Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia. St Maryn aikakirjat. Sitruuna. 2025. Englanninkielinen alkuteos Just One Damned Thing After Another. The Chronicles of St Mary's. Suomentanut Risto Mikkonen. Kansi: Susanna Appel. 405 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Historia on vain toinen toistaan seuraavia kirottuja sattumuksia." Arnold Toynbee

Madeleine Maxwell, tuttavallisesti vain Max, on valmistunut tohtoriksi Thirskin yliopistosta. Yllättäen Max saa sähköpostin entiseltä opettajaltaan Sibyl De Winteriltä, joka kehottaa Maxia hakemaan työpaikkaa St Maryn historiantutkimuksen laitokselta. "Palkka on surkea ja työolot vielä huonommat, mutta työpaikkana se on suurenmoinen. Siellä työskentelee muutamia todella lahjakkaita ihmisiä." Max innostuu välittömästi. Hänellä on ollut intohimo historiaa kohtaan siitä lähtien, kun hän yhdeksänvuotiaana tutustui Henrik V:teen ja Azincourtin taisteluun. Max hakee paikkaa ja huomaa pian, että kyseessä ei ole ihan tavallinen historiantutkimuksen laitos, eivätkä historioitsijatkaan vaikuta ihan alansa normiedustajilta. 

Maxille selviää, että laitoksen historioitsijat eivät vain tutki menneisyyden merkittäviä tapahtumia, vaan he myös vierailevat niissä. Kyseinen laitos on kehittänyt ainutlaatuisen aikamatkustusmuodon. Historioitsijat voivat matkustaa ajassa taaksepäin tutkimaan menneisyyden mysteereitä. Matka taittuu hyvin varustetuissa kapseleissa. Kapselimatkoilla tutustutaan mm. noin vuoden 1400 Schrewsburyyn, Peterloon verilöylyyn Manchesterissa vuonna 1819 ja pelastetaan Alexandran legendaarisia kirjakääröjä. Merkittävin kapselimatka suuntautuu liitukaudelle. "67 miljoonan vuoden päähän, suurin piirtein. Dinosaurusten keskelle!" Kohteet ovat kiinnostavia, mutta matkustaminen ei ole vaaratonta. Kapselien toiminnassa on vakavia häiriöitä. Tavataan myös vihamielisiä, kilpailevia aikamatkustajien ryhmiä. 

Historioitsijat näkevät aikamatkailun riskit, mutta vastineeksi he saavat kokea monia upeita asioita, joista he ovat vain voineet unelmoida tähän saakka. 

Hieman epäluuloisesti tartuin tähän kirjaan, sillä lempilukemistooni ei kuulu fantasiakirjallisuus eikä myöskään aikamatkailu. Mutta päätin jättää ennakkoluulot sikseen - onneksi. Ihme kumma, tarina otti valtaansa. Kirja ei ole historian oppikirja, vaan ideana on aikamatkustaminen ja Maxin kokemukset. Maxille sattuu paljon onnettomia tapahtumia, joista osa on hänen omaa syytään, mutta eivät toki kaikki. Kirjassa on suuri joukko ihmisiä, joiden kanssa en juuri tullut tutuksi, sen verran dominoiva Max oli. Kirjan henkilöt on kattavasti esitelty kirjan ensilehdillä. Olisi kiva tietää, millaisia aikamatkustamisen ajatuksia kirja on herättänyt lukijoissa. Minne he haluaisivat kapselin heidät kiidättävän? Minulle nousi päällimmäiseksi Thermopylain taistelu 480 eea.

Tarina kerrotaan Maxin vahvalla ja humoristisella äänellä. Huumori on kauttaaltaan nokkelaa ja älykästä. Kaiken kaikkiaan hienoa ja riemukasta brittiviihdettä. 

St Maryn aikakirjat -sarjalla on tuhansia viiden tähden arvioita Amazonissa. Englanninkielisiä kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta ja sarjaa on käännetty yli 10 kielelle. 

Laura Malmivaara: Iltatähti

 

Laura Malmivaara: Iltatähti. Otava. 2024. Päällys: Elina Warsta. 221 sivua.

Malmivaaran Iltatähti kertoo nimensä mukaisesti perheen iltatähdestä. Iltatähti on yksivuotias Armas, jota Laura rakastaa yli kaiken. "Painauduit minua vasten. Aivan kuin olisit imenyt rintakehäni tuoksua. Takerruit terävillä kynsilläsi kiinni ihooni ja revit lähemmäksi. Se meni kurttuun, ihoni oli löysempää kuin ennen. Sinua se ei haitannnut. Rakastit minua. Omit minut kokonaan." Kun Laura muistelee raskauden taustalla olleita useita keskenmenoja, rakkauden tunne poikaa kohtaan tuntuu entistä syvemmältä. 

Laura ei edes ollut kovin innostunut vauvasta, olihan perheessä jo kolme lasta, Aune ja Ella Lauran edellisestä avioliitosta ja Oona Teon edellisestä avioliitosta. Mutta Teo halusi lasta, ainakin yhtä. "Mä haluan lisää lapsia, isäsi parahti uhmakkaasti. Ja sä et, hän jatkoi puolestani. Sä olet tehnyt hyvin selväksi, että sun lapset on jo tehty, mutta mulle se on asia, jota en voi ohittaa." Laura ymmärtää, että Teon halua saada lisää lapsia ei vain voinut ohittaa. "Se oli läsnä joka päivä, jokaisessa riidassa, jokaisessa hiljaisuudessa ja painostavassa katseessa." 

Laura oli lähes viisikymppinen Armaksen syntyessä. Useimmat naiset tuossa iässä suunnittelevat lastensa ylioppilas- tai konfirmaatiojuhlia ja alkavat jo nauttia omasta elämästään ilman huolenpitoa lapsista. Mutta viisikymppisellä Lauralla alkaa jälleen vauva-arki yövalvomisineen. Siinä ohessa pitää tehdä töitä, huolehtia isoista tytöistä ja huomioida aviomies ja hänen tarpeensa.

Laura on matkalla kirjailijatapahtumaan, missä hänellä on esitys. Mukana matkaavat Armas ja Ella. Ella on juuri päässyt intistä ja aloittanut itsenäisen elämän pois kotoa. Nyt Ella on lupautunut mukaan Armaksen lapsenvahdiksi. Matkalla Lauran ajatukset ovat tulevassa esiintymisessä, mutta poukkoilevat menneisiin vuosiin, uuteen liittoon Teon kanssa, muuttoon uuteen taloon, Armaksen syntymään ja tyttöihin. Niin paljon lepää Lauran harteilla. Suhde Teon kanssa ei ole kohdallaan, Teo kokee, ettei hän saa omaa osuuttaan Laurasta ja muuttaa nukkumaan toiseen kerrokseen. 

Pidin paljon Laura Malmivaaran teoksesta Vaiti (linkki). Vaiti-kirjassa hän keskittyy kuvaamaan suhdettaan ex-aviomieheensä Aku Louhimieheen, kun taas tässä kirjassa tapahtumat ja ihmissuhteet värittyvät Armaksen kautta. Autofiktiivisen teoksen kirjoittaminen on varmasti vaatinut kirjailijalta rohkeutta ja päättäväisyyttä, niin avoin ja vilpitön hän on purkaessaan läheisiä ihmissuhteitaan. Pidän Malmivaaran kirjoitustyylistä. Se on sujuvaa, konstailematonta ja elävää. Tarinaa on helppo seurata, vaikka tapahtumia käsitellään useilla aikatasoilla. Jää nähtäväksi, vieläkö Malmivaaralla riittää ammennettavaa omasta elämästään.

Lukupiirikirjana Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät

 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena. 2020. Kansi: Laura Noponen. 244 sivua.

Olisimme halunneet lukupiirikirjaksemme Anna Soudakovan uutuuden Haikara levittää siipensä, mutta koska kirjaan on kirjastossa pitkät varausjonot, päätimme tutustua Soudakovan esikoisteokseen Mitä männyt näkevät. 

Kirjan alkutapahtumat sijoittuvat vuoden 1936 kesäkuuhun. Ollaan Leningradissa ja Juri täyttää viisi vuotta. Voi miten onnellinen tämä pieni poika onkaan saadessaan lahjaksi keinuhevosen, jonka hän nimeää Salamaksi. Ilmassa on aistittavissa epävarmuutta, ja parin kuukauden päästä Jurin perheen elämä muuttuu, samoin kuin monien läheistenkin. Eikä vain hetkeksi vaan vuosikymmeniksi. Mitään kunnioimaton, röyhkeä NKVD tulee hakemaan Jurin isää. Isä rauhoittelee, itsekin järkyttyneenä. "Tämä on väärinkäsitys. Palaan kohta takaisin." Muutaman päivän päästä haetaan äiti. Pidätyksiä tapahtuu yhtälailla monien sukulaisten kuin myös tuttavien perheissä. Kenellekään ei kerrota syitä pidätyksiin. 

