. Ulkomailla ollessamme käytämme mielellämme useammankin päivän hautausmaakävelyihin. 

Kirjassa 30 kirjoittajaa kuvaa hautausmaakokemuksiaan. Luen kustantajan sivuilta, että tekstit kirjaan on valittu kirjoituskilpailun perusteella. Kirjoituskilpailuun oli saapunut määräpäivään (30.9.2024) mennessä 412 kilpailutekstiä. Näistä raati valitsi 30 julkaistavaksi Hautausmaa-antologiassa. Kirjoittajilla on hyvinkin erilaisia kokemuksia aiheesta. Ei ole yllätys, että hautausmaat ja kuolema kiinnostavat. Onhan kuolema universaali ja mystinen tapahtuma, johon liittyy voimakkaita tunteita ja joka herättää monenlaisia kysymyksiä. 

Jokainen kirjan teksti liittyy tavalla tai toisella hautausmaihin ja kuolemaan. On tekstejä, joissa kuvataan ystävän, aviopuolison tai lapsen kuolemaa. Lähtökohtana näissä teksteissä on suru. Monessa tekstissä maailmaa kuvataan vainajan silmin. Kuolleet voivat keskustella keskenään hautojen takaa tai vainaja voi tarkkailla elävien maailmaa vaikkapa haudasta tai arkusta käsin. 

Joidenkin kirjoitusten ydin jäi minulta ymmärtämättä, mutta mieleen jäi moniakin kiinnostavia ja koskettavia tekstejä. Hanna Oittisen teksti Ethän sinä ajattele niin? sai minut kyynelehtimään, niin upeasti kirjoittaja kuvaa kuollutta lasta ja lapsen rakkautta ja yhteyksiä elävään äitiinsä. "Tule äiti taas käymään hautausmaalla. Muistellaan sen kesäpäivän onnellisia hetkiä." Pidin paljon myös Jaakko Collinin tekstistä Hautausmaan penkillä. Aviomies on käynyt vaimonsa haudalla joka ikinen päivä jo kahden vuoden ajan. Mies muistelee vaimoaan ja vaimonsa laittamaa herkullista kanttarellikastiketta. "Tulen rakkaani taas huomenna tapaamaan sinua. Käyn ensin aamulabrassa ja sen jälkeen apteekissa. Ottavat taas niitä samoja näytteitä ja reseptit on uusittava." Antologian parhaaksi novelliksi oli palkittu Leena Lepistön novelli Irma. Irma on vauva, joka on kuollut verenmyrkytykseen. Isä käy hakemassa ruumiin lastensairaalasta Helsingistä. Novelli on todella taitavasti kirjoitettu, se on oivaltava, tiivis ja tarkkanäköinen. 

Kirsi Arppo kuvaa novellissaan Kuolema on kasvoton ja monikasvoinen kiinnostavasti ulkomaisia hautausmaita. Kuvausten kohteina ovat Varsova, Kioto, Kolumbia ja Lontoo. Jaakko Tikkasen tiiviissä Maaksi-novellissa kuvataan kuolemia Buchenwaldin keskitysleirillä. Novelli päättyy leirinjohtajan toteamukseen: "Et olisi ikinä uskonut heidän jaksavan liittoutuneiden tuloon asti." 

Tekstit ovat kiinnostavaa luettavaa. Kirjoittajien hautausmaa- ja kuolemakokemukset ovat hyvin erilaisia. Jokainen lukija lukee novelleja omista lähtökohdistaan. Uskon, että jokainen löytää novelleista jotakin omakohtaista ja itselle merkityksellistä.  

Riko Saatsi: Yönistujat

 

Riko Saatsi: Yönistujat. Gummerus. 2025. 191 sivua.

Toisen maailmansodan myötä Feodor, Nasti ja lapset joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon Karjalan Suistamolta. Evakkotaival vei perheen Lapualle. Koska maataloustaustaisia evakkoja ei juurikaan sijoitettu ruotsinkielisiin kuntiin, Feodorin perheen tie vei asutustilalle Nurmekseen, synkkiin ja kivikkoisiin Pohjois-Karjalan korpimetsiin. 

