Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena. 2021. 247 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Äidin haudalla Anni itki vaatteensa märiksi. Isän hatunlieristä valui vettä. Isko seisoi sateenvarjon alla ja piti Annia kädestä, mutta niin löysästi, että Anni pelkäsi luiskahtavansa kuoppaan. Sitten mentiin seurakuntatalolle juhlimaan. Isä selitti kaikille, että kuusitoista viikkoa diagnoosista. Isko näytti tärkeältä kuin olisi saanut kokeista kymppi plus plus plus. Anni söi pöydän alla sokerikulhosta kaikki sokeripalat ja oksensi tyhjään kulhoon." (s. 17-18)

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1972. Kuusivuotiaan Annin perheessä vanhempien riitely on jokapäiväistä. Anni taiteilee joten kuten riitojen välimaastossa, kun taas lukiolainen Isko-veli istuu huoneessaan ja opiskelee. Kirja alkaa mainiolla kuvauksella, kun Sylva-äiti ostaa sohvan osamaksulla - salaa isältä. Iso riitahan siitä seuraa. "Pihalla kaikki tiesivät sohvasta, koska siitä oli huudettu niin paljon. Hannele sanoi, että Annin isä ja äiti eroavat ja Anni joutuu lastenkotiin. Birgitta sanoi, että perheissä on myötämäkiä ja vastamäkiä. Anni alkoi odottaa myötämäkiä." (s. 9)

"Mitä minun oletetaan tekevän? Mitä?" (s. 12)

Sitten yht'äkkiä kotona ei enää riidellä. Äiti sairastuu syöpään, kuihtuu ja kuolee. Isä, insinööri Hemminki Uinu, joutuu ottamaan uuden roolin perheen huoltajana ja lasten kasvattajana. Tehtävä ei ole hänelle helppo. Annin ollessa kymmenvuotias isä kutsutaan koululle. Terveydenhoitaja oli todennut, että Annilla on ihottumaa pimpsassa, rikkinäiset vaatteet ja anemia. Anni oli sairastanut kuusi virtsatulehdusta vuoden aikana. "Siinä oli kouluhoitaja, psykologi ja luokanvalvoja, isä selitti. - Minä kysyin, mikä ongelmista pitäisi hoitaa ensin. Ne sanoivat, että ei asioita niin yksinkertaisesti hoideta. Että meidän pitää ensin keskustella. Minä sanoin, että keskustellaan sitten ja kysyin, mikä ongelmista pitäisi hoitaa ensin. Ne sanoivat, että Anni voisi liittyä ensi syksynä kuvaamataitokerhoon. Minä kysyin parantaako piirustustaidon kehittäminen ihottuman. Ei kuulemma." (s. 20)

"Te ette käy koskaan missään yhdessä." (s. 25)

Isä haluaa korjata laiminlyöntinsä ja olla hyvä isä. Mummi sanoo, että asioita pitää tehdä yhdessä. Isä järjestää heille perheloman. Viisi päivää ennen Iskon ylioppilasjuhlia lähdetään viettämään yhteistä aikaa Lappiin. Iskonkin on lähdettävä ja jätettävä ylioppilasjuhlat väliin. Lapin matkasta tulee "täysi sirkus". Hotellissa Anni ulvoo isälle: "Minä en halua olla tällä kusi- ja paskaperhematkalla." (s. 41) Iskolle nostetaan malja turistihotellin aulassa. 

Vuodet kuluvat ja vuorossa on yläaste, uudet kaverisuhteet ja uudet ihastumiset. Yläasteen jälkeen Anni lähtee töihin kalatehtaalle Norjaan. 

"Se joko jättää miehen tai valitsee väärin." (s. 109)

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen osa Neljätoista vuotta kattaa vuodet 1972-1986 ja keskittyy lähinnä Anniin. Toisessa osassa Elämä liikutaan vuosissa 1992-2019. Anni on edelleen mukana tapahtumissa, mutta kirjailija antaa suuremman roolin Iskolle. Annin on vaikea löytää paikkaansa elämässä. Miessuhteet ovat epävakaita. "Äidin kuolema aiheutti Annille trauman, joka aktualisoituu tilanteissa, joissa sen pitäisi sitoutua, Isko selitti tärkeänä kuin jotain hallintomallia." (s.109)  Ei elämä ole helppoa Iskollekaan, vaikka avioliitto Ulpun kanssa alkoikin auvoisasti. Kirjan kolmannessa osassa Dementia Hemminki Uinu sairastaa dementiaa. Hän sairastaa kotonaan ja on hyvin yksinäinen. Isko on niin kiireinen, ettei ennätä käydä katsomassa isäänsä, Anni taas asuu liian kaukana. Isä jää yksin.   

Tämän kirjan seurassa viihdyin. Tartuin kirjaan mielelläni jo ihan siitä syystä, että kirjassa on niin kaunis ja kiinnostava kansi. Kirjan henkilöiden elämä on välillä hyvinkin rankkaa, niin rankkaa ettei eteenpäinmenomahdollisuuksia enää juuri ole. Mutta Pöyliön henkilöt nousevat, joskus itkien, joskus nauraen, joskus kiroten. Pöyliö antaa muistutuksen meille kaikille. Kyllä vaikeatkin tilanteet ovat voitettavissa. Hemmingin sairastuminen jäi mietityttämään. Miten yleinen tällainen kuvio onkaan, vanhus on yksin kotona, lähihoitajat käyvät muutaman kerran päivässä tuomassa ruoan ja tarkastamassa, että henkilö on elossa.

Kirjailija kuvaa Hemmingin perheen vaiheita tyylillä, huumorilla, lempeydellä ja ihmisten ymmärtämisellä. Teksti on eläväistä ja virkistävää. Jäin miettimään, mitä Annille ja Hemmingin lastenlapsille kuuluu tänä päivänä. Toivottavasti jatko-osa on jo työn alla. Minulle Sari Pöyliö on uusi tuttavuus. Häneltä on aiemmin ilmestynyt novellikokoelma Pölynimurikauppias (Atena 2014) ja romaani Ihmisen veri (Atena 2015).