Juri ja sisarensa Maria jäävät isovanhempien huostaan. Nyt heidät, isänmaan vihollisten vanhemmat sekä isänmaan vihollisten lapset, karkotetaan Uzbekistaniin. Mummo yrittää tiedustella lasten vanhempien olinpaikasta, mutta mitään vastausta ei saada.

Ollaan vuodessa 1942. Mummo ja vaari ovat kuolleet. Juri on lastenkodissa ja Maria ohjataan opiskelemaan ompelemista. Ompelemista sen vuoksi, että sinä vuonna on vuorossa ompelijoiden koulutus. Kun sota on ohitse, Maria ja Juri asuvat Leningradissa. Maria on työssä asetehtaassa ja Juri käy koulua. Sodan jälkimainingeissa kaikesta on puutetta, niin asunnoista, ruoasta kuin käyttötavaroistakin. Mutta onhan aate. "Onneksi kirkas sosialistinen ajatus kaiken jakamisesta, yhteisestä onnesta ja oman tilan tarpeettomuudesta johtaa kommunalkojen ja asuntoloiden perustamiseen." Juri haluaa opiskella ja hakee sotilaslentäjäopistoon. Mutta ei pääse. "Olette siis isänmaan vihollisen poika. Ei teistä ole sotilaslentäjäksi. Tietäkää paikkanne."

Anna Soudakovan sukutarina kuljettaa lukijoita Stalinin ajan Neuvostoliitosta tämän päivän Turkuun. Matka on ollut kulkijoille pitkä, matkaan on mahtunut epätoivoa ja kyyneleitä, mutta myös paljon valoa, rakkautta ja ennen kaikkea sinnikkyyttä. Keskustelimme järjestelmällisestä mielen myrkyttämisestä Stalinin ajan Neuvostoliitossa ja totesimme, että elämä tämän päivän Putinin Venäjällä ei juuri poikkea Stalinin ajasta. Ihmisiä on helppo manipuloida, kun asennekasvatus aloitetaan pienestä pitäen ja kun tarjolla on vain yksi vaihtoehto. Traumaattiset kokemukset ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet siirtyvät taakaksi sukupolvelta toiselle, kun niitä ei pystytä käsittelemään.  

Neuvostoliiton romahtamisen myötä arkistot hieman avautuivat ja tämän kaltaisen kirjan kirjoittaminen on ollut mahdollista. Gulag on ongelmallinen aihe Venäjän historiassa. Liian paljon pahaa tapahtui Stalinin sortokaudella. Liian paljon on jäänyt selvittämättä tai paljastamatta. Tuomioita ei ole annettu. Nürnbergia tai muutakaan oikeusistuntoa ei koskaan järjestetty. Totesimme, että vaikka kirjailija kertoo omasta sukuhistoriastaan, hän on pystynyt ottamaan etäisyyttä ja on kyennyt kuvaamaan sukunsa järkyttäviä kohtaloita vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta.

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond. Sitruuna 2025. Englanninkielinen alkuteos Strange Sally Diamond. Suomentanut Veli-Matti Murtovaara. 419 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan alku herättää heti mielenkiintoni. "Vie minut roskiin", hänellä oli tapana sanoa. "Kun kuolen, vie minut roskiin. Minä olen kuollut enkä tunne mitään. Sinä itket silmäsi turvoksiin", hän sanoi ja nauroi, ja minäkin nauroin, sillä kumpikin tiesi, etten minä itkisi silmiäni turvoksiin. En itke koskaan." Tallaisen neuvon kirjan minä-kertoja Sally Diamond saa isältään. Sally noudattaa neuvoa, pakkaa kuolleen isänsä roskasäkkiin, kantaa säkin polttotynnyriin ja sytyttää tynnyrin sisällön tuleen. Sally on silloin 42-vuotias.

Tästä juoni lähtee avautumaan. Kuollut isä on Sallyn adoptioisä. Hänen oikea isänsä on Conor Geary ja oikea äitinsä on Denise Norton. Adoptiovanhemmat kertoivat, että he olivat löytäneet Sallyn metsästä, kun Sally oli vauva. Tämä oli kaukana totuudesta. Sallyn oikea isä Conor, 31 vuotta, oli siepannut Denisen tämän ollessa 11-vuotias. Vuosi oli 1966. Conor laittoi Denisen asumaan erilliseen huoneeseen, kahlitsi hänet ketjuin patteriin, harjoitti väkivaltaa ja teki tytön raskaaksi. Denise synnytti Sallyn vuonna 1974. Vankeus jatkui neljätoista vuotta, ja kun viimein äiti ja tytär löydettiin, he molemmat olivat äärettömän huonokuntoisia. Sallya hoitanut lääkäri ja psykologi adoptoi tytön. Sally kasvoi ja kehittyi, mutta vankeusvuodet olivat jättäneet voimakkaat jäljet tytön persoonaan. Sally oli autistinen, eikä pystynyt hallitsemaan tunteitaan. 

Adoptioisän kuoleman jälkeen Sally tutkii laatikoista löytyneitä päiväkirjoja ja kasettinauhoja. Tulee ilmi yllättäviä asioita. Hänen oikea nimensä ei suinkaan ole Sally Diamond, vaan Mary Norton. Löydettyjen tietojen perusteella Sally joutuu tekemään vaikeita päätöksiä, mitä kertoo ja kenelle. Ennen kaikkea pitää tehdä päätöksia, keneen voi luottaa. Sallyyn ottaa yhteyttä Mark, joka on hyvin utelias Sallyn menneisyydestä. Sallyn on päätettävä, ovatko miehen tarkoitusperät vilpittömät.

Toinen kirjan minä-kertoja on Peter. Peter on Sallyn vanhempi veli, myös Sallyn lailla vankeudessa syntynyt. Conor Geary pitää Peterin täysin eristyksessä yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Isä on hyvin manipuloiva ja saa Peterin uskomaan, että tämä ei voi tavata muita ihmisiä hyvin harvinaisen ihosairauden vuoksi. Teini-iän kynnyksellä totuus isän toimista paljastuu Peterille. En halua paljastaa juonesta tämän enempää, mutta voin taata, että luvassa on takuulla otteessaan pitäviä tapahtumia.

Pidin kirjan rakenteesta. Sallyn ja Peterin tarinat kulkevat rinnakkain. Ajanjaksot ja näkökulmat ovat hyvin tasapainossa. On selvää, että Sallyn ja Peterin polut yhtyvät kirjan lopussa, mutta hyvin yllättävällä tavalla. Pidin Sallysta todella paljon. Hän kamppailee vuorovaikutusongelmien ja tunteiden hallitsemisen kanssa, on naiivi, hieman omituinen, mutta ennen kaikkea hyvin sydämellinen ja vilpitön. 

Särmikäs Sally Diamond on vakuuttava, omaperäinen ja äärimmäisen hyvin otteessaan pitävä psykologinen trilleri. En kuitenkaan suosittele tätä heikkohermoisille. Vaikka kirja ei ole lohdullista luettavaa, sen vetovoima on kiistaton. Tapahtumat ovat synkkiä, hurjia ja järkyttäviä, mutta mukana on myös yllättäviä huumorin pirskahduksia. Suosittelen tämän hämmästyttävän tarinan lukemista kaikille trillereiden ystäville. 

Liz Nugent on irlantilainen kirjailija. Tämänkin kirjan tapahtumat sijoittuvat Irlannin maaseudulle. Särmikäs Sally Diamond valittiin vuonna 2023 Irlannin parhaaksi rikoskirjaksi.

Matt Haig: Mahdoton elämä

Matt Haig: Mahdoton elämä. Aula & Co. 2025. Englanninkielinen alkuteos The Life Impossible. Suomentanut Sarianna Silvonen. Kansi Jim Tierney. Esilehdet Neil Gower. 416 sivua.

En ollut tutustunut lainkaan Matt Haigin tuotantoon, mutta koska olin kuullut paljon kehuja hänen teoksistaan Keskiyön kirjasto ja Syitä pysytellä hengissä, halusin lukea hänen tuoreimman kirjansa Mahdoton elämä.

Grace Winters on eläköitynyt 72-vuotias matematiikan opettaja. Hän asuu yksin, hänen miehensä Karl on kuollut neljä vuotta sitten. Myös hänen poikansa Daniel oli kuollut polkupyöräonnettomuudessa kolmekymmentä vuotta sitten. "Minulla oli ikävä Karlia. Minulla oli ikävä Danielia. Minulla oli ikävä sitä henkilöä, joka olin ollut vuosikymmeniä sitten. Sitä henkilöä, jonka Christina oli tuntenut. Sitä minua, joka ei koskaan rypenyt surussa." Gracen päivät ovat
yksinäisiä, hän ei juuri tapaa ihmisiä. Sitten eräänä päivänä Grace saa kirjeen, joka muuttaa täysin hänen elämänsä. Kirjeessä "sanottiin, että Christina oli kuollut ja testamentannut minulle talonsa Espanjassa, koska olin kauan sitten kohdellut häntä ystävällisesti." Siitä päivästä lähtien Gracen elämä muuttuu dramaattisesti eikä yksinäisyydestä ole enää tietoakaan.