Kovalla työnteolla saadaan talo asutuskuntoon ja pellot tuottamaan. Onneksi lapset ovat hyvänä apuna työnteossa. Sen sijaan vaikeampaa kuin työnteko on sopeutuminen suomalaisuuteen. Karjalankieli ja ortodoksisuus ovat syvällä perheen perinteissä ja ne kuuluvat jokaiseen päivään, mutta ikävää on jatkuva ryssittely ja koulukiusaaminen. Evakot ovat "jotain kymmeniä vuosia jälessä ja henkisesti alemmalla tasolla." Ne, joiden maista oli lohkottu paloja siirtoväelle, olivat kaikkein ilkeimpiä, vaikkakin lunastetut maat olivat usein kelvottomia. 

Kirjan tapahtumat kuvaavat yhden päivän tapahtumia. Mummu Tatjana, joka oli ollut huonokuntoinen jo Suistamolta lähdettäessä, kuolee ja siirtyy tuonilmaisiin. Lukija pääsee mukaan ruumiinvalvojaisiin. Valvojaiset sujuvat perinteen mukaisesti. Nasti pesee ruumiin ja pyytää mummulta anteeksi väärintekojaan. Feodor poikien kanssa tekee mummulle arkun. Nasti valmistaa ruokaa surijoille, joita ilmaantuukin melko iso joukko alkuillasta. "Ristinmerkin tehtyään he jättivät tuomisensa minulle ja menivät kädet ojossa, pysähtymättä Tatjanan luo. He tarttuivat mummua sormista. He silittivät hänen poskiaan ja otsaansa." Lauletaan kolmipyhäveisuuta. Seuraavana päivänä  on hautajaispäivä, joka saa ikävän päätöksen. 

Ortodoksisuuden suhdetta kuolemaan kuvataan kirjassa asiantuntevasti ja myös hyvin kauniisti. Mummu kävi Suistamolla usein kalmistolla ja muisti edesmenneitä läheisiään viemällä heidän haudoilleen ruokaa. "Hautoja, joilla Tatjana kotona kävi - kopautti hautakepillään mullan alta miehensä arkkua ja aloitti Kuulehan ukkoseni..." Ortodoksien kalmistot sijaitsevat vanhoissa metsissä. "Ei täällä ole mitään kalmistoja, Feodor murahti. Hautuumaata hoidetaan kuin vihannesmaata.

Ortodoksinen kalmisto Ilomantsin Hattuvaaran kylässä. Kuva Kari Airola.

Kirjassa on kiinnostava rakenne. Jotkut luvuista alkavat Nastin muisteluilla. Vuosi on 1991, ja Nasti on Joensuun sairaalassa osastolla 2. Repliikit ovat karjalan kielellä. Lukeminen tuotti minulle vaikeuksia, mutta jotakin tekstistä selvisi useammalla lukemisella. Kiinnostavasti karjalankielisten lukujen viimeinen kappale on suomenkielisenä seuraavan luvun alussa. 

Karjalaisten evakkotaipaleesta on kirjoittanut mm. Heikki Turunen, Merja Mäki, Laila Hirvisaari ja Sirpa Kähkönen. Saatsin kirja on autenttisuudellaan tärkeä lisä suomalaiseen evakkokirjallisuuteen. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen katsomaan Markku Pölösen elokuvan Oma maa.

Yönistujat oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2025. Suositukseni tälle koskettavalle, taidokkaasti kirjoitetulle kirjalle. Saatsin kieli on napakkaa ja tiivistä. Kirja on varmasti elämysmatka monille, joiden lähisukulaiset joutuivat evakkomatkalle.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä

