Tommi Kinnunen: Kaarna

                                         

Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY. 2024. Päällys Martti Ruokonen. 205 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mieleen karkaa hiekkaisen kannaksen tapahtumia, jotka hän on päättänyt jo kauan sitten unohtaa, huutoja ja laukauksia ja muutakin, pahempaa. Hän on haudannut ne mielessään, taputellut päälle pyöreän kummun ja päättänyt, ettei enää niihin palaa, sillä maailma ei muutu paremmaksi menneitä muistelemalla."

Laina makaa sairaalan vuodeosastolla. Viimeiset elinpäivät ovat käsillä, toteaa lääkäri. Mutta Laina on sitkeä, eikä anna periksi. Lapset Martti sekä etelästä saapuvat kaksostytöt Marja ja Eeva tulevat viimeiselle käynnille äidin luo. Samalla tytöt haluavat hoitaa kaikki kuolemaan liittyvät järjestelyt. Äitinsä kanssa pitkään asunut Martti ei ymmärrä siskosten kiirettä, äitihän on vielä elossa. Vaitonaisena Martti kuuntelee sisarusten muisteluja äidistä. Marja antaa vihansa tulla esiin. "Kuole jo, että sinusta päästään". "Ei saatana ymmärrä edes päästää irti". Eeva estelee vaimeasti, Martti ei sano mitään. 

Tapahtumissa palataan Lainan nuoruuteen, isän ja äidin luo Pohjois-Suomeen. Sodan alkaessa Laina solmi avioliiton Vilhon kanssa, ei niinkään rakkaudesta, vaan se vaan tuntui olevan tapana, kun miesten piti lähteä rintamalle. Kaksostytöt syntyivät, Vilho kaatui. Löytyi uusi mies Antti, hänkin sodassa ollut. Elävänä palasi kotiin, mutta mieli järkkyi, rintamamuistot kaatuivat päälle. Alkoholista haettiin apua eikä ainakaan vaimolle sotatraumoista puhuttu. Viimein Antti uupui ja teki itsemurhan.

Vähitellen kirjan pääteema avautuu. On sota, kesä 1944. Lailan kotona kuulostellaan huolestuneina ulkoa kuuluvia ääniä, koirat haukkuvat, laukauksiakin kuuluu. Sitten eräänä päivänä ne tulevat. Neuvostoliittolaiset partisaanit, suomalaisiin sota-asuihin pukeutuneina. Pahinta ei haluta uskoa, mutta on pakko, kun kylän naisten ja lasten ruumiita lojuu pitkin ja poikin pihateitä. Ne, joita ei tapeta, kuljetetaan Neuvostoliittoon tai ainakin joukkoraiskataan raa'asti, Laina mukaan lukien. Laina pääsee pakenemaan, mutta tapahtumat jättävät jälkensä. Lainaan jää viha, jota hän ei hallitse. Viha purkautuu aggressiivisena käytöksenä, tahtomattaan Laina huutaa ja on väkivaltainen lapsiaan sekä myös Anttia kohtaan. 

"Ei hänestä milloinkaan tullut kokonaista tai eheää. Joskus oli aikoja, jolloin hän oli turta ja täynnä pelkoa. Niiden jälkeen tuli viha, ja menneet paloivat kiinni ihoon." Ei ole ketään, jonka kanssa Laina voisi puhua. Vilman kanssa se olisi mahdollista, mutta partisaanit surmasivat Vilman. Kaiken vihan keskellä ovat lapset. Kaksostytöt saavat turvaa toisistaan. Yhdessä he pilkkaavat äitiä, kun taas Martti on aina kiltti, hiljainen ja tottelevainen, Laila mielestä liiankin kiltti. "Mokoma vesisilmä vasikka. Ottaisi edes Antin paikan, nyt kun isännän pesti on vapaa. Mutta ei siitä kanantaluttajasta ole siihen."

Kinnunen liikkuu kirjassa samoissa maisemissa kuin edellisessä teoksessaan Pimeät kuut (WSOY 2022). Harvoin käsitelty sotateema "saksalaishuorat" oli aiheena teoksessa Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020). Myös tässä kirjassa käsittelyn kohteena on kauan vaiettu aihe, neuvostopartisaanien hyökkäykset Suomen itärajalla jatkosodan aikana. Suomettuminen vaikutti siihen, että partisaani-iskut olivat kauan vaiettu aihe Suomen sotahistoriassa. On arvostettavaa, että Kinnunen on tarttunut tähän aiheeseen kaunokirjallisin keinoin. 

Kirjan teemat ovat synkkiä ja raskaita. Partisaani-iskujen lisäksi esille nousevat sodan aiheuttamat traumat, puhumattomuus ja muistojen patoutuminen, asiat, joista lapset eivät tiedä mitään eivätkä voi ymmärtää vanhempien oireilua. Kinnusen kirjoitustyyli on voimakasta, vahvaa ja koskettavaa. Jälleen tämä kirja osoittaa, että Kinnunen kuuluu suomalaisen kaunokirjallisuuden parhaimmistoon.