Tämä 72-vuotias vanha rouva todellakin ostaa menolipun Ibizalle. Kohta hän on perillä kauniilla saarella, mutta hänelle annettu talo ei ole minkään mittapuun mukaan kaunis. Päinvastoin, se on hyvin rähjäinen ja huonokuntoinen. Käy ilmi, että Christina oli kuollut merellä, mutta mitään muuta ei tiedetty. Perillä talossa Grace saa luettelon ohjeista, jotka ohjaavat hänet Alberton luo. Grace päättää lähteä, koska hän haluaa selvittää, miten hänen ystävänsä on kuollut. Alberto pyytää Gracea sukellusretkelle. Grace suostuu, vaikka ei ole koskaan sukeltanut.

Toistaiseksi juonessa ei ole mitään erityistä.

Sukellusretkellä Grace joutuu kosketuksiin oudon valon kanssa, joka antaa hänelle poikkeavia voimia. Hän pystyy näkemään kauas tulevaisuuteen ja pystyy lukemaan monien henkilöiden ajatuksia. Mutta ennen kaikkea Gracen tulee vapautua omasta menneisyydestään, jotta hän pystyy tuntemaan onnea. Häntä neuvotaan: "Vapauta itsesi epäilyksistä ja syyllisyydestä. Vapauta itsesi siitä, mitä olet tehnyt. Sinun on oltava yhtä puhdas kuin tuo meri. Olet ollut hyvä ratkaisemaan ongelmia, Grace. Nyt sinun täytyy ennen kaikkea ratkaista itsesi. Olet yhä juuttunut omaan menneisyyteesi."

Juonen edetessä näihin yliluonnollisiin ilmiöihin lisätään vielä taistelu hyvän ja pahan välillä, korruptoituneet poliitikot, taistelu saaren luonnon pelastamiseksi ja uskomaton kasinomatka. Mielestäni tapahtumat olivat melko sekavia. Ymmärrystäni hankaloitti myös se, että en ole koskaan ollut fantasiakirjallisuuden enkä maagisen realismin suuri ihailija. Luin kuitenkin kirjan urhoollisesti loppuun. Onneksi luin, koska oli hienoa tavata onnellinen Grace kirjan lopputapahtumissa.

Hyvää kirjassa oli Haigin kieli. Sujuvaa ja eloisaa kieltä oli ilo lukea. Mukavaa oli, että kirjan päähenkilö on seitsemänkymppinen nainen. On kiva, kun eläkeikäisiäkin kelpuutetaan päähenkilöiksi. Oli kiinnostavaa nähdä, kuinka Gracen persoona kehittyi. Monet vuodet hän oli ollut sulkeutunut, eristäytynyt ja tuntenut syyllisyyttä poikansa kuolemasta. Pidin myös monista sivuhenkilöistä, esimerkiksi Albertosta, Sabinesta ja Martasta, ihania vuohia unohtamatta.

Haigin kirja antaa Ibizan saaresta monipuolisen kuvan. Lukijalle avautuu saaren historia. Saaren luonto on hyvin kaunista, mutta luonnonsuojelullisia toimenpiteitä tarvitaan, jotta luonto ei tuhoudu.

Jim Tierney on suunnitellut kirjan onnistuneen kannen ja Neil Gower puolestaan kivat esilehdet.

Louise Kennedy: Rikkomuksia

Louise Kennedy: Rikkomuksia. Kustantamo S&S. 2025. Englanninkielinen alkuteos Trespasses. Suomentanut Maija Heikinheimo. Lukija Krista Kosonen. 10H 53 min.  

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Belfastiin vuoteen 1975, pahimpiin the Troubles-vuosiin. The Troubles on ilmaus, jota käytetään kuvaamaan poliittisia ja uskonnollisia levottomuuksia Pohjois-Irlannissa 1960-luvulta vuoteen 1998.

Kirjan aiheesta voidaan sanoa, että se jopa kliseemäinen. Tässä väkivaltaisessa kaupungissa nuori katolinen nainen, 24-vuotias Cushla Lavery rakastuu vanhempaan, hyvännäköiseen, naimisissa olevaan protestanttiin. Mies on Michael Agnew, asianajaja, joka puolustaa katolilaisia IRA:an kuuluvia nuoria miehiä. Cushla on alakoulun opettaja. Hän asuu alkoholisoituneen äitinsä kanssa ja auttelee vapaa-aikanaan veljeään Eamonnia perhepubissa, joka jäi heille isän kuoleman jälkeen. Eamonn haluaa pysyä irti politiikasta, koska hänelle on tärkeää, että myös brittisotilaat käyvät pubissa. Jo alkuesittelyn perusteella lukija saattaa päätellä, että rakkaussuhteella ei ole onnistumisen mahdollisuutta. 

Eräänä päivänä pubiin tulee asiakkaaksi vetovoimaa uhkuva Michael. Hän pyytää Cushlaa opettamaan hänelle ja hänen ystävilleen iiriä. Suhde ei jää iirin opettamiseen, suhde kehittyy nopeasti rakkaussuhteeksi. Kennedy kuvaa suhteen kehittymistä yksityiskohtaisesti, Cushlan jatkuvaa Michaelin kaipuuta, hänen inhoaan itseään kohtaan, koska hän ei voi olla haluamatta Michaelia. Hän on aina tavoitettavissa, kun Michael sitä haluaa. Cushla saa selville, että hän ei ole Michaelille ensimmäinen suhde, mutta se ei vähennä hänen rakkauttaan. 

Cushlan ja Michaelin rakkaussuhde peilautuu Belfastin pelottaviin väkivaltaisuuksiin ja päivittäin räjähtäviin pommeihin. Esimerkiksi hääjuhlat oli siirrettävä viime hetkellä, kun hääpaikan hotellia pommitettiin. Cushlan mennessä juhliin joukko brittisotilaita nöyryytti häntä. Kennedy ei nosta väkivaltaa keskeiseksi elementiksi. Cushlan ja Michaelin on kuitenkin jatkuvasti otettava poliittinen tilanne huomioon. Heidän suhteensa ei saa paljastua.  

Kennedy kirjoittaa kauniisti rakkaudesta. Rakkautta on paitsi Cushlan ja Michaelin välillä, sitä on myös Cushlan ja hänen oppilaansa Daven välillä. Pientä Davea kiusataan. Hänen perheellään on vaikeaa, koska vanhemmat elävät seka-avioliitossa. Kuten Cushla pyrkii ylittämään uskonnon ja politiikan rajat Michaelin kanssa, samaa hän yrittää Davyn perheen kanssa. Lopputulos ei ole hyvä. 

En koe olevani kirjoissa itkijä, mutta nyt ne kyyneleet vain tulivat. Kirja jäi elämään mieleen useaksi päiväksi ja useamman kerran vielä kirjan kansien sulkeuduttua tarvitsin nenäliinaa. Kirja on loistava, oivaltava, kaunis ja sydäntäsärkevä lukukokemus. Näin pakahduttavaa kirjaa en ole aikoihin lukenut. Kirja on Kennedyn esikoisteos.

Tiina Martikainen: Verijäljet

 

Tiina Martikainen: Verijäljet. Otava. 2025. Kansi Mika Tuominen. 348 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pidin paljon Martikaisen edellisestä Ruuti-dekkarista (Otava 2023). Hienoa, että Miran työpari, pelkäämätön saksanpaimenkoira Ruuti on jälleen mukana uudessa kirjassa. 

Ruuti pääsee rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimon kanssa jälleen tositoimiin, kun sammattilaisen Oravanpesän leirikeskuksen rannasta löytyy huivilla kuristettu nainen. "Naista lyötiin tylpällä esineellä tai hän kaatui, ja sitten häntä vedettiin portaita pitkin." Pian saadaan selville, että uhri on 35-vuotias Linda Rantala. Läheisten haastattelu aloitetaan välittömästi. Kun Antti Korhonen ja Mira ovat haastattelemassa Lindan poikaystävää Teroa, Miran puhelin soi. Rikoskomissario Niilo Komsi ilmoittaa: "Linda ei jäänyt ainoaksi. Sammatista, Elämännokan leirikeskuksesta on löytynyt naisen kroppa. Kuristettu kuten Lindakin. Nyt on piru merrassa." Uhri on Heini Turunen, perheenäiti. 

Ruuti saa tehtäväksi tutkia maastoa. Ruuti ohjataan pöydällä makaavan Heini Turusen ruumiin luo. Siitä Ruuti saa hajun. "Ruutilla tuntui olevan kiire. Se juoksi nelikulmaiseen hirsikatokseen ja pysähtyi grillin ääreen. Sitten se nuuhkutti nopeasti tulisijan reunaa, raapi sen kylkeä ja alkoi haukkua. Mira ohjasi koiran istumaan. Paikka paljasti sen minkä hän oli aavistanut. Grillissä oli poltettu puita ja hiilten seasta löytyi kangasriekaleita. Murhaaja toisti samaa kuviota."  