 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Tammi. Keltainen kirjasto. 2025. Englanninkielinen alkuteos So Late in the Day. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällyksen kuva Paula Pohli.109 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Claire Keeganista tuli yksi suosikkikirjailijoistani Nämä pienet asiat ja Kasvatti -kirjojensa myötä. Nämä pienet asiat oli myös lukupiirikirjanamme. Näin ollen oli ihan selvää, että halusin lukea myös uuden kirjan Aivan viime hetkellä. Tämä kirja, kuten edellisetkin Keeganin kirjat, ovat ohuita; kaikissa on alle kaksisataa sivua. Yhteistä kirjoille on Keeganin taidokas, eleetön ja lyyrinen kieli sekä Kristiina Rikmanin upeat käännökset, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Aivan viime hetkellä on novellikokoelma. Se koostuu kolmesta novellista, jotka kaikki käsittelevät miehiä ja naisia sekä heidän välistä dynamiikkaansa. Tarinat ovat hyvin erilaisia.

Niminovelli kertoo dublinilaisesta toimistotyöntekijä Cathalista, jonka suhde Sabinen kanssa on päättynyt. Cathal palaa työpäivän jälkeen kotiinsa ja ajattelee kihlattuaan, joka on muuttanut pois. Oltiin jo aivan häiden kynnyksellä, kun Sabine päätti sanoa ei tulevalle liitolle. Tarina avaa syitä Sabinen päätökselle lopettaa suhde. Sabine oli nainen, jolla oli oma tahto ja omia mielihaluja, mutta Cathal halusi elää kotoa omaksuttujen konservatiivisten periaatteiden mukaan. "Ajattelin vain että sinä olisit täällä ja laittaisit ruokaa ja että minä heräisin sinun vierelläsi. Ehkä tästä tuli liian todellista."  

Toisessa novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema, josta tuli kokoelman suosikkinovellini, stipendin saanut, nimettömäksi jäävä nainen siirtyy kahdeksi viikoksi kirjoittamaan Achill Islandille Irlannin länsirannikolle. Hänen residenssinsä on Böll Housessa jossa Heinrich Böll kirjoitti aikoinaan kuuluisan päiväkirjansa. 

On naisen 39. syntymäpäivä, kun eläkkeellä oleva, saksalaisen kirjallisuuden professori soittaa ja kertoo haluavansa tutustua taloon. Nainen lykkää ei-toivottua vierailua iltaan asti. Vieras osoittautuu väsyttäväksi, epämiellyttäväksi, jopa röyhkeäksi. Saatuaan vieraan lähtemään nainen ryhtyy kirjoittamaan. Epämiellyttävä vieras vielä mielessään nainen huomaa sijoittavansa professorin mukaan tarinaansa. "Hän oli juuri antanut miehelle nimen ja syövän ja kirjoitti nyt miehen sairaudesta. Ja hänen kirjoittaessaan aurinko nousi. Tuntui hienolta istua siinä kuvailemassa sairasta miestä ja tuntea auringon nousu." Näin saa selityksensä myös novellin nimi Pitkä ja tuskallinen kuolema.

Kolmas novelli Antarktis kertoo naisesta, joka lähtee jouluostoksille läheiseen kaupunkiin. Hänellä on mies ja lapset, mutta hän tuntee halua kokea, millaista olisi maata toisen miehen kanssa. "Hän halusi toteuttaa kokeilun ennen kuin olisi liian vanha. Hän oli varma että pettyisi." Seuraa kaipaava mies löytyy helposti. Mies on punakkanaamainen, jolla on mudanvärinen tukka ja joka puhuu paljon ja kertoo naiselle koko elämäntarinansa. Seurustelua jatketaan miehen asunnolla. Tarina saa hurjan lopun. 

Tämäkin novellikokoelma osoittaa, miten taitava kirjoittaja Claire Keegan on. Keeganin teksti on kuvailevaa, suoraviivaista ja tiivistä. Teksti on sanallisesti niin tarkkaa ja loppuun asti mietittyä, että väistämättä lukija miettii rivien välisiä merkityksiä. Moni lukija on todennäköisesti lukenut kirjan toisenkin kerran ja on varmasti löytänyt lauseille uusia merkityksiä. Tarkasti kuvattu tapahtumaympäristö, olipa kyseessä asunto tai luonto, on tärkeä osa tarinaa. Pidin paljon siitä, että Irlannin kaunis luonto on mukana tapahtumissa. 

