Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri

Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri. Auschwitziin vangitun brittisotilaan uskomaton tarina. Into. 2021. Englanninkielinen alkuteos The Saboteur of Auschwitz. Suomentanut Laura Kalmukoski. Kansi: Emmi Kyytsönen. 251 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Colin Rushtonin Auschwitzin sabotööri on Sunday Times -bestseller, eikä todellakaan syyttä. Kirja ilmestyi englanniksi vuonna 2019 ja sitä on myyty jo yli 70 000 kappaletta. Kirjan oikeudet on myyty kahdeksaan maahan. Kyseessä on Arthur Doddin, nuoren brittiläisen sotavangin tositarina Auschwitzin kuolemanleiriltä. Kirjan kirjoittaja Colin Rushton tapasi Arthur Doddin, kuunteli hänen tarinansa, vaikuttui siitä ja halusi kertoa Arthurin tarinan koko maailmalle. Luettuani kirjan voin vain todeta, että oli onni, että Arthurin tarina päätyi kirjaksi ja kaikkien luettavaksi. Raaimman väkivallan kohteiksi Auschwitzissä joutuivat juutalaiset, mutta leirillä oli runsaasti vankeja muistakin kansallisuuksista. Kuinka moni edes tiesi tai tietää, että Auschwitzissä oli myös noin tuhat brittivankia? Ainakaan minä en tiennyt.

Arthur Dodd halusi rintamalle vapaaehtoisena toisen maailmansodan syttyessä. Hänet hylättiin taistelutehtävistä kampurajalkansa vuoksi, mutta hyväksyttiin autonkuljettajaksi. Tehtävät muuttuivat pian normaaleiksi taistelutehtäviksi, ensin Ranskassa ja sitten Afrikassa. Tobrukin tappion myötä noin 30 000 liittoutuneiden sotilasta vangittiin, Arthur mukaanlukien. Italian ja Itävallan leirien kautta tie vei kohti Auschwitzia. "Maailma ei ollut vielä kuullut Auschwitzista. Britannian armeijan huoltojoukkojen sotamies numero 182469, Arthur Dodd, oli astumassa sisään helvetin porteista." (s. 47) Silloin oli kevät 1943.

"Auschwitzin raakalaismaisuus oli täysin omaa luokkaansa." (s. 229)

Arthurin työpaikka leirillä oli I. G. Farbenin tehdas, jossa hänen tehtävänään oli putkien taivutus ja tiivisterenkaiden valmistus. Heti ensimmäisinä päivinä brittisotilaiden huomion kiinnitti tapa, jolla juutalaisia kohdeltiin. Juutalaisten raaka kohtelu - hakkaaminen, kaasuttaminen, polttaminen - oli tavanomaista ja jokapäiväistä. Juutalaisten henki näytti olevan arvoton. Miksi kukaan ei taistellut vastaan tai sanonut sanaakaan, ihmettelivät brittisotilaat. Miksi kaikki vain alistuivat? Brittivangit yrittivät säästää juutalaisia huutelemalla herjauksia hakkaajille. Ei siitä mitään hyötyä ollut, mutta tuntui, että jotakin piti tehdä.

Brittivankeja ei pahoinpidelty, mutta heidänkin ruokansa oli surkeaa. Onnekseen brittivangit saivat avustuksia Punaiselta Ristiltä. Asuinolosuhteet olivat surkeat. Heidän leirinsä E715 oli yksinkertaisesti saastainen. Nukkuminen oli vaikeaa. Ilmassa leijuva palaneen ihon haju oli kuvottavaa. Kärsivien vankien huudot ja itku kaikuivat läpi yön. Kun elettiin kevättä 1944, Arthurista tuntui, että hänen maailmansa oli täynnä "kauhua, pahuutta, surkeutta ja epätoivoa". (s. 74) 

Arthur oli varma siitä, että hän ei pääse leiriltä elävänä. Se antoi rohkeutta toteuttaa kaikenlaista ilkivaltaa saksalaisille. Arthur osallistui leirin sähkökeskuksen räjäyttämiseen ja auttoi juutalaisporukan pakomatkan toteuttamisessa. Työssään brittivangit tekivät jatkuvaa jäynää saksalaisille, täyttivät putkia kivillä ja hiekalla ja asensivat putkiin umpilaippoja. Mutta niin kului aika ja sota loppui. Arthur oli yhä elossa. Hän painoi 40 kiloa. Hänen tukenaan ja turvanaan oli koko ajan ollut Raamattu, jonka hän oli lukenut kolme kertaa kannesta kanteen. Tammikuun 23. päivänä 1945 Auschwitzin vangit ohjattiin pääportille ja heille ilmoitettiin, etteivät he enää ole vankeja. Kotiin Englantiin Arthur palasi toukokuussa 1945.

"On häpeällinen tosiasia, että Britannia kohteli maataan palvelleita ja suuria uhrauksia tehneitä sotilaitaan todella huonosti." (s. 229)

Elämä palasi uomilleen - ainakin osittain. Arthur meni naimisiin, avioliitto oli onnellinen, mutta Arthurin elämää hallitsivat Auschwitzin kauhut, jotka tulivat painajaisina yöaikaan. Painajaiset eivät niinkään liittyneet häneen itseensä, vaan juutalaisten raakaan kohteluun. Kaikkien näiden mieltä painavien kokemusten jälkeen sotilaista tuntui hyvin ikävältä, että brittihallinto suhtautui täysin välinpitämättömästi Auschwitzista selviytyjiä kohtaan. Vuosia Arthur oli hiljaa eikä puhunut kenellekään kokemuksistaan. Vasta vuonna 1992 hän antoi ensimmäisen haastattelunsa. Hän myös vieraili leirillä Puolassa, kun BBC teki dokumentin kuolemanleiristä. Tuon vierailun aikana vanhat muistot palasivat elävinä mieleen. Ne kauhistuttavat tapahtumat hän halusi jakaa koko maailmalle.

Arthur ja Olwen hääpäivänään 21.9.1946. Arthur piti lupauksensa Marialle kertomalle maailmalle Auschwitzissa todistamistaan hirmuteoista. (Kirjan kuvitusta)

Auschwitzin sabotööri täydentää erinomaisesti holokaustikirjallisuutta tuomalla historiankirjoitukseen myös brittisotilaiden kokemuksia kuolemanleirin raakuuksista. Kirjan rakenne on mietitty tarkoin. Pääosassa on Arthur Doddin sota-ajan ja Auschwitzin kokemukset, mutta paljolti myös sodan jälkeiset tapahtumat. Arthurin kokemuksia täydentävät brittitodistajien lausunnot Nürnbergin oikeudenkäynnissä sekä kirjeet, joita Arthur sai Auschwitzin vankien perheiltä.

Kiitos Emmi Kyytsöselle kauniista kannesta.