Tutkinnassa käy ilmi, että molemmat uhrit oli huumattu. Aine oli myrkkysieni. Poliisi tekee kaikkensa, että tutkinta edistyisi, eikä lehdistö saisi tietoa tapauksista. Molemmat uhrit ovat olleet aikoinaan partiossa. Olisiko siinä jokin johtolanka rikoksiin? Vai onko vielä tulossa uusia uhreja?

Selkeä rakenne ja koukuttava juoni ovat minulle tärkeitä elementtejä rikosromaaneissa. Verijäljet on hyvä dekkari. Kiinnostava juoni piti minut otteessaan alusta loppuun saakka. Olen varma, että loppuratkaisua kukaan lukija ei osaa ennakoida. Jokaisen luvun alussa on murhaajan ajatuksia tekemistään rikoksista. 

"Kun elämänne sammuu,
minä olen liekeissä."

Kirjaa on helppo lukea, rakenne on selkeä tapahtumien edetessä viikonpäivittäin. Kirjoittajana Martikainen on kehittynyt kirja kirjalta. On ilo nähdä, että suomalaisten naisdekkaristien taso on koko ajan nousussa. Yksi kärkinimistä on Tiina Martikainen.

Pidän Mirasta, hän on lunastunut paikkansa tutkintaryhmän vetäjänä, vaikkakin Antti vielä yrittää vängätä vastaan. Työroolin Mira vetää upeasti, mutta yksityiselämässä yhteiselo Marcuksen kanssa ei ole aivan ongelmatonta. Toivottavasti pääsemme vielä uudelle matkalle ihanan Ruutin kanssa.  

Eveliina Talvitie: Helga

Eveliina Talvitie: Helga. Into. 2025. Kansi Timo Numminen. 195 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

On vuosi 1948. Sota on päättynyt, mutta yhä eletään niukkoja aikoja. Kaikesta on puutetta, on pakko elää vaatimattomasti, mutta usko jälleenrakentamiseen on vahva. Helga asuu maaseudulla jossakin päin Satakuntaa. Perheeseen kuuluvat aviomies Frans, poika Eemil, tytär Matleena ja palvelijatar Suoma. Frans on vähäpuheinen, vielä ehkä sotamuistoissaan elelevä. Eemil viihtyy isänsä seurassa. Matleena sen sijaan haluaa alati olla äidin luona. Joskus Helgasta tuntuu, että tyttö on suorastaan häiriöksi, kun hän itse haluaa syventyä ompelemiseen. "Missä vaiheessa se oli ehtinyt lankalaatikolle. Lanka tärvääntyisi moisesta kieputuksesta käyttökelvottomaksi, uutta varten tarvittaisiin erityiskupunki, ja jos kupongin onnistuisi hankkimaan, sen kanssa pitää jonottaa iät ja ajat Lakkamaan sekatavarakaupan edessä." Mutta rakashan tyttö on Helgalle, kaikkein rakkain.

Vaikka Helga on Hautalammin talon emäntä, taloa hallitsee kuitenkin Suoma, ei vain keittiössä, vaan muuallakin. Ei se Helgaa haittaa. Hänelle on tärkeintä, että saa ommella. Hän on taitava ompelija, hän jopa värjää itse kankaansa. Kyläläisille ommellaan vaatteet, täkit ja välihousutkin. Helgassa on ihailtavaa luovuutta. Hän tutkii tarkasti ulkomaisia mallilehtiä ja ompelee mm. uskaliaan housupuvun ja siihen sopivan tyköistuvan liivin. 

Kangasostoksille pitää mennä Poriin. Ensin Helga käy siellä Inkerin kanssa. Inkerin kautta Helga tutustuu Fannyyn, jonka luona voidaan yöpyäkin. Sitten eräänä päivänä Helga jättää Fransille lapun, jossa hän kertoo muuttavansa Poriin oppiakseen ompelemaan paremmin. Aluksi Helga majoittuu Fannyn luona. Päivisin Helga on myyjänä Arvin Asussa ja vapaa-ajallaan ompelee. Hänestä tulee yhä kunnianhimoisempi ompelusten suhteen. 

 "Helga saattoi viettää tovin jos toisenkin tuijotellen Cristóbel Balenciagan luomuksia ranskalaisten muotilehtien sivuilta. Outo muodottomuden kauneus oli avautunut pikkuhiljaa." Ja pian Helga sonnustautuu balenciagamaiseen mekkoonsa. Ja suunnitteleepa Helga Wilhelmiinalle asun presidentin itsenäisyyspäivän juhlaan.

Talvitien kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1948-1961, tarjoaa lukijalle hyvää ajankuvaa. Myös yhteiskunnalliset teemat ovat mukana tapahtumissa. Erityisesti Fannya kiinnostaa työläisten asema, erityisesti naisten työolot ja palkat tehtaissa. Talvitien vähäeleistä, hienovireistä ja tarkkaa kerrontaa on ilo lukea. Kirjassa on upea kansi, kiitos tästä Timo Nummiselle. On helppo kuvitella, että kannen nainen todella kuvaa Helgaa. Onnistunut kansi lisää heti kirjan kiinnostavuutta. 

Helga on ensimmäinen osa Ompelija-trilogiassa. On kiinnostavaa nähdä, jatkaako kirjailija Helgan tarinaa. Olisin kiinnostunut kuulemaan Helgan tyttären Matleenan elämästä. 

Anna-Mari Kaskisen vierailu Raumalla

 

Anna-Mari Kaskinen oli Rauman seurakunnan Torstai-akatemian vieraana torstaina 9.4.2025. Tilaisuudessa laulettiin Kaskisen sanoittamia virsiä. Rauman kanttori Leena Kivi oli säestämässä. Laulujen ohella Kaskinen kertoi sanoittajataustastaan. Ennen tilaisuuden alkua Kaskinen oli ennättänyt tutustua Rauman Pyhän Ristin kirkkoon sekä Franciscus-taloon. 

Kaskinen kertoi vuosien varrella sattuneista tapahtumista, jotka olivat innostaneet häntä kirjoittamaan. Äiti oli kehottanut 5-vuotiasta Anna-Maria ja tämän siskoa sulkemaan silmänsä ja käyttämään mielikuvitusta. Näin tytöt pääsivät mielikuvissaan matkustamaan kauas pois. Mielikuvitus on edelleen Anna-Marin voimavara. Musiikki oli mukana Anna-Marin arjessa lapsuudesta alkaen. Isä lauloi kuorossa ja äiti soitti pianoa. Mumminsa Anna-Mari muistaa Siionin mummina, koska mummi opetti hänet laulamaan Siionin kannel -kirjasta. Kuusitoistavuotiaana Anna-Mari sai stipendin ja lähti opiskelemaan Kanadaan kahdeksi vuodeksi. Tästä matkasta alkoi runojen kirjoittaminen. 

Anna-Mari aloitti opinnot Helsingin yliopistossa ja sai alivuokralaisasunnon Aaro Hellaakosken lesken Lempi Hellaakosken luota. Siitä alkoi kahden eri-ikäisen naisen ystävyys, jota Anna-Mari muistelee lämmöllä yhä tänäkin päivänä.

Yksi ensimmäisistä Kaskisen yhteistyökumppaneista oli Pekka Simojoki. He tekivät yhdessä mm. Afrikkalaisen gospelmessun ja lisäksi useita virsiä, joista ensimmäinen oli Herra, kädelläsi. Runoilija Anna-Maija Raittila pyysi Kaskista sanoittamaan nuorten virsiä. Kaskinen on tehnyt yhteistyötä myös mm. Petri Laaksosen ja Jaakko Löytyn kanssa. Kaskinen on kiitollinen, koska hänellä on ollut ympärillään useita kannustavia ihmisiä, mm. Anna-Maija Raittila, joka ohjasi Kaskista virsien kirjoittamisessa. 

Kaskinen totesi, että hän on aina pystynyt löytämään uusia näkökulmia uskoon. Se on tärkeää, kuten tärkeää on myös se, että aina on toivoa. Toivo on tärkeää kaikissa elämän tilanteissa. Se, mitä Kaskinen haluaa jättää perinnöksi, on nimenomaan toivo paremmasta. 

Virsien sanoituksien ohella Anna-Mari Kaskinen on tuottelias runoilija. Minulle Kaskisen runot ovat olleet ja ovat yhä edelleen tärkeitä ja  merkityksellisiä. Ne ovat kauniita, syviä ja koskettavia. Tyttäreni kuoltua sain suurta lohtua Kaskisen Ikävän yli on silta -runokirjasta (Kirjapaja 2022). 

Pitkä suru kulkee
aina mukana.
Muotoaan se muuttaa
vaan ei katoa.
Asettuu se hiljaa
kotiin taloksi,
kaipausta kantaa,
vaihtuu valoksi.

- Anna-Mari Kaskinen -

.

Tommy Orange: Ei enää mitään

 

Tommy Orange: Ei enää mitään. Aula & Co. 2020. Englanninkielinen alkuteos There There. Suomentanut Jussi Korhonen. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 327 sivua.