Rikmanin käännöstyö on saanut paljon kiitosta, ja hänen taitonsa on nostettu esiin erityisesti juuri Keeganin pienimuotoisten, mutta vaikuttavien kirjojen yhteydessä. Kirjan irlantilaistunnelmaa täydentää Paula Pohlin suunnittelema kaunis kansi. 

Sarah Helm: Naisten keskitysleiri

 

Sarah Helm: Naisten keskitysleiri. Into. 2025. Englanninkielinen alkuteos If This is a Woman: Inside Ravensbrück: Hitler's Concentration Camp for Women. Suomentanut Mikko Keinänen. Kansi Tiia Javanainen / Purotie Design. 687 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Natsi-Saksan SS-johtaja Heinrich Himmler oli vastuussa keskitysleirien organisoimisesta. Jo 1930-luvulla perustettiin keskitysleirejä, joista yksi oli toukokuussa vuonna 1939 perustettu Ravensbrückin leiri. Leirillä oli hyvä sijainti, matkaa Berliiniin oli noin 90 km. Kauniissa järvimaisemassa sijaitseva leiri oli sopivasti syrjässä katseilta. Leiri oli poikkeuksellinen saksalaisten keskitys- ja tuhoamisleirien joukossa: se oli natsien ainoa naisia varten rakennettu keskitysleiri. Aluksi vankeina oli kommunisteja, Jehovan todistajia, prostituoituja, rikollisia, syrjäytyneitä ja romaneja. Vain noin 10 % vangeista oli juutalaisia.

Ensimmäisinä vuosina vankimäärä Ravensbrückissä oli alle 2000. Vuosi vuodelta määrä kasvoi, suurimmillaan määrä oli noin 45 000. On arvioitu, että leirin kautta kulki noin 130 000 naista, joista noin 30 000 - 50 000 sai surmansa. Naiset kuolivat nälkiinnyttämiseen, raskaaseen orjatyöhön, julmuuksiin, sairauksiin tai he paleltuivat kuoliaaksi. Vuonna 1941 siirryttiin suoriin teloituksiin. 

Ravensbrückin henkilökunta oli myös naisia ylimpiä johtajia lukuunottamatta. Kapo-järjestelmä oli käytössä myös Ravensbrückissä, kuten kaikilla keskitysleireillä. Kapojen tehtävänä ei ollut vankien tarpeiden huomioiminen, vaan ainoastaan SS-joukkojen käskyjen totteleminen. Tällaisia ohjeita uusi kapo sai kollegaltaan: "Tulet olemaan SS:n käsikassara. Ja sinun on aina oltava samaa mieltä SS:n kanssa. Ja jos jotakuta hakataan kuoliaaksi silmiesi edessä, sinun on kysyttävä hakatulta: miksi sinä teit niin?" Kapot saattoivat joutua epäinhimillisiin tilanteisiin mm. kun leirin komentaja Max Koegel antoi kapoille tehtäväksi laatia listan naisista, jotka olivat sairaita tai eivät kyenneet tekemään työtä. Listoille joutuminen tiesi varmaa kuolemaa. "Hän (Koegel) nyökkäsi bunkkerin suuntaan ja sanoi: "Jos ette tee tätä, joudutte tuonne, ja te tiedätte, mitä se tarkoittaa."

Ravensbrückissäkään ei vältytty natsien lääketieteellisiltä kokeilta. Naisille tehtiin julmia ja äärettömän kivuliaita kaasukuolio- ja sulfonamidikokeita sekä myös sterilointikokeita. Naisilta katkottiin luita ja katsottiin, kasvoivatko ne takaisin yhteen. Kaikkia näitä toimenpiteitä kuvataan kirjassa vankien näkökulmasta. 

Marraskuussa 1944 Himmler oli lopettanut kaasutukset Auschwitzissä, jonka johdosta tuhansia juutalaisnaisia lapsineen siirrettiin Ravensbrückiin. Se merkitsi, että tuli käynnistää uusi ja  tehokas tuhoamisohjelma. Kaasukammion suunnittelussa olivat apuna Auschwitzin komendantti Rudolf Höss ja muutama Auschwitzin lääkäri. Nyt joukkotuhonta voitiin aloittaa. 