"Hoitamaton haava tulehtuu. Siitä syntyy uudenlainen haava samalla tavoin kuin tositapahtumista tehtiin uusi historia."

Tommy Orangen teos Ei enää mitään oli Naisten Pankin lukupiirimme huhtikuun kirja. Meitä oli kymmenen naista jakamassa lukukokemuksia tästä urbaani-intiaaneja käsittelevästä kirjasta.

Kun tarttuu tähän kirjaan, voi olla lähes varma, ettei tiedossa ole mitään hempeää luettavaa. Romaani alkaa prologilla tai pikemminkin esseellä, joka toimii lyhyenä historian oppituntina Yhdysvaltain intiaanien julmaan historiaan. Luku on raskasta luettavaa. Uusia asioita avautuu jo tässä luvussa. Kiitospäivä yhdistyy monen mielessä kansojen väliseen yhteishenkeen eikä suinkaan "onnistuneeseen joukkomurhaan", josta prologissa kerrotaan. 

Orange kuvaa urbaani-intiaanien kamppailua oman intiaani-identiteettinsä ymmärtämiseksi. Romaani kertoo kahdentoista intiaanin tarinan. Kirjan intiaaneilla on ainakin jonkinverran syntyperäistä intiaaniverta tai perhesiteitä, vaikka he tulevatkin eri paikkakunnilta. Intiaanit valmistautuvat Oaklandin stadionilla pidettävään suureen powwow-juhlaan. "Powwow't keksittiin, koska tarvittiin yhteistä paikkaa, johon mahtuisivat kaikki heimot ja vanhat tavat, ja jossa voisi ansaita rahaa, tarvittiin omaa paikkaa, jonka vuoksi puurtaa, valmistaa koruja, laulaa lauluja, tanssia ja rummuttaa." 

Kirjan henkilöiden kautta avautuvat urbaani-intiaanien ongelmat: alkoholi, huumeet, itsemurhat, avioerot, heroiinivauvat. Syrjäytyminen ja köyhyys leimaavat elämää. Kautta historian intiaaneja on pyritty nujertamaan. Siitä kaupunkeihin siirtäminen oli viimeinen vaihe. "Silloin emme olleet vielä urbaaneja intiaaneja. Se oli osa intiaanien uudelleensijoitussäädöstä, joka oli osa intiaanien tuhoamispolitiikkaa, joka oli ja on täsmälleen sitä, miltä se kuulostaakin." Vastaavia nujertamistoimenpiteitä on kohdistettu muihinkin alkuperäiskansoihin, mm. Australian aboriginaaleihin.

Kirjan henkilöiden odotukset powwow-juhlasta ovat erilaisia. Edwin Black oli yksi lukupiiriläisten suosikkihahmoista. Tämä ummetuksesta kärsivä cheyenneintiaani lähtee juhlaan etsimään isäänsä, jonka oli etsimällä etsinyt facebookista. Orvil Read Feather lähtee juhlaan osallistuakseen tanssikilpailuun. Blue menee Edwinin kanssa töihin vartioimaan kassakaappia. Tony Loneman, joka kärsii sikiön alkoholisyndroomasta, on velkaa huumeista, mikä vie hänet monenmoisiin ongelmiin varsinkin sitten, kun välejä pyritään selvittämään 3D-printatulla aseella. Monessa perheessä vanhoilla naisilla ja isoäideillä on kannatteleva rooli perheen voimavarana tai huoltajana. 

Olimme sitä mieltä, että lukukokemus oli kiinnostava, mutta rankka, ahdistava ja myös haasteellinen. "Oli vaikea päästä kirjan imuun" ja "tuotti hankaluuksia yhdistää eri lukujen intiaanit toisiinsa".

Orangen sujuvaa tekstiä oli miellyttävä lukea, mutta hereillä piti olla kaiken aikaa, että pysyi mukana tarinoissa. Kirjan rakenne on kiinnostava. Ensin esitellään henkilöhahmot, joiden tarinat luku luvulta punoutuvat yhteen. Traagisessa loppukohtauksessa kaikki kietoutuu kaikkeen. 

Jälleen kerran tuli todistetuksi, että myös kaunokirjallisuus sivistää. Uutta monelle meistä oli mm. kiitospäivän historia sekä se, että Alcatrazin saari on ollut muutaman vuoden intiaanien hallinnassa. Vuonna 1969 suuri joukko intiaaniaktivisteja tuli saarelle vaatien USA:n hallitukselta parempaa ja inhimillisempää kohtelua.

Tommy Orange on cheyenne- ja arapaho -heimojen jäsen. Tarinat ovat Orangelle tärkeitä, kuten ne ovat kirjan Dene Oxendenellekin. Tarinat auttavat ymmärtämään, mitä on tapahtunut. Intiaanien kulttuurin ääni ja sielu ovat osa Orangen persoonaa, ja se kuultaa läpi kirjan tarinoiden. 

Meilahden suunnittelema kansi on mielestämme onnistunut, mutta kirjan nimeä kritisoimme. Käännös ei enää mitään ei mielestämme vastaa alkuperäistä kirjan nimeä there there. Monet totesivatkin, että kirjaa tuskin olisi tullut napatuksi kirjaston hyllyltä kirjan nimen perusteella.

Annoimme kirjalle arvosanan 3,6 (asteikko 1-5).

Ivan Maniraho: Auringon syy

 

Ivan Maniraho: Auringon syy. Like. 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho. 199 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Mooses syntyi Ruandassa. Mooses oli tutsi, koska äiti oli hutu ja isä tutsi. Kun äärihuturyhmien aloittama kansanmurha alkoi Ruandassa vuonna 1994, Mooseksen perhe yritti päästä pakomatkalle. Pakoyritys päättyi tietulliin, jolloin äiti palautettiin ja isä vangittiin. Sen jälkeen Mooses ei koskaan nähnyt isäänsä. Sadan päivän aikana hutut tappoivat jopa miljoona tutsia ja maltillista hutua. "Sadat tuhannet elämät katosivat maan päältä vain muutamassa kuukaudessa ja jättivät jälkeensä yhteiskunnallisen kraatterin täynnä kärsiviä orpoja ja rikottuja ihmisen kuoria."  

Sodan jälkeen äiti halusi Mooseksen saavan hyvän koulutuksen, mutta Ruandassa siihen ei juuri ollut mahdollisuutta. Daavid, äidin isoveli, oli ikuinen liikemies ja oli sodan jälkeen kehitellyt uuden "Tonnilla Eurooppaan" -businessidean. Tällä tavalla ruandalaiset nuoret saivat uuden alun jossakin varakkaassa maassa Euroopassa isoa rahasummaa vastaan. Eräänä päivänä äiti sanoi Moosekselle: "Lähdet matkalle Eurooppaan Daavidin kanssa." Niin Mooses lähti hieman vanhemman tytön ja enonsa kanssa kohti Suomea.

Eno oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Suomen viranomaisille kerrottiin, että Daavid oli lasten isä. Mooseksesta tuli Elias ja hänen ikänsä valehdeltiin kahta vuotta vanhemmaksi. Tytöstä tuli Sara. Eno täsmensi Eliakselle: "Virallisesti sinä olet nyt minun poikani Elias ja Sara on tyttäreni. Olet syntynyt vuonna 1989. Tästä päivästä lähtien sinä kutsut minua isäksi ja me olemme Lekalaun perhe." Lekalaun perhe asettautui Pohjois-Haagaan. Alkoi sopeutuminen Suomen oloihin. Helppoa se ei ollut, mutta onneksi Elias oppi kielen melko nopeasti kavereiltaan ja koulusta. Marjatan, josta tuli ystävä useiksi vuosiksi, Mooses tapasi jo kotipihallaan. 

Koulussa maahanmuuttajien lapset muodostivat Pohjois-Haagan ala-asteen erillisen jaoston, jossa "oli enimmäkseen valkoihoisia lapsia Euroopasta ja Amerikasta, sekä Aasian ja Lähi-idän edustajia. Minun lisäkseni siellä oli vain yksi toinen Afrikan mantereelta, Liban, joka oli kotoisin Somalian niemimaalta." Elias ei ollut kiltti oppilas. Riehuminen tuntui hänestä oikealta, koska huonosta käytöksestä ei seurannut kovia rangaistuksia, kuten ruandalaisessa koulussa oli tapana. Daavid halusi, että poika löytää hyvän urheiluharrastuksen. Kaikkia mahdollisia lajeja kokeiltiin. Nyrkkeily osoittautui Eliaksen lajiksi.

Jos Eliaksella oli vaikeuksia sopeutua, niin vaikeaa tai oikeastaan mahdotonta se oli myös Daavidille. Daavidilla ei ollut mitään mielenkiintoa sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan tai opetella suomen kieltä, koska "unelma oli kuitenkin jossakin vaiheessa palata takaisin Ruandaan varakkaana miehenä." Niinpä Daavid päätti lähteä vierailulle Mombasaan. Paluun piti tapahtua muutaman viikon päästä, mutta meni lähes kolme vuotta, kunnes Daavid palasi takaisin uuden vaimonsa kanssa Eliaksen ja Saran luo. Koko sen ajan lapset olivat asuneet kahdestaan. 

Eliaksen ystävyys Marjattaan vaihtuu ihastukseksi. Mutta mikään ei tunnu miltään, Elias masentuu, alkoholi maistuu ja huumeitakin kokeillaan.  

Kirjasta jäi hämmentynyt olo. Kirjan alku oli sujuvaa, huumorin värittämää kerrontaa, jota luin mielelläni. Loppua kohti vastoinkäymisten lisääntyessä minulla oli hankaluuksia pysyä mukana tarinan poukkoillessa asiasta toiseen. Liekö syynä ollut alkoholin käytöstä johtuvat Eliaksen mielialamuutokset vai sopeutumattomuuden aiheuttama masennus. Kirjan epilogi, vaikka luin sen kahteen kertaan, jäi täydelliseksi kysymysmerkiksi. 

Kirjan takakannen mukaan kyseessä on "omakohtainen, kouraiseva ja kuriton esikoisromaani ruandalaispojasta, josta kasvaa pohjoishaagalainen Elias." Esipuheessa kirjailija kuitenkin toteaa, että kirja on "ahdingon synnyttämä fiktiivinen teos". Joka tapauksessa kirja on rehellinen kuvaus maahanmuuttajien kohtaamista vaikeuksista 1990-luvun lopulla, jolloin kotouttamistoimenpiteet Suomessa olivat vielä varsin vaatimattomia. Rehellisesti kirjailija tuo esille myös sen, miten helppo oli huijata suomalaisia viranomaisia. 

Lähivuosina on ilmestynyt muutamia maahanmuuttajien suomeksi kirjoittamia kirjoja. Tätä tervehditään ilolla. Maahanmuuttajien tuottaman kirjallisuuden myötä suomalaisen kirjallisuuden aihepiirit kansainvälistyvät. 

Kathleen McGurl: Smaragdinvihreä sydän

 

Kathleen McGurl: Smaragdinvihreä sydän. Bazar. 2025. Englanninkielinen alkuteos The Girl with the Emerald Flag. Suomentanut Tuukka Pekkanen. Kannen suunnittelu Jenni Saari. 384 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Smaragdinvihreä sydän vie lukijan vuoden 1916 pääsiäiskapinaan, yhteen Irlannin historian merkittävimmistä tapahtumista. Kirja on koskettava tarina rohkeudesta, urhoollisuudesta, rakkaudesta, sydänsuruista ja ennen kaikkea vankkumattomasta lojaalisuudesta Irlantia kohtaan. Kirjan tapahtumat kuljettavat lukijaa pääsiäiskapinasta vielä 82 vuotta eteenpäin. Gráinne, yksi kirjan päähenkilöistä, esiintyy kirjan molemmilla aikajanoilla. Vuonna 1998 Gráinne on 100-vuotias ja saa vihdoin jakaa kapinamuistojaan tyttärentyttärentyttärensä Nickyn kanssa.  

Vuonna 1916 sota raivosi Euroopassa. Irlantilaiset eivät olleet yhtä mieltä siitä, kuuluuko irlantilaisten taistella englantilaisten joukoissa Saksaa vastaan. Myötämielisesti suhtautuivat ne, jotka uskoivat, että irlantilaisten autettua englantilaisia Home Rule hyväksyttäisiin, jolloin "Irlanti on käytännössä itsenäinen Britanniasta, saatpa nähdä." Tasavaltalaiset puolestaan näkivät, että englantilaisten sotiessa Irlannille tarjoutui oivallinen tilaisuus taistelulle - tai jopa vallankumoukselle - itsenäisyyden puolesta. 

Irlantilaisten pääsiäiskapina brittihallintoa vastaan alkoi 24.4.1916. Kapina alkoi Liberty Hallilta. Rakennuksen kyltissä olivat sanat: We serve neither King nor Kaiser but Ireland! 

Liberty Hallilta marssi lähti kohti Sackville Streetin pääpostia (General Post Office), jossa käytiin kapinan merkittävimmät taistelut. Kapinan aikana tärkeä rooli oli James Connollyn The Workers Republic -lehdellä. Siinä oli printattuna Irlannin tasavallan itsenäisyysjulistus, jonka Patrick Pears luki pääpostin edustalla kapinan alkutunteina.  

Gráinne oli 18-vuotias, kun hän jätti työnsä Clerysin tavaratalossa ja liittyi kreivitär Markiewiczin Cumann na mBanin vallankumouksellisiin joukkoihin. Kirja kuvaa yksilöiden, ennen kaikkea Gráinnen, osallistumista ja roolia kapinan kulussa. 

Brittijoukot kukistivat kapinan. Viisitoista kapinan johtajista teloitettiin. 

Vuoden 1998 aikatasolla Nickyn tehtävänä yliopisto-opinnoissaan on tutkielman tekeminen. Hän muistaa, että  hänen Dublinissa asuva supermumminsa, hänen isoäitinsä äiti, oli osallistunut pääsiäiskapinaan. Nickyn ja Conorin pitkäaikainen seurustelu on juuri päättynyt, ja tutkielman tekeminen olisi hyvää puuhaa sydänsuruihin, miettii Nicky. Mutta kauaa aikaa Nicky ei ennätä potea sydänsuruja, kun löytyy Seb. Seb viettää huoletonta opiskelijaelämää ja järjestää mm. mielenosoituksen tupakoinnin puolesta eräässä yliopiston baarissa. 

Taistelu Irlannin puolesta on ollut pitkä ja verinen. Maan historia on tuttua historian kirjoista, mutta tapahtumat ja ihmiset heräävät eloon, kun faktoihin lisätään sopivassa määrin fiktiota. McGurlin tarinan mukana lukija pääsee kokemaan, miten suuria uhrauksia taistelu itsenäisyyden puolesta vaati. Pidin kirjasta todella paljon. Historia ja kirjan henkilöt heräävät eloon. McGurlin teksti on sujuvaa ja vaivatonta lukea. Kaksi aikatasoa toimii hyvin. Jos historialliset romaanit ja erityisesti Irlannin historia kiinnostavat, tässä on kirja, jota voin lämpimästi suositella. 

Syksyllä 2025 ilmestyy McGurlin Ranskan vallankumouksesta kertova teos Vallankumouksen kuiskeet.

Anu Patrakka: Ihailija

 

Anu Patrakka: Ihailija. Otava. 2025. Päällys Mika Tuominen. 271 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anu Patrakan dekkarit ovat alusta alkaen sijoittuneet Portugaliin. Portoon sijoittuvassa Rui Santos -sarjassa ilmestyi kuusi teosta. Ihailija on kolmas osa Nelson Monteiro -rikosromaanisarjassa. Tässäkin sarjassa kahden ensimmäisen kirjan tapahtumissa liikutaan Porton maisemissa, kun sen sijaan Ihailija vie lukijan Lissaboniin, Portugalin pääkaupunkiin. Portossa rikostutkijana työskentelevä Nelson Monteiro on löytänyt viehättävän naisystävän, suomalaisen Emilian, jonka kanssa hän lähtee viikonloppulomalle Lissaboniin. Lissabon on Monteirolle tuttu kaupunki, sillä hän asui siellä ennen muuttoaan Portoon. 

Lukija pääsee heti nauttimaan fadoillasta pikkuruisessa casa de fadossa, missä tunnelma on "tiheä, intiimi ja lämmin". Illan päätähti, fadista Maria Glória on Monteirolle tuttu jo lapsuudesta. Lapsena Monteiro oli vieraillut usein fadolaulajan vaaleanpunaisessa  huvilassa. Nelson kuiskaa Emilialle: "Hän on yhä mahtava."

Valentim Alves, entinen fadokitaristi, on palaamassa fadoillasta. Mies on onneton, sydän on säröillä eikä hän voi enää soittaa fadoa. Näitä ajatuksia hautoessaan hän lähtee ylittämään katua, kun auto ajaa hänet kumoon. Valentim todetaan kuolleeksi. Onko kyseessä onnettomuus vai oliko yliajo suunniteltu? Monteiro on varma, että Maria Glória tuntee Valentimin ja lähteekin viemään kuolinviestiä fadolaulajalle. Mitä talossa on tapahtunut, miettii Monteiro, kun huomaa, että siellä ei enää ollut arvohuonekaluja eikä tauluja seinillä. Maria Glória asuu yhdessä Rosan kanssa. Käy ilmi, että näiden kahden naisen välillä vallitsee viha-rakkaus -suhde. He olivat aikoinaan olleet rakastuneita samaan mieheen: kuolleen Valentim Alvesin isään. 