Huhtikuun alussa 1945 SS aloitti leirin nopean siivoamisen: asiakirjoja hävitettiin, kaasukammio purettiin ja kaikki todisteet hävitettiin. SS:n paettua leiriltä sieltä poistuivat myös hyväkuntoiset vangit, mutta lähes 3000 huonokuntoista ja sairasta vankia joutui jäämään leirille. Huhtikuun 30. päivä 1945 tulivat vapauttajat. Puna-armeijaa tervehdittiin ilolla. "Ja me piiritimme heidät ja tuijotimme heitä ja itkimme. Siinä he olivat aivan pölyisinä, mutta meille he olivat maailman kallisarvoisimpia olentoja". Kunnes alkoi raiskaaminen, todellinen seksuaalinen riehunta. Neuvostoliittolaisten raiskausten uhreiksi kelpasivat kaikki naiset, vanhat, nuoret, lapset, sairaat, langanlaihat kuolemaa tekevät, raskaana olevat, vastasynnyttäneet. 

Brittiläinen toimittaja ja kirjailija Sarah Helm on tehnyt uskomattoman työn kartoittaessaan Ravensbrückin keskitysleirin historiaa ja jäljittäessään vankeja ja heidän taustojaan eri puolilta maailmaa. Hän on myös haastatellut entisiä vankeja, joista osa oli haastatteluhetkellä jo lähes satavuotiaita. 

Leirin tapahtumia kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti, ja vankien henkilökohtaisia tarinoita on runsaasti. Teos on mittava – 687 sivua – ja sitä olisi voinut tiivistää, mutta juuri yksilökuvaukset ja tapahtumien tarkastelu vankien näkökulmasta tekevät kirjasta elävän ja inhimillisen. Helm antaa Ravensbrückin naisille elämän ja äänen: naiset heräävät eloon lukijan silmien edessä, tukevat toisiaan, auttavat selviytymään ja kuljettavat salaa viestejä ulkomaailmaan. 

Kyseessä on poikkeuksellisen tärkeä ja arvokas teos, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kirjan englanninkielinen nimi If This Is a Woman on oivaltava viittaus Primo Levin teokseen, jossa Levi kuvaa omaa vankeuttaan Auschwitzissä.

Lopetin kirjan kyyneliin. Mieleeni jäivät natsien käsittämätön julmuus sekä naisten hämmästyttävä kyky kestää ja selviytyä epäinhimillisissä olosuhteissa. Unohtamatta vapauttamaan tulleen Puna-armeijan raakoja raiskauksia.

Anne Frost: Läksiäiset

 

Anne Frost: Läksiäiset. Lector kustannus. 351 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anne Frost on tuottelias kirjailija. Läksiäiset on hänen kymmenes dekkarinsa. Kirja on Adina-dekkarisarjan neljäs ja tiettävästi viimeinen osa.

Tapahtumapaikkana on Savonlinna, kuten oli edellisessäkin kirjassa Anna Mantken salaisuus. Kirjan alkujaksossa eletään vuotta 1944. Kauppias Antti Rantala ja rikosylikonstaapeli Hugo Raussi lähtevät ylilääkäri Sauren huvilalle Haukiveden Varjosaarelle. Raussi tuumaa: "Näytetään universumille, että osaamme yhä pitää hauskaa, helvetti vieköön. Ettei ryssä sittenkään onnistunut syömään meitä elävältä." Mutta Raussilla oli muitakin suunnitelmia kuin vain hauskan pitäminen. Siihen tarvittiin asetta, ja kun hän oli hommansa hoitanut, hän kätki revolverin saarelle. "...asekätkentähän oli nyt muutenkin päivän sana, ellei suorastaan kansalaisvelvollisuus." 