Monteiro katsoo velvollisuudekseen käydä moikkaamassa entisiä työkavereitaan. Hän haluaa myös viedä suruviestin Valentimin äidille. Sillä aikaa Emilia shoppailee ja käy museoissa - yksin. Hän suhtautuu levollisesti Monteiron menemisiin. Hän ymmärtää, että nyt on jotakin tekeillä, eli Monteiro haluaa tehdä oman osansa Valentimin kuoleman tutkinnassa. Ja kun vielä tulee toinenkin uhri, sitä syvemmälle jutun tutkintaan Monteiro uppoaa. Monet miehet ovat liehitelleet Maria Glóriaa, mutta onko kyseessä ollut rakkaus vai toivo perinnöstä? Tästä Monteiro päättää ottaa selvää ja joutuu menemään historiassa kauas taaksepäin aina Neilikkavallankumoukseen saakka.  

Rikostutkinnan ohella esille nousee Monteiron tulehtunut suhde äitiinsä. Maria Glória kehottaa Monteiroa vierailemaan Lissabonissa asuvan äitinsä luona. Sitä Monteiron äitikin haluaisi, sanoo Maria Glória. Monteiron pitää palata ajatuksissaan tapahtumiin, jotka hän oli halunnut unohtaa.  

Olen lukenut kaikki Patrakan psykologiset rikosromaanit ja viihtynyt hyvin niiden parissa. Niin tein nytkin. Nelson Monteiroon kiinnyn osa osalta yhä enemmän. Monteiro on sympaattinen ja inhimillinen poliisi, joka huolehtii muistisairaasta isästään ja tekee tämän kanssa vapaa-ajallaan puutarhatöitä. On kiinnostavaa nähdä, miten suhde Emilian kanssa etenee. Aiemmissa kirjoissaan Patrakka on kuvannut portugalilaisen yhteiskunnan varjopuolia. Ihailijan suuri teema sen sijaan on rakkaus. Rakkaus yllättää, se tekee onnelliseksi, se tuo turvaa, mutta se saattaa myös riuduttaa ja saa rakastuneen tekemään hirvittäviä tekoja.   

Patrakan vahvuus on vetävä kerronta sekä sujuva ja vaivaton kirjoitustyyli. Patrakka käyttää siellä täällä tekstissä portugalinkielisiä ilmaisuja. Ne ovat kiva lisä, mutta tässä kirjassa niitä oli hieman liian runsaasti. 

Kaiken taustalla on Lissabon. Kaunis kaupunki, jossa itsekin olen viihtynyt erittäin hyvin. Nelson rakastaa edelleen entistä kotikaupunkiaan. "Näitä Lissabonin linnunmaitoisia öitä hän rakasti eniten, leudon ilmavirran kosketusta paljaalla iholla, kasvoilla, käsivarsilla, kaupungin kaukaisia äänia ja valoja ja tuoksuja, elämän merkkejä. Lisboa oli kuin lempeä rakastettu, se sulki syliinsä ja piti hyvänä."  

Tuomas Mattila: Haamukirjoittajat

 

Tuomas Mattila: Haamukirjoittajat. Näkymättömien tekijöiden salainen maailma. Gaudeamus. 2025. Kansi: Maria Manner. Sisäsivujen kuvitus Olga Poropudas. 448 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tuomas Mattila johdattelee lukijan kiinnostavaan haamukirjoittajien (ghost writers) maailmaan. Kirjan nimen alaotsikko kuvaa hyvin sitä, mistä haamukirjoittamisessa on kyse. On kysymys näkymättömien tekijöiden salaisesta maailmasta. Termin haamukirjoittaminen merkitys ei ole yksiselitteinen. Haamukirjoittamisesta on kysymys, kun joku kirjoittaa toisen tekstiä omissa nimissään. Termillä viitataan myös anonyymeihin tekijöihin, pseudonyymeihin ja plagiointiin.

Ensi alkuun aloitettuani kirjan lukemisen termi haamukirjoittaminen kalskahti pahamaineiselta. Kirjailija kysyykin, ovatko jotkut haamut hyväksyttävämpiä kuin toiset. Kirjaa edelleen lukiessa termi sai lisäsävyjä. Kävi ilmi, että haamukirjoittajien salainen maailma saattaa olla jollekin osapuolelle palkitseva, jollekin taas raastava tai suorastaan musertava.

Kirja on kiinnostavasti rakennettu. Haamukirjoittajat asuvat aavekartanossa. Haamukirjoittajat eivät mahdu yhteen huoneeseen, vaan kirjoittajat on laitettu asumaan oman aihealueensa huoneeseen. Kartanosta löytyy huone mm. kaunokirjallisuudelle, muistelmille, musiikille, tietokirjallisuudelle, rakkauskirjeille ja opinnäytetöille. Lääketiedettä, taidetta eikä sosiaalista mediaakaan ole unohdettu. Huone huoneelta kirjailija avaa haamukirjoittajien maailmaa. 

Osalla aloista haamukirjoittamisella on negatiivinen sävy, mutta ei kaikilla. Haamujen rooli on kautta aikojen ollut hyväksytty mm. poliittisten puheiden kirjoittamisessa. Esimerkiksi USA:n presidentit pitävät niin paljon puheita, etteivät he millään pysty niitä itse kirjoittamaan. Puheet käyvät läpi monen monta väliporrasta mukaanlukien faktantarkastajat. 

Samoin elämäkertojen kohdalla haamukirjoittajien rooli hyväksytään. Muistelmateosten määrä on viime vuosina kasvanut sekä ulkomailla että Suomessa. Se on tietänyt lisätöitä haamukirjoittajille. On normaali käytäntö, että kyseessä oleva julkimo valitsee kerrottavat asiat ja ottaa vastuun teoksensa sisällöstä. On todettu, että julkkismuistelmien taso on noussut ammattimaisten kirjoittajien ansiosta. Kirjan kannessa on yleensä julkimon nimen lisäksi myös haamukirjoittajan nimi. Joskus haamukirjoittajan nimi mainitaan vasta nimiölehdellä, joskus taas ei missään. 

Otetaan esimerkiksi prinssi Harryn teos Varamies (2023), jonka kirjoittajaa J.R. Moehringeriä ei mainita kirjan kirjoittajatiedoissa. Kiitoksissa prinssi mainitsee hänet "ajatusten sparrauskumppanina". Kirjan julkaisun jälkeen Moehringer astui itse esiin ja kertoi roolistaan teoksen kirjoittajana. Ranskalainen kirjailija Alexandre Dumas oli äärimmäisen tuottelias kirjailija. Kerrotaankin Dumasin tiedustelleen ystävältään, oliko tämä lukenut hänen uusimman romaaninsa, ystävä vastasi: "En, oletteko te?" 

Yhdysvalloissa on valtavat markkinat treffipalveluiden haamukirjoittajille. On tärkeää saada oma profiili houkuttelevaksi. Siitä kannattaa maksaa haamukirjoittajalle useita satoja dollareita. Haamukirjoittajia tarvitaan myös sosiaalisessa mediassa. Valitettavasti haamukirjoittamista suositaan myös korkeakouluopinnoissa ympäri maailmaa. Opinnäytetöitä, esseitä ja muita kirjallisia tekstejä tilataan haamukirjoittajilta. "Vuosina 2014-2018 tehdyissä kansainvälisissä kyselyissä noin viisitoista prosenttia korkeakouluopiskelijoista myönsi maksaneensa jollekulle toiselle opintoihin liittyvän kirjoitustyönsä tekemisestä."  

Haamukirjoittajien moninainen maailma tarjosi minulle uutta tietoa. Siksi koinkin kirjan hyvin yleissivistävänä ja silmiä avaavana. Ihan uusin silmin silmäilen nyt mm. kirjakauppojen elämäkertatarjontaa.

Teos on laaja ja perusteellinen kokonaisesitys haamukirjoittamisesta, sen yleisyydestä eri aloilla sekä sen hyvistä että huonoista seurauksista. Kirjailija on tehnyt perinpohjaista taustatyötä kirjaa varten, minkä näkee laajasta lähdeluettelosta. Mukana on myös kiinnostavia haastatteluja aiheeseen liittyen. Kirja on sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu, eikä huumoriakaan ole unohdettu. Nähtäväksi jää, mikä rooli haamukirjoittamisessa tulee olemaan tekoälyn tuottamilla tekohaamukirjoittajilla.

Anni Kytömäki Rauman Naisten Pankin kirjailijavieraana

 

Saimme kirjailija Anni Kytömäen kirjailijavieraaksi Raumalle. Tilaisuuden järjesti Naisten Pankki yhteistyössä kirjaston kanssa. Illan aiheena oli viime vuonna ilmestynyt Mirabilis. 

Naisten Pankin kutsuva myyntipöytä houkutteli arpojen ostajia sekä kahvin ja leivonnaisten nauttijoita. Herkulliset leivonnaiset maistuivat ja arpojen ostajia ilahduttivat hyvät palkinnot. 

Arpajaisten palkintoja

Tilaisuuden aluksi Rauman Naisten Pankin vetäjä Soili Vaimala kertoi toiminnastamme. Tämä on jo neljäs vuosi, kun järjestämme kirjailijavierailuja yhdessä kirjaston kanssa. Minä puolestani esittelin illan vieraan Anni Kytömäen ja haastattelija Kristina Haaviston.