Siirrytään vuoteen 1946. Jälleen ollaan lähdössä Sauren huvilalle Varjosaareen. Lähdetään viettämään ylilääkäri Ilmari Lujasen läksiäisiä. Ilmarin tytär Adina muistelee isänsä toimintaa sota-aikana."Kuuluisa tohtori Ilmari Lujanen oli ollut menestyksekäs kirurgi, kunnes sota oli tehnyt siitä lopun. Hän oli leikannut sotilaita monta vuorokautta nukkumatta apunaan pelkkä pervitiini ja vierellään vaihtuvat hoitajattaret, jotka olivat pyyhkineet hikeä hänen otsaltaan ja sytyttäneet uuden savukkeen huulien väliin käryämään sillä väin, kun isä leikkasi ja leikkasi." Mukaan saarelle lähtee Adina, joka toimii kirurgina Savonlinnan yleisessä sairaalassa. Adina on menossa naimisiin Jaakko Mäkiahon kanssa. Adina tuntee suurta rakkautta Jaakkoa kohtaan, mutta tulevaisuus huolettaa häntä, koska normaalikäytäntöjen mukaan hän ei naimisiin mentyään voisi jatkaa työtään sairaalassa. Sellaiset ovat säännöt. 

Läksiäisten järjestäminen on uuden ylilääkärin Pallas Sauren idea. Siksi juhla järjestetään Sauren huvilalla. Mukana on myös Sauren Iiris-vaimo. Matkaan lähtevät myös rikosylikonstaapeli Hugo Raussi vaimonsa Idan kanssa, talonmies Jaakko Moilanen ja hänen tyttärensä Verna yhdessä miesystävänsä Albin Sierannan kanssa. Verna hyvänä kokkina hoitaa seurueen muonitukset. Sairaanhoitaja kaunis ja verevä Sirje Krykov on myös mukana. Sirje on kovasti miesten mieleen. "Naimisiin hän ei kuitenkaan voinut mennä, koska oli sairaanhoitajatar. Se oli kutsumusammatti, jonka valittuaan naisilta vaadittiin lähes nunnamaista siveyttä." Mukaan tulee vielä kätilö Emmi Palin miehensä suutari Vilho Palinin kanssa. Saarella on myös saksanpaimenkoira Aku, joka on kaikkien suosikki.

Tiedossa on kolme päivää täysihoidossa kauniilla Varjosaarella. Onko kyseessä huviretki vai vallanvaihtotilaisuus, miettivät vieraat.

Keskustelu kääntyy ajankohtaisiin asioihin. Rotuhygienia on yksi päivänpolttavista teemoista. Punastuvin poskin keskustelua kuuntelevat Emmi ja Vilho Palin, joilla on vähämielinen lapsi. "Emme me ketään ole tappamassa", Ilmari huomautti. "Estämme vain degeneraation lisääntymisen. Se on kaikkien etu." Ilmari jatkaa: "Meidän tehtävämme on vain ja ainoastaan estää henkisesti alamittaisen tai huonon ihmisaineksen lisääntyminen."

Iso porukka ei juuri ennätä aloittaa huviretkeään, kun löydetään yksi seurueen jäsen kuolleena. Epäillään kyyn puremaa, mutta ei se sitä ole. Tulee uusi uhri ja vielä lisää. Yhteistä uhreilla näyttää olevan heidän päästään otettu hiustupsu. Raussin kaksi vuotta sitten saarelle kätketty revolveri löytyy.   

Nousee esiin monia kysymyksiä. Miksi juuri nämä henkilöt on murhattu? Kuka on seuraava? Tilanne pahenee vielä, kun Haukivedellä nousee kova myrsky. Seurueen on jäätävä saarelle, kunnes myrsky laantuu ja laiva pääsee hakemaan heidät pois. 

Kirjan juoni on jännittävä ja mukaansatempaava. Oli vain luettava eteenpäin, jotta pääsi selville, kuka murhataan seuraavaksi. Frostin teksti on sujuvaa, luvut ovat melko lyhyitä ja tarina etenee selkeän kronologisesti. Pidin kirjan hyvin rakennetusta ja autenttisesta ajankuvasta.