Haastattelu alkoi kirjan nimestä. On selvää, että kirjan nimi on tärkeä. Näin sen kokee myös Kytömäki. Välähdyksenomaisena oivalluksena syntyi kirjan nimi Mirabilis, jolla on monia yhtymäkohtia kirjan tapahtumiin. Ensinnäkin nimi viittaa lehto-orvokkiin, jolla on keskeinen rooli kirjan tapahtumissa. Toiseksi, mirabilis on latinaa ja merkitsee suomeksi ihmeellistä, mikä viittaa Ellan taitovoimistelutaitoihin. Kolmanneksi, nimi kuvaa luottamusta ihmeellisyyksiin. 

Anni Kytömäki ja Kristina Haavisto

Ensimmäiset ideat Mirabiliksesta syntyivät Kytömäen mielessä jo 1990-luvun puolivälissä. Kuitenkin Mirabilis antoi odottaa tuloaan, sillä ennen Mirabilista Kytömäeltä ilmestyi neljä romaania: Kultarinta (2014), Luontopäiväkirja (2016), Kivitasku (2017) ja Margarita (2020). Kaikissa kirjoissa on aiheena tavalla tai toisella ihmisen suhde luontoon. Margarita sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Kytömäki toteaa, että on kiehtovaa punoa romaaneja yhteen vaikkapa henkilöhahmoilla, vaikkakin kaikki kirjat ovat itsenäisiä teoksia.

Mirabilis on hyvin runsas kirja. Siinä olisi aineksia vaikka useaksikin tarinaksi, kuten Kristina totesi. Kirja avaa luonnonsuojelullista näkökulmaa, kertoo suomalaisen luonnonsuojelun historiasta ja painottaa kansanperinteen merkitystä.

Kytömäen kirjoitusprosessi on mielenkiintoinen. Kirjailijalla on heti alusta alkaen selkeä käsitys juonen kulusta. Ensin Kytömäki näkee tarinan visuaalisessa muodossa ja tutustuu sitten tarinaan musiikin kautta. Pianoa soittamalla tarina ikään kuin herää eloon, jonka jälkeen onkin luontevaa aloittaa kirjoitusprosessi. Kirjoitusprosessin aikana työtä ja vapaa-aikaa on mahdoton erottaa toisistaan. Henkilöt elävät alati mielessä. Mirabiliksen henkilöistä Ella syntyi ensin. Kirjailijaa itseään muistuttavasta Ellasta tuli Kytömäelle hyvin läheinen henkilöhahmo. 

Kytömäelle usein esitetty Mirabilikseen liittyvä kysymys koskee kirjan kantta. Miksi tekoälyllä tehty kansi? Kytömäki totesi, että kannessa on todellakin hyödynnetty tekoälyä teknisenä apuvälineenä. Tekoälyn käyttäminen kannen suunnittelussa on tänä päivänä hyvin tavallista. 

Seuraava kirja on jo tekeillä. Nyt on meneillään visuaalinen tutustuminen tarinaan, sitten alkaa soittaminen ja sitten vasta kirjoittaminen. Sen enempää kirjailija ei kerrokaan seuraavasta kirjastaan. 

Tilaisuus oli todella onnistunut. Kirjaston kokoustila oli ihan täysi: n. 90 kuulijaa. Naisten Pankin myytävät tekivät kauppansa. Illan 850 euron tuotto menee naisten työn ja yrittäjyyden tukemiseen  kehittyvissä maissa.

Kirjaston kokoustila oli täynnä.

Tilaisuuden lopuksi kirjailija sai kiitokseksi ihastuttavan lehto-orvokkiaiheisen kortin, jonka oli tehnyt Kirsi Urmson, eräs lukupiiriläisistämme. 

Kiitos Anni Kytömäki ja Kristina Haavisto. Kiitos myös kaikille kuulijoille sekä kirjastolle. Tämä oli sykähdyttävä ilta.  

Kuvat: Hillevi Rohiola

Ville Malja: Valkoinen risteys

 

Ville Malja: Valkoinen risteys. Gummerus. Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. 248 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Ville Malja on muusikko ja valokuvaaja. Hän laulaa Moon Shot -yhtyeessä ja on Lapko-yhtyeen laulaja ja keulakuva. Malja kuvaa esikoisteoksessaan Valkoinen risteys lapsuuttaan alkoholisti-isän varjossa. Hän avaa myös omaa alkoholisoitumistaan sekä myös raitistumistaan. Teos on autofiktio Maljan omasta elämästä, mutta vain osittain. Fiktiolla on iso rooli kirjassa. Esimerkiksi kirjan päähenkilö on Tomi, ei Malja itse. 

Pieni Tomi rakastaa äitiään yli kaiken. Äiti on rakastava, aina Tomin puolella. "Tuu halaa mua. Tietkö, että jos mulla ei olis sua, ni mä en tiedä mitä mä tekisin, äiti sanoi." He molemmat pelkäävät juovuksissa olevaa isää. Silloin isä on arvaamaton ja väkivaltainen äitiä kohtaan. Ihme kyllä, isä pystyy hoitamaan työnsä, mutta viikonloput kuluvat viinaa juoden ja äitiä uhkaillen. Tomin jokainen päivä on arvaamaton riippuen isän humalatilasta, krapulasta tai mielialan vaihteluista. Sisällä on jatkuva pelko ja kurkussa on polttava tunne. Tomi tuntee olevansa "likainen ja outo". Äidille hän ei kerro tunteistaan. "Olen päättänyt olla sellainen, josta äiti voi olla ylpeä. Olen päättänyt olla kiltti. Teen äidin onnelliseksi. Olen hyvä ja hieno. Joudun usein valehtelemaan, mutta se ei haittaa, koska tarkoitus on hyvä." Tomi saa ehdotetuksi äidille avioeroa. Ero toteutuu, mutta väkivalta ei pääty eroon.

Alle kouluikäisenä Tomi vietti päivät mummolassa äidin ollessa töissä. Siellä oli tylsää, mutta sitä ei saanut sanoa. Kouluaikana kootaan bändi ja saadaan keikkojakin. Siitä tulee upea tunne. "Sisälleni on syttynyt tuli. Tästä hetkestä olen haaveillut, ja tähän hetkeen minä kuulun." Samoihin aikoihin Tomi, isänsä lailla, rakastuu alkoholiin.  

Naapurikaupungin yökerhossa Tomi tapaa Marian. Yliopistossa opiskeleva Maria tulee eri maailmasta, mutta erilaisuudesta huolimatta pari viihtyy yhdessä. Suhde kehittyy nopeasti. Tomista elämä tuntuu hyvältä, keikkoja on mukavasti ja Maria on rakas. Alkoholi antaa potkua Tomin elämään, ensin sitä nautitaan hyvän keikan päätteeksi tai rohkaisuryypyiksi, sittemmin joka tilanteessa. Aina löytyy syy juomiseen. Käyttäytyminen menee äärimmäiseksi hullutteluksi ja muita ihmisiä loukkaavaksi. Krapulapäivät ovat armottomia. Ryyppyputket seuraavat toinen toistaan, joka kerta entistä rajuimpina. Maria yrittää ensin ymmärtää, mutta sitten ei enää ymmärrys riitä.

Äidin luona vieraillessaan Tomi miettii. "Näen mielessäni tyhjän ulapan. Seison puisessa veneessä. Tuijotan vettä. Pinta jakaa kaiken olevan kahtia, näkyvään ja näkymättömään. Kerään rohkeuteni. Päätän unohtaa pelkoni. - Äiti, mä olen alkoholisti."

Kenestä tahansa voi tulla alkoholisti, mutta eri tutkimusten mukaan herkkyys alkoholiriippuvuuteen on periytyvää. Jo murrosikäisenä Tomi turvautui alkoholiin. Kuten isänkin kohdalla, käyttö lisääntyi eikä käyttöä pystynyt enää mikään rajoittamaan. Kunnes tuli viimeinen risteys, jonka kohdalla piti tehdä valinta. Se ei ollut helppoa. Tomi valitsi raittiuden, isä valitsi toisin. Isä kuoli muutama vuosi sitten 62-vuotiaana. 

Haastatteluissa Malja toteaa, että hän ei muistele pahalla eikä myöskään katuen humalaisia vuosiaan, sillä ne olivat tavallaan hyvin hauskoja. Mutta Valkoinen risteys ei olisi koskaan ilmestynyt, mikäli Malja ei olisi raitistunut.  

Malja kuvaa rankkoja lapsuuskokemuksia, mutta ei säälipisteitä keräten. Kirjan luettua ei voi muuta kuin todeta, että alkoholistin elämä on ihan oma maailmansa. Alkoholi tuo lohtua ja hetkittäisiä ilon ja onnellisuuden hetkiä, mutta selvät hetket ovat lohduttomia. Tätä maailmaa Malja kuvaa avoimesti. Hän ei syyllistä ketään eikä osoittele ketään. Valkoinen risteys havahduttaa ja ravistelee lukijan ajatusmaailmaa. Maljan taidokas ja rytmikäs teksti on ehdottomasti yksi kirjan vahvuuksista.